Kirjoittaja Aihe: Suruttomuus  (Luettu 35777 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa llwyd

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 766
    • http://stockholmslender.blogspot.com/
Suruttomuus
« Vastaus #30 : 20.04.05 - klo:17:45 »
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Mitä herännäisyys on, mikä sen ydin on? Rajat vai rajattomuus? Suru vai varmuus? Ikävä vai tuomio? Hyviä kysymyksiä - luulen että meille kuitenkin läheisintä on tämä hiljaisuus, tietty surun ja ikävän tunto hyvienkin asioiden ja hetkien keskellä.


Tällainen haikea mieli maailmallisen pinnallisuuden vastapainoksi voi kai syntyä ihan itsestään. Ei henkeväkään ja sielukas haikailu ole yhtä kuin synninsuru, jos se ei ole Jumalan Pyhän Hengen herättämää.

Jos se on Jumalan herättämää, niin luulisin, en tiedä, että koti-ikävän (joka on hyvä sana, kiitos kun muistutit siitä) ohella se saisi aikaan huolta perille pääsystä: "Haluaisin sinne taivaalliseen kotimaahan, mutten tiedä pääsenkö perille." Lisäksi olettaisin, että aika ajoin synninsuru aiheuttaisi myös halua kilvoitteluun oman elämän parantamiseksi. Se kilvoittelu ei tietenkään johda tavoiteltuun tulokseen, vaan omavanhurskauteen, josta jälleen pitää alkaa hengen köyhyydessä parannusta tekemään!  mikä sen aiheuttaa ja mitä se aiheuttaa.


Luulen kyllä ymmärtäväni mitä tarkoitat - ja lienen tosiaan vähän eri linjoilla. (En kyllä tiedä miten fundamentaalisessa mielessä, viime kädessä nämä erot varmasti kapenevat pieniksi niiden näköalojen äärellä joita me kaikki maailmassa katselemme.) Mutta oma tulkintani herännäisyyden kehityksestä on se että se säilytti arvokkaimman aineksen pietismistä, mutta hylkäsi lopulta suurelta osin pietismin pyrkimyksen rajanvetoihin ja ahtauteen. Mikä oli suureksi onneksi herännäisyydelle, eikä tämä hylätty aines edes luontevasti sopinut liikkeen ydinarvoihin. Tästä voi väitellä loputtomiin, mutta ellei herännäisyys vapauta syntistä ihmistä syntisenä tulemaan Jumalan eteen niin sitten se on mielestäni hylännyt arvokkaimman perintönsä. Meidän ei pitäisi takertua dogmaan ja loputtomiin vaatimuksiin ja luokitteluihin ja mittailuihin. Tätä on kristinuskossa yllin kyllin ilman tätäkin hengellistä virtausta.
Opeta tälläisena luoksesi tulemaan

Kauhanen T

  • Vieras
Suruttomuus
« Vastaus #31 : 20.04.05 - klo:18:05 »
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Mutta oma tulkintani herännäisyyden kehityksestä on se että se säilytti arvokkaimman aineksen pietismistä, mutta hylkäsi lopulta suurelta osin pietismin pyrkimyksen rajanvetoihin ja ahtauteen. Mikä oli suureksi onneksi herännäisyydelle, eikä tämä hylätty aines edes luontevasti sopinut liikkeen ydinarvoihin.


Jos tarkoitat rajanvedoilla ja ahtaudella malmivaaralaisuutta ja niiden hylkäämisellä 1960-luvulta alkanutta maailmallistumista, sitten tulkintamme herännäisyyden kehityksestä ovat aika erilaiset!

Lainaus
ellei herännäisyys vapauta syntistä ihmistä syntisenä tulemaan Jumalan eteen niin sitten se on mielestäni hylännyt arvokkaimman perintönsä. Meidän ei pitäisi takertua dogmaan ja loputtomiin vaatimuksiin ja luokitteluihin ja mittailuihin. Tätä on kristinuskossa yllin kyllin ilman tätäkin hengellistä virtausta.


