Itseinhoa ei pidä sekottaa siihen, mitä Jumala meissä näkee. Sillä itteeni autan, kun katson peiliin. Tuossa myönnytään Jumalan Sanan todistukseen meistä. Muistan täältä yhet seurat, joissa puhuja sanoi: Ainut lupaus johon Jumala sitoutui ehdottomasti, oli ja pysyy, anteeksiannon lupaus.
Analyysin jälkeen, kun tajusin, etten edes näe itteeni kuin pikku kaistaleelta, mietin mitä siellä kuun pimeällä puolella asuu. Silloin ajatus Jumalasta joka tuntee minut kokonaan, ja silti antaa anteeksi, on melkein liian mahdoton uskottava. Ihmisen luulen, on "suostuttava siihen, että hänet hyväksytään, vaikka hän ei ole hyväksymisen arvoinen " (Tillich)