Kuinka objektiivinen Kaisa Raittila on todetessaan: ”Osoittelevissa sinä-virsissä veisaaja rypistää otsaansa ja tietää vieressä istujan sieluntilan paremmin kuin tämä itse.”? (Hengellinen kuukauslehti 11/11, s. 11) Mitä virttä/virsiä hän tarkoittaa?
Ihminen ei näe itsestään kuin osan. Lähimmäinen näkee enemmän. Siksi on oikein, että kaveri vinkkaa. Siitä sinä-virsissä on kyse. Vastuuta tuntevan tulee rakkauden hengessä todeta: ”Miks nukut sä vaan…” (SV 174). Kun seuraväki veisaa ”Miks sielusi Herralta suljet?”, se muistuttaa itseään, ihmiset tukevat toisiaan, parannukseen.
Olen samaa mieltä. Muinaisesta kirjallisuudenopiskelusta on jäänyt päähän muutama tekstin analysoinnin kannalta keskeinen kysymys:
- Kuka puhuu?
- Kenelle?
- Mitä hän sanoo?
Eipä ole koskaan tullut mieleen ajatella asiaa niin, että kun veisataan "Älä juokse rohkeasti" (SV 61), tarkoitettaisiin naapuria. Eikä tarkoitetakaan, sillä tässä virressa puhuttelun kohteena on julkilausutusti sielu, siis veisaajan sielu: "Sielu, muista rangaistusta...". Sielun puhuttelua kirjallisena keinona on käyttänyt mm. Runeberg: "Ylistä Herraa, sieluni" (SV 283).
SV 174 on mielestäni samanlainen: kirjoittajan/veisaajan sisäistä monologia. Ajatus siitä, että herännäisseuroissa veisattaisiin voimallisesti naapureita ajatellen "siis hylkää jo ties", on huvittava. Entäpä sitten Olavus Petrin virsi "Jos tahdot olla kristitty" (SV 262)? Samaa sisäistä monologia siinäkin. Vai onko joku sitä veisatessaan osoittanut henkisellä sormellaan naapuria?
Vastaavia tapauksia on myös Virsikirjassa, esim. "Oi etko ihminen muistakaan (433, Topelius). Kyseessä on hengellisessä runoudessa laajalti käytetty tekniikka, joka on näiden tekstien lukijoille ja veisaajille tuttu. Mitenkään erityisen "körttiläisenä" lyyrisenä tekniikkana sitä ei voi pitää.
Mt