Ylpeydestä ( ja nöyryydestä )

[malla]

Ehkä nöyryys on tavallaan myös suoruutta ja rehellisyyttä seisoa sekä Jumalan että ihmisten edessä omine mielipiteineen.
Rohkeutta elää elämää muiden keskellä vaikkeivat he olisi aina samaa mieltä kuin itse.

Ja olisiko nöyryys tietynlaista alamaisuutta myös Jumalalle, halua ymmärtää Jumalan tahtoa elämässä.

Myös anteeksiantavaa mielenlaatua.
Ja ymmärtämistä että keskeneräisinä tässä matkataan tätä taivasmatkaakin.
Vapahtajaan turvaten.

[vn]

Niin, ja eikö se juuri ole myös nöyryyttä että on valmis myöntämään omat virheensä kun on
aihetta...ei siis ihmisten vääränlaisen "painostuksen" edessä (ei liene outo ilmiö)...
Ja juuri tuo anteeksiantava mieli, mistä malla kerroit...
Ja se mistä monesti olen saanut kehoitusta...suostuminen (hyvään ja oikeaan)...ei kynnysmatoksi.

[Pena]

Mietin ylpeyden ja nöyryyden suhdetta lahjakkuuteen. Raamatussa puhutaan leivisköistä. Ylpeä asettaa lahjansa näytille, muiden ihailtaviksi. Nöyrä asettaa lahjansa muiden käyttöön, yhteiseksi hyödyksi ja iloksi. Tämä ero näkyy vaikkapa koululaisten musiikkiesityksissä. Ylpeä viestii, miten 'ihan paras' hän on ja nöyrä huolehtii, että yleisöllä on kivaa.

[Leena]

Ajattelisin että jos on nöyrä ihminen niin elämän kolhut ja pettymykset eivät niin paljoa kolhaise kuin ylpeää ihmistä.
Jeesus on esimerkki nöyryydestä, meni ristille saakka Isän tahdon mukaisesti.
Ja sanoi:

Matt. 11:29
   
Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.

-Aika hienoa on / olisi jos löytäisi levon sielulle.
___

Kiitos, Malla, sinä tunnet Raamattusi ja muistat sieltä vastauksen oikeaan aikaan.

Toistaisin, nöyrä loukkaa itseään vähiten, nöyrä ei putoa korkealta. Nöyrä muistaa, ettei hänelle annettu kuin Jumalan sallima, vai syntyykö joku jokin ihme "onni ja menestys"- takuulappu nilkassa?  Nöyrä ei mene elämän kolhuissa murusiksi. Mitä siitä nöyryydestä, ja kuka nykyään leventelee kristillisillä hyveillä, jos koettaa tosiaan seistä molemmilla jaloillaan tässä maailmassa.  Mutta lepoa mielelleen taitaa moni tajuta jo ikävöidäkin.

Tästä nutisin, että ruotsin kieli on rikkaampi. Stolt. över sitt lapsenlapsi saa ihan olla, lapselle tekee hyvää nähdä lähellään kasvot, joista vastaan loistaa ihailu, hyväksyntä, kunnioitus, rakkaus, ylpeys pienistäkin saavutuksista. On kuten on tarkoitettu.

Sitten nousee esiin högmod kun oma on parempi muita, sillä siinä tilanteessa unohtuu kiitollisuus ja lapsesta tulee uuden erän pelimerkki.

[Mansipaani]

Voi olla että ylpeys ei ole pelkästään kuin punainen ja pyöreä lisänenä, vaan sitä löytyy kaikenmuotoisena ja kokoisena, kaikista ihmisistä. Ylpeyttä voi olla se että näkee ylpeyttä muissa. Ehkä sitä ei tarvitse pelätä liikaa. Jokatapauksessa sille ollaan aika sokeita ja sen erottaminen on aika hämärää niin itsessä kuin muissa.

[Leena]

Ehkä nöyryys on tavallaan myös suoruutta ja rehellisyyttä seisoa sekä Jumalan että ihmisten edessä omine mielipiteineen.
Rohkeutta elää elämää muiden keskellä vaikkeivat he olisi aina samaa mieltä kuin itse.

