Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.

[Annikka]

Muistathan ottaa myös omat toiveesi huomioon. Usein huolehdit perheestäsi, ystävistäsi ja sukulaisistasi - heidän jokapäiväisen elämän tarpeistaan.

Mutta muistathan ilahduttaa myös itseäsi, älä toki aliarvioi toiveitasi ja tarpeitasi.

Milloin viimeksi ostitkaan ihan vaan itsellesi, itseäsi ilahduttaaksi jotain sellaista, josta sait hyvän mielen.

Voin kertoa pienen esimerkin - tosi pienen. Minulla on tapana ostaa ruukkukukkia tai yleensäkin kukkasia ehkä
kerran viidessä vuodessa itselleni. Sukulaisille niitä kukkakimppuja sen sijaan täytyy ostaa vuosittain, milloin
syntymäpäiville tai milloin mistäkin syystä. Käyn viikoittain ruokaostoksilla. Viime reissulla tulin katsoneeksi ruokakaupan
ruukkukasvitarjontaa.  Kaksi saint pauliaa lumosivat minut siinä määrin, jotta ostin ne - no, siinä vajaan viiden euron
kustannuksella. Laitoin ne tämän huoneen ikkunalle, jossa tätä tietokonetta naputtelen, voi kuinka ne ovatkaan kauniita.
Tarvitsisi varmaan ostaa multapussi ja laittaa ne isompiin ruukkuihin, jotta ne eläisivät pitempään.

[Riitta-mummi]

Kiva kirjoitus ihmisen arjesta.

Minä ostan kukkia ympäri vuoden, nyt se onkin ainoa vaihtoehto kun ei ole enää omaa kukkamaata. Talvella ostan leikkokukkia, lähinnä keltaisia ruusuja lähes joka viikko.
Kesällä ostan pieniä ruukkuruusuja, tänäänkin. Ne ovat kestävämpiä kuin esim. syklaamit joista muuten pidän paljon. Leikkokukkiakin ostan joka kuukausi.

Parvekkeella on kaksi isoa amppelia, itse ostettuja, niistä otan välillä pieniä oksia pieneen maljakkoon. Sitten siellä onmyös ystäviltä saatuja kimppuja ja ruukkuja. Pidän ne nyt ulkona sillä banaanikärpäset viihtyvät niissä.

Kukat minuakin ilahduttavat, lähes yhtä paljon kuin tylleröiden kyläilyt.

Se että tarjoaa pöydässään ruokaa muille, on siunaantunut aina jollakin tavoin.
Esimerkiksi ystävillä ja heidän lahjoillaan. Nyt on paljon kanssakäymistä tämän talon naisten kesken. Pieniä eleitä ja juttuja vain, mutta uutta minulle, vuosia yksinäisyydessä eläneelle.
Suunnittelen juuri kahvikutsuja talon naisille.

Tällä rakkaalla foorumilla on ollut minulle iso merkitys , ystävärakkautta on ollut ilmassa.

[vn]

On hyvä aihe tässä ketjussa.
Tärkeä ja mielessä pidettävä asia.

Itsensä rakastaminen?
Ei ole vääränlaista ylpeyttä kun on oikeilla raiteilla tuo ajatus, mutta miten?
Itselläni ei ehkä ole ylpeyden vaaraa...vaikka on minua joskus itseriittoiseksi sanottu,
en kylläkään ymmärrä miksi ja mitä tarkoittaa?
Vaikka täällä usein kehuskelen uimahallireisuistani, pyöräilystä, kävelyretkistä...
tarkoitan sen nöyränä kiitollisuutena, en kehumisena, vielä vähemmän toisten moittimisena.
Enempi mulla on taipumus jäädä syrjään, vähätellä itseäni.
Yritän pitää mielessäni sen että olen Jumalan luoma ainutlaatuinen ja ainutkertainen
persoona...eikä minulla ole lupaa pitää halpana Jumalan luomistyötä!

