Kummityttö pakkaa muuttaakseen opiskelupaikkakunnalle, ja mielessä elää liian lähellä oma lähtö joskus silloin joskus. Oli surullista, sillä tiesin, nyt jää lapsuus taakse, lopullisesti. On aina jotakin syvää surua, kun jokin on ei-koskaan-enää, vaikka kuinka olisi halunnut sitä minkä sai, eli lähteä. Nyt se kertautuu, kun on kyhäytynyt tämmöttiin suurperhe, eli perheeseen kuuluu mummot ja vaarit ja tädit, on muistettava oma lähtö, päästettävä lapsi maailmalle ja vielä elettävä mielessään se miltä siskosta tuntuu kun esikoinen lähtee.
Se oli pilvinen päivä, herätyskello unohtui, kauheinta oli palata sitä hakemaan jostakin viiden kilometrin päästä. En itkenyt mutta kurkussa tuntui kummallisen ahtaalta. Tänään on minulle se ei-enää-koskaan -päivä, ja huomenna varmaan vielä myös.