Tässä oli paljon asiaa taas, siksi poimin vain yhden. Tuota se minustakin on. Nöyrä ei ole riippuvainen ihmisten suosiosta. Mitään itseisarvoa tuollakaan ei ole, toisinaan vain täytyy luopua ihmisten suomasta kunnioitukssta noin valtakunnallisesti,  minä mietin järkälemäistä suurkirjaani   Dosentista nyt tietenkin.hän hyppelee, kun puhutaan näin, hän on vain ihminen, joskin perillä jo ja oli paljosta perillä ennen kuin tappoivat, onnettomat porsaat.

Mietin useasti  Jeesuksen viimeistä epätoivon hetkeä juuri ennen kuolemaa, hän otti niin kokonaan ihmisen osan kantaakseen, että varmasti koki muutakin kuin ruumiillisen kivun. En todellakaan tiedä,  enkä rupea kuvittelemaan, mitä kuoleman häpeällisyys on merkinnyt, miten sen on lisännyt tuskaa, kuten koko se pahuksenmoinen sirkus siinä ennen, siirtelyt sinne ja tänne ja esittelyt ihmisille, ja näiden kaikkien hylkäämäksi tuleminen.

[Leena]

Tuo kiltteys on myös mielenkiintoinen juttu, aiheesta mielenkiintoisia kirjojakin.
Myös mulla pitkälti samaa taustaa kuin Pyrtsillä. Ja kai ongelmat jatkuu hautaan saakka.
Oppimisen ja kasvun paikkaa piisaa kyllä monessa asiassa.

Sisaren sanoo ottavansa tuhat kertaa mieluummin eskariryhmään ne riiviöpojat kuin ne kiltit tytöt, sillä niiden juonitteluun ei pääse puuttumaan. Se on nopeaa, näkymätöntä, ja yhtäkkiä yksi on ulkopuolinen, kiusanteon kohde. Sen ikäisen ei pidä sellaista joutua kokemaan, jos nyt ei minkäänlaisen. Mutta ei mennä teemasta sivulle.

[Riitta-mummi]

Voi olla että ylpeys ei ole pelkästään kuin punainen ja pyöreä lisänenä, vaan sitä löytyy kaikenmuotoisena ja kokoisena, kaikista ihmisistä. Ylpeyttä voi olla se että näkee ylpeyttä muissa. Ehkä sitä ei tarvitse pelätä liikaa. Jokatapauksessa sille ollaan aika sokeita ja sen erottaminen on aika hämärää niin itsessä kuin muissa.

Hei Marsipaani ! Sinä pohdiskelet samoja juttuja kuin minä. Ylpeä voi olla myös noyrä, ja päinvastoin.
Mitä olette mieltä; vaatimattomuus vs. nöyryys. Onko nöyrä vaatimaton ?. Siihenkö perustuu vaikkapa ulkoisen vaatimattomuuden ( körtit ? ) ajatus. Tie nöyryyteen ?
Onko kauneuden rakastaminen, ei palvominen, ylpeyteen johtavaa ? Onko elämän rikkaana kokeminen synti ?

[Pyryharakka]

Riitta-mummin jutusta tulee mieleen se vanha vitsi: Lappalaisakka meni rovastin puheille ja kysyi: Onko se pahakin synti, kun minä aina peilin kohdalla pysähdyn ihailemaan omaa kauneuttani peilistä. Rovasti katsoo akkaa ja toteaa: Ei, ei se ole synti. Se on erehdys.

Ylpeys käy lankeemuksen edeltä. Tuo vanha viisaus kertoo mielestäni sellaisesta itseriittoisuudesta. Sellaisesta minä, minä, minä asenteesta, jossa ei tunnusteta omia heikkouksia ja puutteita, vaan ne yritetään peittää ja unohtaa. Ei hyväksytä itsessä mitään virheitä. Missä pyritään täydellisyyden ulkokuoreen.

Vn kirjoitti, miten ujous voidaan joskus tulkita leuhkuutena. Se on ihan totta. Siinä voi pahastikin erehtyä pitämään henkilöä koppavana ja totuus paljastuu vasta, kun pääsee tutustumaan paremmin.