Tuosta itsensä hemmottelusta...
Ystävät täällä kertoo kukkien ostamisesta ja ruoan laitosta...
Minulla se ehkä on CD-levyjen ostamista, musiikin kuuntelua, luonnossa kävelyä,
sudokujen täyttämistä, laulamista, salmiakkipussin ostoa kun siltä tuntuu...

[Leena]

Ylpeys on juttu, jonka ajattelen mieluummin på svenska.

Valmistuessani en järjestänyt valmistujaisia, minähän valmistuin ammattiin jota oikeastaan piti hävetä. Että kuinka se kehtaa ja vielä juhlii, no siinä taas nähdään miten ne on ylpeää sakkia koko ammattikunta. Serkkuni kiihtyi, tuohtui ja järjesti ne, ja sanoi lopuksi ettei eläissään ole nähnyt masentavampia valmistujaisia.

Myöhemmin olen nauranut koko juttua.  Olisin aivan rauhassa saanut olla ylpeä kun olin elossa vielä, vaikka vetivät mankelin läpi.

....................

Kun lapsi saavuttaa uuden taidon, vanhemmat kokevat siitä jotain joka on että ovat stolta över det alla Näre de tittar på tenavansa. Ylpeitä katsellessaan. Meidän vauva tarttuu esineeseen! Kääntyy kyljelleen!
Sitten on vanhempia, jotka kertovat kuinka meidän tyttö taas ja taas se meidän tyttö.  Meillä oli lapsuudessani tuttavaperhe, joka työnsi Dostojevskin seitsenvuotiaansa kainaloon, kun tulivat kylään, koska ” Auni ei taas malttanut jättää kirjaa kesken”. 

Se edustaa jotain mitä ajattelin että on vähän högmod. Ylpeä kun meidän tyttö lukee venäläisiä klassikoita.

Vanhempani nauroivat kun nämä lähtivät, enkä koskaan tajunnut, mitä ne hirnuu.  Auni leikki meidän kanssa eikä ollenkaan kaivannut Idioottiaan.

Eli vn, katsele sinä vain kaunista luomakuntaa, ole rauhassa vaikka enemmänkin stolt kun jaksoit fillaroida sen keskellä, jos nyt edes olet sitä. En ole kärsinyt jutuistasi mistään semmoisesta mikä edustaisi högmodigia.

[Leena]

Meidän karonkassa pastori Forsberg piti saarnan  rakastamisesta ja julisti, että itseään osaa jokainen rakastaa ja rakastaa,  älkää menkö siihen halpaan että se on hyvin tärkeää.   Naistenlehtien suosikkiteema se oli vuonna 89, ja tällöin kirkossa usein kuultu. Rakasta itseäsi. Rakkauden kaksoiskäsky kuuluu oikeastaan näin.

Minun on ollut vuosikausia vaikeaa antaa itselleni mitään. Vaatteet loppui kaapista, eli tilanne meni mahdottomuuksiin. Osittain syömättömyys edusti samaa: Ai pihvi?  No ei ikinä. Mistä hyvästä? Pihvi minulle??? Höpsistä. En ole ansainnut semmoista. Lääkärille pääsy? On niitä sairaampiakin.

Ostelin kaikenlaista siskolle, lapsille, ompelin ja neuloin niille. Annoin kaikki rahat sinne tänne kunnes ne loppui.
...................
Ja yhä uskon, että Forsberg oli oikeassa. Että sivuuttaa omat halunsa ei ole aina paha, jos jopa tarpeet ihan jatkuvasti,   on, niin luulen, mutkikkaammasta asiasta kysymys. Masokistikin rakastaa itseään, tosin epäkypsällä tavalla,  ja kääntöpuolelta löytyy aina sadisti. Jos näet masokistin, niin look for the knife!

Yritänkö hyvittää jotain kieltäytymisilläni, hyvittää koska kannan syyllisyyttä, kuitata  tarpeetonta syyllisyydentunnetta tuli omista hassuista jutuista  itselleni mieleen. 

