Minä vien jotain itse leivottuja, koska lämpimäisiä on aina ollut tapana viedä, eivätkä ole armopaloja vaan lämpimäisiä. Joillakin vain on kumma tapa ajatella, että pitäisi olla vastalahja tai "vastatuliainen", vaikka kuinka olisi kyse siitä, että kokkaisin mielelläni enemmän kuin omat heikot sääret kestävät syödä. Juustot ja kunnon ruisleipä ovat aina kelvanneet kaikille.
Sille ei sitten mitään mahda, vastatuliaispakkomielteelle, tuumisin. Eräs ratkaisu on tämäkin: Kurja ettei ole mitään tuotavaa, mutta olisin halunnut tuoda vaikka kukkakimpun. Hyväntahtoinen ja vilpitön pyrkimys riittää usein, me vain emme taida osata näitä juttuja.
Tuossa on kuitenkin aika kiva ratkaisu, ja toivoisin muutenkin että aihe poikisi pohdintoja. Suomi jakautuu aika vauhtia emmekä kukaan tiedä, kummalleko puolen itsekukin paiskautuu. Rikas ja terve kaiken lisäksi saattaa sekinnin murto-osassa olla jotakin muuta.
Ei sellaiseen tarvita kuin se sekunnin murto-osa väärällä tieosuudella väärään aikaan. "Me" ollaankin äkkiä " niitä".
Sekunnin murto-osa ja kuulee, se patti onkin pahanlaatuinen ja ikävä kyllä taitaa olla jo levinnyt.
On jotakin josta sanoa, todella suuret elämän viskaamat taakat. Ne karkoittavat ihmisiä tehokkaasti, koska ei tiedetä mitä sellaisessa tilanteessa osattaisiin sanoa. Halutaanko meitä sinne. Jos ne tahtoo vain olla rauhassa.
Mietin, voisiko luottaa siihen että nämä ystävät osaavat sulkea puhelimensa tai jättää vastaamatta elleivät jaksa. Jos sentään uskaltaisi ja voisiko, voiko sitä kysyä, tahdotteko niin vai toistaiseksi näin, otatteko yhteyttä kun jälleen tahdotte. Ne ovat usein tilanteita joissa valmis ateria puhuu enemmän kuin sata kömpelöä sanaa, senkin voi kyllä sanoa, mitä toivotte, muistakaa, että mikään ei ole meidän välillämme muuttunut.
Olisi hienoa jos ystävyys ei muuttuisi tästä, sillä jokainen tarvitsee ystäviä. Myös se rikas ja terve, ja harmillistahan on, jos tuommoisen tähden ei enää osata jakaa kuulumisia, iloja ja suruja kuten joskus aikaisemmin.