Olen lukenut yhden Torsti Lehtisen kirjan Sören Kierkegaardista. Nyt sain päähäni että täytyy lukea jotakin S.K:n itse kirjoittamaa.
Kirjastossa käydessämme jätin tilaukseen Kuolemansairaudetnimisen teoksen josta lyhyt luonnehdinta:
Kierkegaard-tutkimuksen kannalta vielä merkittävämpi kohta on Kuolemansairauden
ensimmäisen osan alku, jossa kirjan kirjoittaja Anti-Climacus määrittelee, mikä on ihminen. Ihminen on hänen mukaansa ”henki” (Aand), joka puolestaan on ”minuus” (Selvet, itseys), ja minuus on ”suhde”, joka suhteutuu itseensä, tai se, että suhde suhteutuu itseensä. (”Suhteutuminen” tarkoittanee tässä paitsi mielikuvituksen ja ajattelun, myös tunteen ja tahdon itsereflektiivisyyttä.) Suhteena ihminen on äärettömän ja äärellisen, ajallisen ja ikuisen, vapauden ja välttämättömyyden yhdistelmä, ”synteesi” – sellainen synteesi, jonka on asettanut joku ”toinen”. Jotta ihminen olisi oma itsensä, olisi hänen ensinnäkin haluttava olla oma itsensä. Toiseksi hänen olisi suhteuduttava itseensä ”läpinäkyvästi” sen mahdin varassa, joka on hänet asettanut. Jälkimmäinen ehto toteutuu, kun ihminen elää uskon varassa.
Ellei jälkimmäinen ehto toteudu, ihminen on aina epätoivoinen – joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Epätoivo on siis pohjimmiltaan puuttuvaa tai vääristynyttä suhdetta ikuiseen, so. Jumalaan. Ihminen on epätoivoinen ensinnäkin, jos hän ei suostu olemaan oma vaatimaton itsensä, vaan haluaa olla oma itsensä – ts. haluaa olla omassa varassaan (= olla itsensä herra, olla itsensä jumala). Mutta ihminen on epätoivoinen myös, jos hän haluaa olla olematta oma itsensä (= jos hän pakenee itseään Jumalan asettamana synteesinä). Toisaalta ihminen on pohjimmiltaan epätoivoinen silloinkin, kun hän ei tiedosta olevansa epätoivoinen, jos hän ei perusta olemassaoloaan Jumalaan syntisenä ihmisenä (= läpinäkyvästi), Kristukseen uskoen ja kuuliaisena Kristukselle. Epätoivo on toisin sanoen oire siitä, että ihmisellä ei ole uskoa – siis siitä, että ihminen on synnin vallassa.
Kuolemansairaudessa Anti-Climacus käy lävitse epätoivon muodot ja epätoivon kehittymisen tiedostamattomasta ja passiivisesta epätoivosta yhä tietoisempaan ja aktiivisempaan. Kehityskulku on kuin eksistenssitasojen teorian varjokuva. Alussa ollaan epätoivoisia jostain välittömän olemassaolon rikkovasta menetyksestä, sitten yritetään epätoivoisesti ottaa oma elämä haltuun ja, kun tässä epäonnistutaan, uhmataan lopulta epätoivon vallassa Jumalaa ja kieltäydytään vastaanottamasta apua. Siinä missä Johannes Climacus hahmottelee tien iäiseen autuuteen, Anti-Climacus hahmottelee tien yhä intensiivisempään epätoivoon ja ainoastaan viittaa uskon ja autenttisen eksistenssin mahdollisuuteen.
..
Valtava kiinnostukseni siihen mikä on ihminen, kuka minä olen ja miten oppia tuntemaan itsensä jatkuu edelleen.
S.K. " Jotta ihminen olisi oma itsensä, olisi hänen ensinnäkin haluttava olla oma itsensä. "