Tästä olen täysin samaa mieltä. Sanojen ja oikeutuksen antaminen synnintunnolle ja sen aiheuttamalle pahalle ololle pyrkii tähän vapauttamiseen, ei vapauttamiseen synnistä (siihen meillä ei taida olla lääkettä) vaan omasta yrittämisestä. Synnintunnosta puhuminen ei siis pyrikään herättämään synnintuntoa (niinkin saattaa käydä mutta se on vahinko), vaan muistuttamaan sen olemassaolosta, niin että siihen heräävä ihminen voisi ymmärtää mistä on kysymys. Ukko-Paavo antoi tästä kaikki tarpeelliset neuvot.

Poissa llwyd

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 766
    • http://stockholmslender.blogspot.com/
Suruttomuus
« Vastaus #32 : 20.04.05 - klo:18:41 »
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Jos tarkoitat rajanvedoilla ja ahtaudella malmivaaralaisuutta ja niiden hylkäämisellä 1960-luvulta alkanutta maailmallistumista, sitten tulkintamme herännäisyyden kehityksestä ovat aika erilaiset!


En ainakaan näin yksioikoisesti - voisiko sanoa että tietyt sydänäänet ovat voimistuneet ajan kuluessa, ja erittäin hyvä kun ovat. En kyllä osaa kauheasti tuomita 60-luvun "maailmallistumistakaan": se oli pitkälti ymmärrettävä reaktio tiettyihin ylikorostuksiin, jotka enemmänkin kulttuurisina kuin erityisen teologisina ilmiöinä olivat herännäisyyteen sen synty- ja varhaishistorian kautta liittyneet. Voisi monessa mielessä sanoa, että nykyherännäisyys on hyvin riisuttu kaikesta turhasta - ja että uuspietismiä kannattavat haluaisivat pukea sitä turhaa takaisin. Ehkä se surun ja synnintunto ei tule tarpeeksi intensiivisenä esiin ja siinä papistolla tuntuu olevan tiettyä rohkeuden (ehkä tietyn uskonvarmuudenkin) puutetta, mutta perusasenne erittäin löyhässä organisatorisessa rakenteessa ja melkein täysin puuttuvassa jäsenkontrollissa on täydellisen oikea ja täydellisen sopiva herännäisyyden ydinsanomaan. Eivät nämä asiat ole meidän käsissä - ei edes herännäisyyden tulevaisuus liikkeenä, puhumattakaan sen vallasta ja mahdista. Siionia veisaamme ja isänmaatamme kohti käymme sydämessä suuri koti-ikävä. Jääkööt tuomiot ja valvonnat toisille.
Opeta tälläisena luoksesi tulemaan

Kauhanen T

  • Vieras
Suruttomuus
« Vastaus #33 : 20.04.05 - klo:21:59 »
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
En kyllä osaa kauheasti tuomita 60-luvun "maailmallistumistakaan": se oli pitkälti ymmärrettävä reaktio tiettyihin ylikorostuksiin, jotka enemmänkin kulttuurisina kuin erityisen teologisina ilmiöinä olivat herännäisyyteen sen synty- ja varhaishistorian kautta liittyneet. Voisi monessa mielessä sanoa, että nykyherännäisyys on hyvin riisuttu kaikesta turhasta - ja että uuspietismiä kannattavat haluaisivat pukea sitä turhaa takaisin.


Kerropa ihan suoraan, mitä asioita herännäisyyden perinteessä pidät turhina, ja perustele, miksi ne ovat kulttuurisia eivätkä teologisia.

Toiseksi, mitä ja ketä ovat "uuspietismiä kannattavat", ja mitä tekemistä heillä on herännäisyyden kanssa?