En osta takkia.  Äitikin sanoo että onhan sulla takki.  Missä se vaan on, kun semmosta en omista. Ajattelen, että kaikilla suomalaisilla on takki. Minä kuulun kaikkiin suomalaisiin. Siis minulla on oltava takki. Se on talvella ihan tärkee.  Ostan takin, ja olen onnellinen. Se takki kesti minulla monta vuotta. Tarina on aivan tosi ja hyvin muistissa.  Jos äiti sekoili, ei mun tartte sekoilla. Asuttiin eri kaupungeissa ja tavattiin kerran kesässä niihin aikoihin. Siis ei edes jouluna.


Tuohon saattaa tottua, mutta niin kuin joskus on opeteltava syömään, on ehkä vain opeteltava pois kohtuuttomuuksista ja hassuista tavoista. Onko se vielä rakkaudettomuutta itseä kohtaan, se on niin pitkä ja mutkaton kysymys. Aina ei suinkaan tarvitse edes psykoanalyysia, minullakin se kuului koulutukseen mutta paljon se auttoi näissäumpisolmuissa.


 Iloa kukista!

[Pyryharakka]

Leena kirjoitti tuossa lapsien kehumisesta ja lapsilla kehumisesta. Kun olin nuori, runtui olevan vallalla ajatus, ettei lasta saa kovasti kehua, ettei siitä kasva ylpeää. Kun perheessä on vain yksi lapsi, hänen vertailukohtanaan kaikissa taidoissa on ne aikuiset. Olen jälkikäteen miettinyt, osasinko aikanani kehua lasta tarpeeksi. Itsetunnon kehittyminen tarvitsee onnistumisen ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksia.

Muistan kerran erään naisihmisen, joka vuolaasti kehu omaa aikuista tytärtään. Tuli mieleen, että okeastaan hän kehuu itseään, miten hienon tyttären hän on osannut kasvattaa. Miten hienot perintötekijät lapsi on häneltä saanut.

Mietin tuota Forsbergin kommenttia, että kaikki osaavat rakastaa itseään. Tuli mieleen eräs tuttava, joka usein muistaa kertoa kovaan ääneen, miten hän jätti kaikki omat tarpeensa sivuun, jotta lapset sai kaiken tarvitseman. Hän ei raaskinut syödä mansikoita, että lapset saivat enemmän. Ei hän ostanut itselleen vaatteita, paikkasi vanhoja, että lapsille saattois ostaa parempia. Molemmat vanhemmat olivat työssä käyviä, eikä mitään vähävaraisia. Rakastiko hän enemmän lapisaan kuin itseään? Vai toteuttiko hän itserakkautta julistamalla äänekkäästi itseään marttyyriksi. Kohottiko hän itseään muita paremmaksi äidiksi uhrautuvaisuudellaan?
Mutta tarvitsevatko lapset marttyyriäitiä vai äitiä, joka osaa nauttia ja iloita elämästä lastensa kanssa? 

[Leena]

Samoin kävi lapsille 1 ja 2.  Sisko lykki niitä kaksosrattaissa, kun kumpikaan ei kävellyt.  Niille ommeltiin ja kudottiin samanlaisia vaatteita tosi paljon. Ja kakkonen alkoi masentua, niin selvästi, että pelästyttiin. 
Miksei, kun ykkönen oli puolitoista vuotta vanhempi ja vielä vilkkaampi. Osasi tietysti vaikka mitä mikä pienemmältä ei sujunut.


Sanoin, että mitä on opetettu niin äkkiä pukemaan ne erilaisiin vaatteisiin. Eihän nyt tartte uusia ostaa, mutta pienemmälle aina eri puku. Ja se kaksosleikki lopetetaan.


Kakkonen virkistyi, ja muuttui hilpeämmäksi kun sai olla oma itsensä.  Kyllä niitä kehuttiin, mutta jo ulkoinen olemus lopetti vertailun.   Niillä on vielä samantapaiset nimet onnettomilla. 

[öppiäinen]

^^Kehumisesta: Äitini kehui joskus silloinkin kun ei ollut aihetta, ja se tuntui pahalta. Kun oli nuorten kanssa työkseen tekemisissä, olin joskus paikalla kun kehui muitakin; joku tyttö kun kutoi elämänsä ensimmäisen räsymaton josta paistoi päivä läpi niin sitäkin sanoi "no, hyväksytään". Tuli vain epävarma olo: mistä voi tietää, milloin tuo toinen on rehellinen ja milloin ei? Ja sitten oli se "vähän turhankin hyvä" -kehu, joka sammutti ilon.

