Suorastaan jopa toivoisin, että jokainen ihminen pitäisi jonkinkaltaisen välivuoden/vuosia lukion jälkeen, että ei heti pääsisi opiskelemaan sitä, mitä haluaa, tai ei heti osaisi päättää mitä haluaa. Se avartaa ja kasvattaa.
Itse lukioaikana vielä kovastikin halusin lääkäriksi, ja abivuonna lääkikseen hainkin, mutta en jaksanut motivoitua enää pääsykokeisiin keväällä. Tiesin pääseväni suoraan papereilla kemiaa lukemaan, jota virallisesti kaksi vuotta opiskelinkin. Ensimmäisenä vuonna tajusin, että en minä sittenkään lääkäriksi halua, se ei motivoinut enää yhtään, mutten kemiaakaan halunnut opiskella. Siinä tuli aika tyhjä olo, että mitäs myt sitten, tienhän piti olla yläasteelta asti selvä. Täytyi miettiä, että mitä minä oikeasti haluan. Olisiko se sittenkin musiikki, josta puhuminen ja jonka tekeminen sai silmät tuikkimaan ja sydämen lämpiämään? Olin kyllä aina ajatellut, että musiikkia en kyllä halua ammatikseni. Toisena opiskeluvuonna kävinkin sitten musiikkitieteen eri luennoilla ikään kuin testaamassa, olisiko se sittenkin musiikki, mitä haluaisin opiskella. Into näihin kursseihin oli suuri ja sitten vain piti vielä vähän jalostaa musiikinopiskeluajatusta, että mikä ala se sieltä voisi ollakaan. Vaikka olin usein ajatellut, että ei minusta opettajaa tule, niin yhtäkkiä se alkoikin tuntua varsin luontevalta ajatukselta, varsinkin kun tutkin opinto-oppaita ja mietin ammattia. Hain samana keväänä sekä luokanopettajan koulutukseen että musiikkikasvatukselle. Ensimmäinen onnistui, jälkimmäinen ei. Vuoden olin OKL:ssä, mutta intohimo musiikkiin oli yhä jäljellä, ja siitä motivoituneena hain toisenkin kerran Akatemialle. Sitten pääsin! Siellä olen nyt neljä vuotta ollut ja viihtynyt mainiosti.
Mutta täytyy sanoa, että ne ensimmäiset kaksi vuotta olivat todellista elämän koulua, ja jollain tapaa uskon, että se oli tietynlaista johdatusta, että jouduin tosissaan miettimään, mitä elämässäni haluan tehdä. Ja siihen aikaan jouduin käymään raskaita asioita elämässäni muutenkin, en olisi pystynyt intensiivisesti opiskelemaan esim. lääkiksessä tai muuallakaan, kun mieli oli muutenkin maassa. Ensimmäisen parin vuoden opintoviikkosaldo oli aika heikko. Ei tietenkään ole varmaa, että tämäkään nyt on loppuelämäni lopullinen viitoitus, mutta ainakin hyvältä tällä hetkellä tuntuu, ja toivottavasti jatkossakin.
Ei siis todellakaan hätää, jos ei ensimmäisen, toisen tai kolmannenkaan "välivuoden" jälkeen tiedä, mitä haluaisi tehdä. Itse aloitin mukalla 22-vuotiaana, mutta meidän kurssilla aloitti useita minuakin vanhempia.
Onnea muuten Hanna opiskelupaikasta! Ja Laura, jos tuntuu, että sydän vetää useampaan paikkaan, niin sitten kannattaa ottaa järki käteen
Miettiä, että minkälaisia töitä haluaisi tehdä ja mikä koulutus sellaiseen parhaiten valmentaisi. Loppuviimeksi: asioilla on tapana järjestyä.