Lainaus
Ehkä se surun ja synnintunto ei tule tarpeeksi intensiivisenä esiin ja siinä papistolla tuntuu olevan tiettyä rohkeuden (ehkä tietyn uskonvarmuudenkin) puutetta


Niin, mutta mitenkäs tuo "uskonvarmuus" tähän liittyy? Eikö se ole uuspietistinen käsite?

Lainaus
perusasenne erittäin löyhässä organisatorisessa rakenteessa ja melkein täysin puuttuvassa jäsenkontrollissa on täydellisen oikea ja täydellisen sopiva herännäisyyden ydinsanomaan.


Olen tästä samaa mieltä, ja tämä onkin minun mielestäni nykyherännäisyyden valtavirran kattojärjestön paras puoli.

Poissa Sanneli

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 2387
Suruttomuus
« Vastaus #34 : 21.04.05 - klo:16:15 »
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
En tiedä miten kovasti sitä on kilvoiteltava, tunnettava itsesyytöksiä ja synnintuntoa ennenkuin taivaaseen pääsee. Missä menee karsintaraja?
Ei kait se ole mikään tietoinen valinta. Ei siitä pääse eroon yksin, vaikka haluaisikin (päässeekö välttämättä ollenkaan) eikä siihen synnintuntoon omin avuinkaan tulla. Se on kaikki lähtöisin Jumalasta. Kyllä kai siihen tarvitaan tiettyä mielen avaruutta, että tähän synnintunto-vaiheeseen tulee.
Lainaus
Sanojen ja oikeutuksen antaminen synnintunnolle ja sen aiheuttamalle pahalle ololle pyrkii tähän vapauttamiseen, ei vapauttamiseen synnistä (siihen meillä ei taida olla lääkettä) vaan omasta yrittämisestä. Synnintunnosta puhuminen ei siis pyrikään herättämään synnintuntoa (niinkin saattaa käydä mutta se on vahinko), vaan muistuttamaan sen olemassaolosta, niin että siihen heräävä ihminen voisi ymmärtää mistä on kysymys.
Ei synnintunnosta siltikään puhuta tarpeeksi. Vaikka tuntuukin, että suurin osa täällä käydystä keskustelusta puhuu minusta, ei minulla silti ole harmainta aavistusta, onko tämä nyt sitä synnintuntoa? Entä mitä se herääminen sitten tarkoittaa? Huomaako sen, jos herää? Vai tapahtuuko se vähitellen? Ja mistä sen sitten voi tietää olevansa herännyt? Jos joku vielä näihin kysymyksiin pystyy vastaamaan.
Lainaus
"Haluaisin sinne taivaalliseen kotimaahan, mutten tiedä pääsenkö perille."
En pääse. Ankaran pohdinnan jälkeen (tai aika monen ankaran pohdinnan) tulin siihen tulokseen, että miten minä voisin tällaisena surkelona päästä perille. Olin jo heittää kaiken toivon pelastumisesta, mutta sitten mieleen tulivat virren sanat: "Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikk'ei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua ennenkuin mua käyt siunaamaan." Se rauhoitti. Eli kenties minullakin vielä mahiksia ois. :roll:
Lainaus
Lisäksi olettaisin, että aika ajoin synninsuru aiheuttaisi myös halua kilvoitteluun oman elämän parantamiseksi. Se kilvoittelu ei tietenkään johda tavoiteltuun tulokseen, vaan omavanhurskauteen, josta jälleen pitää alkaa hengen köyhyydessä parannusta tekemään!
Jos (näköjään aika lahjakas jossittelemaan) tämä nyt on sitä synnintuntoa, niin juuri tältä minusta tuntuu. En nyt kyllä osaa sitä sen tarkemmin selittää. Mutta... No... Eiköhän se ollut tuossa.
"Kun oma pohja vajoaa Niin armo yhä kannattaa. Sen päällä, niin kuin kallion Minulla turvapaikka on."
Parhain terveisin Sanna

Poissa llwyd

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 766
    • http://stockholmslender.blogspot.com/
Suruttomuus
« Vastaus #35 : 21.04.05 - klo:18:26 »
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Kerropa ihan suoraan, mitä asioita herännäisyyden perinteessä pidät turhina, ja perustele, miksi ne ovat kulttuurisia eivätkä teologisia.