Itse oli potenut masennusta, joka ilmeni muuten juuri tuona ruokapöytäuhrautuvuutena (muun ohessa), ja sekin tuntui pahalta ja aiheutti syyllistä oloa.

Äitini tuskin liikaa kehuja lapsuudessaan sai ja päätti tehdä kaiken toisin. Mutta sama asia ei kaikille olekaan rakkautta. Minulla on kaveri joka haluaa unohtaa ikävät asiat ajattelemalla muuta. Kun kissani kuoli, olisin halunnut puhua kissastani, mutta hän koetti auttaa minua auttamalla unohtamaan menetyksen, kääntämällä jutun mukavampiin aiheisiin.

Ei todellakaan osaa jokainen rakastaa itseään. Usein pitää muistuttaa minunkin itseäni "hei, lopeta nyt tuo itsesti mollaaminen jo, menneet on menneitä".

Tuntuu (ja nyt puhun ihan vain omasta tunteestani, en väitä muista) että niin kauan kuin vihaa itseään, ei pysyt olemaan kunnolla moraalinen, ts. tuntemaan syyllisyyttä niistä asioista ja vain niistä asioista, joista oikeasti pitäisi. Perspektiivi jotenkin hämärtyy. Jos tuntee että auttamattomasti olen tällainen paska niin se menee helposti siihen että no, samapa tuo sitten, porsastelen sitten oikein kunnolla. Vasta arvokkaan ihmisen teoilla on merkitystä.

[Riitta-mummi]

Tuo mitä itsestäsi kirjoitat havahdutti minut oivaltamaan että tässä on vinha perä.  Minä en ole juuri vihannut tai inhonnut itseäni. Syyllisyyttä kyllä olen paljonkin tuntenut. Siksikö rakastan lähes kaikkia ihmisiä ?

Ja Matti on sitten juuri päinvastoin.

[Leena]

Ei, siinä olet öppis  oikeassa.  Minä en ajatellut masentuneita ihmisiä lainkaan. Korjataan se tässä. Olisi pitänyt, koska no, olisi pitänyt ja olen pahoillani.

Silloin ei eletä tilanteessa jota Forsberg kuvasi, se oli tuon ajan saarnoille mitä ominaisin, ja sai minut epäilemään, onko se höpöpuhe samaa kuin yritys vetää itsensä hiuksista ylös suonsilmäkkeestä:  kun vain rakastat itseäsi toteutuu se lähimmäisenkin rakastaminen ihan itsestään.  Kyllä, jos ongelma oli masennus, sillä masentunut ei aina jaksa.

Ja parantaako se sittenkään masentuneen?  Masentuneen kyky rakastaa itseään, huolehtia itsestään, nähdä itsessään hyvää, sehän on kuin rikki.  Jotenkin samoin erehdyttävä kuin anorektikon mielikuva omasta liiallisesta lihavuudestaan.  Voiko ihmistä lohduttaa papin kehoittelu ryhtyä rakastamaan itseään?  Kyllä olisi siinä tapauksessa psykiatrin työ helppoa. Menet nyt vain raittiiseen kauniiseen syysilmaan kävelylle, ja rakastat itseäsi!  Sitä Jumala tahtoo, oikeasti nimittäin.  Jo


Jotenkin auttaisi ehkä se toiselta saatu rakkaus:  Vaikka et voisi itseäsi sietää, Jumala sietää sinua. Oikein hyvinkin. Ja tämä unohtui. Tee itse kaikki!

Jos, siis jos ihminen ainoastaan on tottunut sivuuttamaan jatkuvasti omat tarpeensa, kuten käy vaikka monen lapsen äidille herkästi, tai itselleni kun yritin hyvittää jotenkin kaikkinaista riesaa ja toisille koitunut kiusaa epilepsiasta, saattaa auttaa oivallus, mutta saanhan minä. Saan minä ostaa kaksi kukkasta vitosella, siitä aloitin muuten itsekin, vaikka ne sitten lopettivat kukkimisen turhan nopeasti, mutta se siitä... 

