Kari Uusikylän kirjoitukset on facessa aina antoisaa luettavaa ja sallittua jaettavaa tännekkin.
Tänään hänen kirjoituksensa käsitteli armahtavaa, inhimillistä kirkkoa. Kari Uusikylää kuuntelisi vaikka herättäjäjuhlillakin..
1. Armahtava, inhimillinen kirkko
Hän istuu pöydän toisella puolella, katse alas luotuna. Sanat eivät löydä muotoaan. Äkkiä ravistus käy miehen kehon läpi, hän pyytää anteeksi. Kysyn miksi pyydät anteeksi, mutta mies ei osaa vastata. Eikä hänen tarvitsekaan, sillä koko hänen olemuksena pyytää anteeksi, häpeä ja pelot ovat liimautuneet mieheen, tunkeutuneet ihon alle, mistä ne ajoittain pursuavat hallitsemattomasti näkyville.
Mies kantaa mukanaan lapsuuttaan. Hänen on mahdotonta päästä käsiksi mörköihin, jotka on istutettu mieleen varhaislapsuudessa. Herkkä, hieno mies tuntee häpeää itsestään, syyllisyyttä teoista, jotka on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Hän ikävöi lapsiaan.
Istumme pitkään puhumattomina. Mies sanoo lopulta, että viihtyy Helsingin keskustassa, koska siellä voi hävitä massaan. Kukaan ei katso kummeksuen.
”Onneksi on kirkko, ” mies huokaa yllättäen. Hän kertoo käyvänsä jumalanpalveluksissa viikoittain, koska ”siellä tasoittuu, valinnat tulevat helpoiksi, saa armon, saa käydä ehtoollisella, jaksaa vähän aikaa.”
Mies kertoo katkeilevin lausein kirkon ruoka-avusta, köyhien kahvilasta, jossa saa eurolla syödäkseen, muistelee miten diakonissa sanoi ruuanjakopaikassa, että tule ”tuonne yläkertaan” ja antoi siellä 30 euroa. Miten kiitollinen mies onkaan tuosta avusta, vuosien jälkeenkin.
**