------------------

Niin, mutta mitenkäs tuo "uskonvarmuus" tähän liittyy? Eikö se ole uuspietistinen käsite?


No, miten sen kiteyttäisi, tietty "tuomitseva sointi" - ylikorostettu jako heränneiden ja maailman välille. Juuri se sama ahtaus, joka edelleen syö vanhoillislestadiolaisuutta. Ja tässä väittäisin että yhteiskunnalliset tekijät, herännäisyyden tapauksessa talonpoikaisuuden ja modernistumisen väliset jännitteet loivat ja syvensivät tätä yli-puritaanista juopaa niin että herännäisyyden varsinaiset sydänäänet saattoivat jäädä jopa itsetietoisen rajanvedon ja omahurskauden varjoon. Uskonvarmuus ikävöinnistä, tietyssä mielessä epävarmuudesta täällä kylmässä maailmassa - epäilemättä eri konteksti kuin uuspietismillä. Jota kyllä on niin kirkossa kuin eri liikkeissäkin. Ei se ehkä kovin yhtenäinen suuntaus ole, mutta tietty heijastuma monenkin läntisen kristillisen kirkon jyrkentyvästä vastakkainasettelusta ja kahtiajaosta. Suomen kirkossa se epäilemättä on rinnakkainen ja monia yhteyksiä omaava naispappeuden vastustajien leiriin.

Elizalta kysyisin että onko kristinusko toivon vai epätoivon uskonto? Asettiko Jeesus opissaan tosiaan valtavia, melkein mahdottomia vaatimuksia? Onko kristinuskon ydin tuomion vai vapautuksen sanomassa - ovatko nämä kehitetyt vaatimukset loogista seurausta kristinuskon viestistä vai ihmisen tekoa?
Opeta tälläisena luoksesi tulemaan

Poissa Sanneli

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 2387
Suruttomuus
« Vastaus #36 : 21.04.05 - klo:20:34 »
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Elizalta kysyisin että onko kristinusko toivon vai epätoivon uskonto? Asettiko Jeesus opissaan tosiaan valtavia, melkein mahdottomia vaatimuksia? Onko kristinuskon ydin tuomion vai vapautuksen sanomassa - ovatko nämä kehitetyt vaatimukset loogista seurausta kristinuskon viestistä vai ihmisen tekoa?
Oikeassahan sinä olet. Ja tiedän tuon, mutta en saa näitä ajatuksia poiskaan hätistettyä... :roll:  No, mun mielialat on viimeisen kuukauden aikana vaihdelleet parin päivän välein (tämän ketjun aloitin, kun ensimmäistä kertaa tämmöisiä tuli mieleen) ja, no, mitenhän sen sanois... :?  Blah. Ei sitä kukaan kuitenkaan tajua, vaikka yrittäisinkin selittää.
"Kun oma pohja vajoaa Niin armo yhä kannattaa. Sen päällä, niin kuin kallion Minulla turvapaikka on."
Parhain terveisin Sanna

Kauhanen T

  • Vieras
Suruttomuus
« Vastaus #37 : 22.04.05 - klo:11:57 »
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
tietty "tuomitseva sointi" - ylikorostettu jako heränneiden ja maailman välille. Juuri se sama ahtaus, joka edelleen syö vanhoillislestadiolaisuutta.


Sellainen rajanveto, jossa lähdetään siitä, että minä olen herännyt, sinä olet suruton, on väärin ja huonoa sekä kristillisyyden leviämisen että rajanvetäjän terveen hengellisyyden kehittymisen kannalta.

