”Vaikka työssäni paleli, olin tyytyväinen, peräti ylpeä uudesta ammatistani. Olin päässyt rakennustyömiehenä niin nopeasti etenemään, että itsekin sitä ihmettelin. Olin kiitollinen työkavereilleni ja rakennusmestareille ja tahdoin olla näitten hyvien ihmisten luottamuksen arvoinen. Edellisen talven keskivaiheen ajat tuntuivat kuin painajaisunelta.
Vaikka menneenä syksynä ei aikani ollut riittänyt kulkea Tampereen työväenosastossa, tunsin kasvaneeni ja kasvavani jatkuvasti myös henkisesti. Erikoisesti kirjoittajan taitoni olivat lisääntyneet. Jo omasta mielestäni. Varmasti tämän todisti se, että entistä useammat kirjoitukseni olivat alkaneet kelvata lehtiin.
Kynäilykerho Viiri oli tietojeni mukaan kokonaan lopahtanut. Aloin olla mielessäni entistä varmempi siitä, että tie kirjoittajaksi on raivattava yksin. Niissä kynäilykerhon illoissa, joissa olin viime talvena kulkenut, en ollut saanut varsinaiseen kirjoittamiseen mitään lisäoppia. Enemmän olin oppinut työväenopiston tunneilla. Kirjoitin ainakin jonkin verran parempaa oikeinkirjoitusta kuin mitä olin tuhertanut ennen sinne menoani. Silti oikeinkirjoitustaitoni oli edelleen kovin hatara. Vaikka en ottanut lähettämistäni kirjoituksista jäljennöksiä, jäi niistä aivoihini tarkka muistikuva. Näin julkaistuja kirjoituksiani hyvinkin paljon peukaloidun. Ja parempaan suuntaan. Useimmiten!
Päämääränäni oli yrittää kehittyä myös henkisellä puolella ainakin ”kirvesmiehen” tasolle. En jäänyt suremaan, vaikka kirjoitukseni oli toistaiseksi puutteellista. Olin jo itse kokenut, että jos kirjoituksessa oli kiinnostava aihe ja sanallinen ilmaisu lähimainkaan kelvollista, löytyi lehtien toimituksista henkilöitä, jotka viimeistelivät kieliasun. Tamperelaisissa rakentajissa tapasin mielenkiintoisia ihmisiä. Tunsin alkaneeni kasvaa itse rakentajaksi rakentajain joukkoon. Kirjoittajan tulevaisuuttani ajatellen minulle olivat avautumassa uusi ympäristö ja uusi ammattikunta, joihin sain sisältäpäin perinpohjin tutustua.”
Kalle Päätalo: Nouseva maa, s. 185 ̶ 186