Olen nuorena törmännyt tosi leuhkaan ja koppavaan asiakkaaseen, joka ei alentunut puhumaan työntekijöille. Hän saattoi seistä vieressä katsomassa kun työntkekijä pakkasi hänelle tavaraa. Ei huomauttanut suoraan jostain, vaan hihkaisi myyntipäällikön paikalle ja sanoi hänen kauttaan työntekijälle huomautuksensa. Tästäkin miehestä löytyi pehmeämpi puoli. Hän heltyi puhumaan ihan normaalisti minulle, kun aloin kehua hänen koiraansa. 
Arvelen, että hänen lehkuutensa oli varmaan jokin suojakuori, mitä hän tarvitsi, tai luuli tarvitsevansa.

[PekkaV]

   Nöyryys on realismia.

[Leena]

Hei Marsipaani ! Sinä pohdiskelet samoja juttuja kuin minä. Ylpeä voi olla myös noyrä, ja päinvastoin.
Mitä olette mieltä; vaatimattomuus vs. nöyryys. Onko nöyrä vaatimaton ?. Siihenkö perustuu vaikkapa ulkoisen vaatimattomuuden ( körtit ? ) ajatus. Tie nöyryyteen ?
Onko kauneuden rakastaminen, ei palvominen, ylpeyteen johtavaa ? Onko elämän rikkaana kokeminen synti ?

Ei ehkä ole aiheellista sekoittaa käsitteitä, vaan yrittää tarkastella mitä niillä kukakin ymmärtää. Sen takia en esittäisi, että ylpeä voi olla nöyrä. Niitä on taidettu pitää vastakohtina liian pitkään tässä kielessä.

Vaatimattomuutta on tavallisesti pidetty nöyryyden näkyvänä ominaisuutena. Nöyrästi käyttäytyvää en oikein nyt saa päähäni. Kyllä ne jotka seisovat käytävällä tarjotin käsissään pyytämättä tekemään tilaa ovat joko mahdottoman arkoja tai sitten ajattelevat, että heidät pitäisi huomata pyytämättäkin. Nöyristelijöitä nyt on, yleensä ovat salavihaisia eli tämän keskustelun ulkopuolelta.

Körttipuvun alkuperäisen tarkoituksen olisin kokenut helpottavana, ikinä ei tarvitsisi miettiä mitä taas päälle että olisi tarpeeksi siisti töihin tai minne menee. Olisin kovasti herännyt jo siitä hyvästä aikanaan. Kun kääntyi pakoksi niin että jo huivin solmuista pidettiin lukua, kadotti merkityksensä.

Miksi, Riitta, kauneutta ei saa palvoa?

[Riitta-mummi]

Leena. Ensiksi, palvominen on jo sananakin "syntinen". Yhdistin sanan kauneus "maalliseen koreuteen "  joka vanhoista herännäisperinteistä suruttomuutena henkii. Minä en siksi voi ajatella körttipuvun käyttöä kun koen sen nöyrän ja vaatimattoman uskon ilmaisuksi.

Juuri tätä maailmallisuutta kaiketi pidetään ylpeytenä, tätäkin. Kauneutta on niin monenlaista. Luomakuntakin on Luojan jäljeltä kaunis, sitä sopii ihaillen katsella, mutta ei sovi palvoa.

Yritän näillä pohdinnoilla, kuten Mansipaanikin, rajata ylpeyden ja nöyryyden alueita.

[malla]

Paljon asiaa tässä ketjussa.

Raamatussa on tälläinenkin sanankohta.
Tai kaksikin sananlaskuista.

Sananl. 15:33
   
Herran pelko on kuri viisauteen, ja kunnian edellä käy nöyryys.

Sananl. 18:12
   
Kukistumisen edellä miehen sydän ylpistyy, mutta kunnian edellä käy nöyryys.
-------

Ehkä nöyrä ihminen ei edes ajattele nöyryyttään.
Voi olla niinkin.

Ja tietynlainen "matelu" ei ole nöyryyttä vaan mielestäni juuri nöyristelyä, mielistelyä.

Nöyryys on suoraa ja rehtiä seisomista Jumalan ja ihmisten edessä ja keskellä (ei siis ylpeyttä vaikka sekin joskus voidaan niin tulkita)

-No ilta on jo tullut ja ajatus ei kuki nyt kirkkaimmillaan lainkaan, kunhan jotain haja-ajatelmaa laitoin.

[vn]

Voiko tehdä rinnastuksia:
Nöyryys = kiitollisuutta
Ylpeys = kiittämättömyyttä
??

[juhani]

Nöyränä olo on niin ylpiätä. (Psudopohjalaisen sananlasku).