Mutta jos kieltäydytään lainkaan tunnustamasta näiden "heränneiden" ja "suruttomien" kategorioiden olemassaoloa, suljetaan silmät todellisuudelta ja korvat Raamatulta.

Erityinen vaara tässä on, ettei muisteta tarkkailla, kumpaan ryhmään itse kuuluu - ei sillä, että sitä ihminen voisikaan omalta kohdaltaan tietää, mutta itse tarkkaileminen on tärkeää! Pohjimmiltaan hengellisiä liikkeitä, kirkkokuntia, ideologioita yms. on kaksi, Jumalan ja saatanan. Mutta niiden raja ei kulje organisaatioiden eikä edes ihmisten välillä vaan ihmisten sisällä. Tästä vaikeneminen, joka on toki näennäisen suvaitsevaista eikä pahoita kenenkään mieltä, johtaa joko siihen että ajatellaan voitavan pelastua täysin omilla ehdoillaan ("suruttomana"), tai sitten siihen, ettei piitata koko asiasta.

Lainaus
Uskonvarmuus ikävöinnistä, tietyssä mielessä epävarmuudesta täällä kylmässä maailmassa - epäilemättä eri konteksti kuin uuspietismillä.


Jos luterilaisittain kytkemme uskon ja pelastuksen yhteen, mitä sanoisit tällaisesta:

Vapaa-ajattelija: "Minä en pelastu etkä sinäkään pelastu."
Lestadiolainen: "Minä pelastun, sinä et pelastu."
Kylliäinen: "Minä pelastun ja sinäkin pelastut."
Evankelinen ja uuspietisti: "Minä pelastun, en tiedä pelastutko sinä."
Agnostikko: "En tiedä pelastunko, enkä tiedä pelastutko sinä."
Körttiläinen: "Minä en pelastu, sinä pelastut."

Poissa Sanneli

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 2387
Suruttomuus
« Vastaus #38 : 22.04.05 - klo:12:26 »
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Jos luterilaisittain kytkemme uskon ja pelastuksen yhteen, mitä sanoisit tällaisesta:

Vapaa-ajattelija: "Minä en pelastu etkä sinäkään pelastu."
Lestadiolainen: "Minä pelastun, sinä et pelastu."
Kylliäinen: "Minä pelastun ja sinäkin pelastut."
Evankelinen ja uuspietisti: "Minä pelastun, en tiedä pelastutko sinä."
Agnostikko: "En tiedä pelastunko, enkä tiedä pelastutko sinä."
Körttiläinen: "Minä en pelastu, sinä pelastut."
Kyllä kai tuo joiltain osin paikkansa pitää. En nyt osaa sanoa miltä osin, mutta tutulta tuntuu.

Onko synninsuru, armonikävä tms. suruttomuuden ja heräämisen välillä? Onko suruttomuus sitä, ettei ymmärrä olevansa syntinen, vielä vähemmän että välittäisi siitä? Mitä on herääminen? Mitä on synninsuru? Miksi novellissa, joka tänään luettiin koulussa, sanottiin, että "Yksi Mikalta puuttuu, ja sen mukana kaikki: omatunto"? Miksi minä olin ainoa, joka tiesi, mistä se on lainattu?

Toinen kyselykausi menossa näköjään... Mutta eikös sen pitäisi olla nelivuotiaana, ei 15-vuotiaana? No, ihan sama.
"Kun oma pohja vajoaa Niin armo yhä kannattaa. Sen päällä, niin kuin kallion Minulla turvapaikka on."
Parhain terveisin Sanna

Poissa llwyd

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 766
    • http://stockholmslender.blogspot.com/
Suruttomuus
« Vastaus #39 : 22.04.05 - klo:15:47 »
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"


Vapaa-ajattelija: "Minä en pelastu etkä sinäkään pelastu."
Lestadiolainen: "Minä pelastun, sinä et pelastu."
Kylliäinen: "Minä pelastun ja sinäkin pelastut."
Evankelinen ja uuspietisti: "Minä pelastun, en tiedä pelastutko sinä."
Agnostikko: "En tiedä pelastunko, enkä tiedä pelastutko sinä."
Körttiläinen: "Minä en pelastu, sinä pelastut."