Masennus on jotain hyvin paljon vakavampaa.


Tosin on niin, että se itsessään kuuluu elämään, mutta niin lievistä mielialan vaihteluista ei oikein kannattaisi puhua, keskivaikeasta sanovat että kolme reipasta kävelylenkkiä viikossa ja se on siinä. Onkohan?  Ainakin se tietysti säästää julkisia menoja, ja eikös näin ollut tarkoituskin tehdä? 


Masennus on hyvin, hyvin tuskallinen, pahimmillaan henkeä uhkaava tila, jota ehkä syvimmästä muodossa ei ymmärrä, sitä voi ainoastaan kuunnella ja koettaa auttaa.  Toisinaan se on lisäksi perinnöllinen.

Sen vain tiedän, että se on yhtä vaikea ymmärtää, kuin kovaa kipua, kun itsellä ei kipuja ole. Köyhyyttä, kun itsellä on kaikki hyvin.

Mutta sitä voitaisiin hoitaa, auttaa, helpottaa....  Jääkö apu vain varakkaitten saavutettavaksi, jää nähtäväksi.

[Leena]

Tuntuu (ja nyt puhun ihan vain omasta tunteestani, en väitä muista) että niin kauan kuin vihaa itseään, ei pysyt olemaan kunnolla moraalinen, ts. tuntemaan syyllisyyttä niistä asioista ja vain niistä asioista, joista oikeasti pitäisi. Perspektiivi jotenkin hämärtyy. Jos tuntee että auttamattomasti olen tällainen paska niin se menee helposti siihen että no, samapa tuo sitten, porsastelen sitten oikein kunnolla. Vasta arvokkaan ihmisen teoilla on merkitystä.

Tässä on sikäli tuttua, että en todella tiedä tunnistanko synnit vai syyllisyyden asiasta,jolle en mitään ole voinut.  Se on itselleni pahuksen vaikeaa. Minä oikeasti kadun kohtauksia niin, etten taida muuta huomaatkaan.

Ja pitäisikö pyytää kohtauksia anteeksi?  Analyytikko joka niitä kyllä kuuli ja näki tarpeeksi asti sanoi että ehdottomasti ei. Sekoitat jokaisen pään. Omasi pahiten, ja teet minun työstäni paljon turhaksi.  Et kohta erota mikä on mitä.  Olin yrittänyt saada jonkinlaista identiteettiä samastumalka siihen, mitä niistä kohtausten reunoissa muistin. 

Ja menihän se niin, että silloiset kaverit sanoi, että nyt sinua ei käsitä sitäkään vähää. Olet kivempi mutta välillä sitten ihan hirveä, pelottava suorastaan kun ei ole tullut ajatelleeksi että... , ja nyt he ei pysy yhtään perässä.

Mutta mikäs minä olen, jos minä en ole vihainen, kysyin analyytikolta. No oma itsesi, rakastava ja....

Mutta mitäs. Kun alkuunhan jokainen on samaa mieltä.  Mutta armias ensimmäisen jälkeen:  Kyllä sun sentään olis pyydettävä anteeksi. Ja taas on pää kuin Haminan kaupunki.

Mutten ajatellut että pannaan paskaks, paska mikä paska, miksi ihmeessä, ja miten se mitään muuttaa?  Silloin ihminen jo vihaa, eikä itseään vaan toisia myös.

En ota kantaa depressioon tässä.  Tiedät sen itse paremmin.

Minulla muuten äiti harrasti samaa, ja revin ne piirustukset ja itkin, kun piti repiä hyviä piirustuksia....

[Leena]

Ylpeys ja rakastaminen. tässä taisi niinikään liukua turhan päällekkäin. Itsetunto sitten on eri juttu.
Ja tarkoitus oli sanoa, ettei se auta että pappi julistaa että rupea rakastamaan itseäsi, sitä se on lähimmäisenrakastaminen. Helppoo kuin heinänteko,  todella!