Eikö körttiläinen oikeastaan sano että "pelastuminen ei ole minun kädessäni  eikä sinunkaan kädessäsi"? Ei kai usko ole meillä vain apuväline johonkin päämäärään, jotakin mitä voi käyttää hyväksi saadakseen halutun lopputuloksen, onnellisuuden, taivaspaikan? Käydäänkö kaupantekoon Jumalan kanssa?

Elizalle sanoisin että monessa suhteessa SV30:n ensimmäinen säkeistö antaa hyvän suunnan: "luokseni tiesi kulkee".
Opeta tälläisena luoksesi tulemaan

Kauhanen T

  • Vieras
Suruttomuus
« Vastaus #40 : 22.04.05 - klo:16:14 »
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Eikö körttiläinen oikeastaan sano että "pelastuminen ei ole minun kädessäni  eikä sinunkaan kädessäsi"?


Järjellä ajatellen pitäisi toki sanoa näin. Koetin noilla repliikeillä kuvata eri liikkeitä edustavien keskimääräistä tunnetta asioiden tilasta.

Lainaus
Ei kai usko ole meillä vain apuväline johonkin päämäärään, jotakin mitä voi käyttää hyväksi saadakseen halutun lopputuloksen, onnellisuuden, taivaspaikan? Käydäänkö kaupantekoon Jumalan kanssa?


Tästä on jo aikaisemmin keskusteltu aiheessa "Ihminen Jumalan rakkauden peilinä". Minusta on yhtä väärin sanoa "yritän/haluaisin uskoa että saisin palkinnoksi taivaspaikan" ja "koetan tässä uskoa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä pelastukseni kannalta."

Tuolla mainitsemassani aiheessa kirjoitin:

Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Kristusta ei voi ikävöidä ajatellen, että hänestä minä saan hyötynä taivaspaikan. Wilhelmi Malmivaara: (Kuollut usko ja elävä usko. - Hengellinen Kuukauslehti 1893. Lainattu teoksesta "Polvesta polveen täällä". Toim. J. Malmivaara jne. Kustannuskiila 1983. S. 65-66.)

Lainaus
Kuollut usko tarkoittaa aina omaa hyötyä, etsii itselle etuisuuksia, autuutta, kunniaa ym.; elävä usko ei etsi muuta kuin Jumalan kunniaa. Kun esimerkiksi kuollut usko pitää pääasiana sitä, miten itselle käy, ja kysyy: "Pääsenkö taivaaseen? Vältänkö helvetin? Saanko armon? Olenko varmasti autuas Jumalan lapsi?" Elävä usko ei jouda näihin, vaan kysyy: "Saako Jumala minussa kunnian? Menestyykö Hänen työnsä minun kauttani vai estänkö sitä?"


Körttiläinen kadotusvarmuus (Körttiläinen: "Minä en pelastu") heijastaa mielestäni tätä. Mutta uskon perimmäinen päämäärä on pelastus, minun mielestäni ainakin.

Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa,  sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen. (1. Piet. 1:8-9)

Ihminen ei saa kuitenkaan itse tehdä siitä välinettä siihen tai muuhunkaan mitä haikailee. Lähimmäisensä suhteen taas moni körttiläinenkin ajattelee, että kyllä tuo varmaan pelastuu, vaikkei hänen uskonsa paljoa omaani kummoisemmalta näytä. Eikö se ole aika kristillinen suhtautuminen lähimmäiseen?

Poissa llwyd

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 766
    • http://stockholmslender.blogspot.com/
Suruttomuus
« Vastaus #41 : 22.04.05 - klo:16:26 »
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Körttiläinen kadotusvarmuus (Körttiläinen: "Minä en pelastu") heijastaa mielestäni tätä. Mutta uskon perimmäinen päämäärä on pelastus, minun mielestäni ainakin.


Aika paljossa ollaan samaa mieltä niin keskittyy vain eroavaisuuksiin... Mutta itse en puhuisi päämäärästä uskon yhteydessä. Tässä mielessä on kai mystis-sävytteinen asenne eli ei-rationaalinen näkemys maailmassaolosta. Arvelisin että puhdasoppiselta kannalta tästä ei helpolla saa aikaan hyväksyttävää teologista rakennetta, mutta se ei oikein ole tarkoituskaan.
Opeta tälläisena luoksesi tulemaan

Kauhanen T

  • Vieras
Suruttomuus
« Vastaus #42 : 22.04.05 - klo:17:01 »
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
uskon perimmäinen päämäärä on pelastus, minun mielestäni ainakin.


Mutta itse en puhuisi päämäärästä uskon yhteydessä. Tässä mielessä on kai mystis-sävytteinen asenne eli ei-rationaalinen näkemys maailmassaolosta. Arvelisin että puhdasoppiselta kannalta tästä ei helpolla saa aikaan hyväksyttävää teologista rakennetta, mutta se ei oikein ole tarkoituskaan.


En minäkään ajattele tätä kovin puhdasoppiselta kannalta. Henkilökohtaisesti olen ani harvoin mitenkään huolissani pelastuksestani, vaikka tiedän että kai pitäisi olla. Toivoisin joka tapauksessa huolehtivani sitä enemmän noista asioista, jotka Malmivaara mainitsee elävän uskon tunnuksiksi.

Mutta eikö se koti-ikävä, josta kirjoitit, heijastele pohjimmiltaan pelastuksen (=varman ja täydellisen ja lopullisen Jumalan yhteydessä olemisen) kaipuuta? Halutaanko kotiin ensi sijassa siksi, että siellä on kaikki hyvin, vai siksi, että päästäisiin siellä odottavan rakastavan isän luo?

Kauhanen T

  • Vieras
Suruttomuus
« Vastaus #43 : 22.04.05 - klo:17:30 »
Lainaus käyttäjältä: "Eliza"
Onko synninsuru, armonikävä tms. suruttomuuden ja heräämisen välillä?


Näissä täytyy muistaa, että kyseessä on vain raamatullispohjaiset historian saatossa keksityt määritelmät joillekin "oireille" syntisyydestämme. Itse tauti on meidän määrittelyjemme ulottumattomissa, vaikka sen vaikutukset jatkuvasti koemme.

Mutta jos ymmärrän kysymyksesi oikein, vastaisin: Synninsuru ja armonikävä ovat seurausta ensiherätyksestä, eli ne ovat merkkejä herätyksen tilassa olemisesta. Niiden tehtävänä on riisua ihmistä omasta varmuudestaan, siis painaa alemmas. Tämä siksi, että mitä alemmas ihminen painuu, sitä lähemmäksi hän pääsee Kristusta, sillä Kristus on alhaalla meitä kannattelemassa, ei korkealla taivaassa.

Herännyt ihminen ei oikeastaan ymmärrä olevansa herännyt, vaan luulee tunteitaan epäuskoksi. Tavallisesti vasta jälkikäteen ymmärtää, että se oli Jumala joka minua silloin ahdistuksissani erityisellä tavalla kutsui.

Lainaus
Onko suruttomuus sitä, ettei ymmärrä olevansa syntinen, vielä vähemmän että välittäisi siitä?


Näin minä sanoisin.

Lainaus
Mitä on herääminen?


Muotoillaanpa tällä kertaa vaikka näin: Jumala koskettaa ihmistä siten, että tämä ymmärtää ja tuntee olevansa syntinen ja luulee sen tähden olevansa erossa Jumalasta.

Lainaus
Mitä on synninsuru?


Ihminen kokee ahdistusta siitä, että on erossa Jumalasta, ja alkaa nähdä itsessään yhä enemmän, liioitellustikin, asioita, jotka (oikeasti tai muka) tulevat Jumalan ja hänen väliinsä.

Älköön kukaan nyt luulko, että minä pitäisin tällaisia tunteita kristillisyyden mittarina ja pelastuksen tms. ehtona! Nämä ovat ihmisen tunteita silloin, kun Jumala katsoo hyväksi häntä erityisellä kasvattaa kurittamisen kautta. Entiset, minua viisaammat, kilvoittelijat vakuuttavat, ettei heränneen tila oikeasti ole niin kauhea kuin mitä hän luulee. Mutta sitä ahdistavaa tunnetta ei pidä yrittää paeta minnekään, vaan antaa sen tehdä työnsä.

Anna ristin painaa, jos se painaa! Jos ei paina, älä lähde sitä itse hankkimaan, mutta jos painaa, älä heitä sitä pois. Älä tartu helppoon lohdutukseen jota toiset tarjoavat uskonratkaisun, toiset epäuskonratkaisun kautta.

Vielä korostan: Moni, niin luulen, elää ja kuolee kristittynä ja herää ylösnousemuksen aamuun pelastettujen joukossa tuntematta koskaan mitään erityisempää ristiä, ahdistusta tai epäilystä. He ovat niitä, jotka voivat sanoa psalmirunoilijan tavoin: "minun onneni on olla lähellä Jumalaa." (Ps. 73:28) Ehkä suurin osa nykyajan heränneistä nauttii tätä onnea. Heihin puhe herätyksestä ja synnintunnosta ei tietenkään kolahda. Mutta kun meidän liikkeellämme perinnäisesti on kaikkein parhaat edellytykset ymmärtää herätyksen ahdistuksia, ristin koulun merkitystä ja epäilysten kiusauksia, niin pidetään siitä perinnöstä kiinni! Puhukaa seuroissa ja saarnoissa edelleen näistäkin asioista!

Poissa llwyd

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 766
    • http://stockholmslender.blogspot.com/
Suruttomuus
« Vastaus #44 : 23.04.05 - klo:00:44 »
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
En minäkään ajattele tätä kovin puhdasoppiselta kannalta. Henkilökohtaisesti olen ani harvoin mitenkään huolissani pelastuksestani, vaikka tiedän että kai pitäisi olla. Toivoisin joka tapauksessa huolehtivani sitä enemmän noista asioista, jotka Malmivaara mainitsee elävän uskon tunnuksiksi.

Mutta eikö se koti-ikävä, josta kirjoitit, heijastele pohjimmiltaan pelastuksen (=varman ja täydellisen ja lopullisen Jumalan yhteydessä olemisen) kaipuuta? Halutaanko kotiin ensi sijassa siksi, että siellä on kaikki hyvin, vai siksi, että päästäisiin siellä odottavan rakastavan isän luo?


Hyvä kysymys. Onkohan körttiläistä ajatella enemmän negatiivisesta näkökulmasta eli maailman satunnaisesta kylmyydestä käsin: että haluaa pois enemmänkin kuin että tietää minne haluaa? Sitä luo kodin käsitteen kodittomuuden käsitteestä. Jos Jumala on, olemme hänen kädessään, ja vapaudumme kaikista omista pyrkimyksistämme - ikävästä tuntee uskon? Kaikki formaalinen teologia tuntuu erittäin vieraalta ja kaikki mitä Siionissa veisaa tutulta ja oikealta. Kyllä minun teologiani, siinä määrin missä sitä on, tiivistyy SV155:ssä. Muuta en osaa sanoa uskon kysymyksissä.
Opeta tälläisena luoksesi tulemaan