Olen tätä ajatellut paljon ja monta vuotta, jotenkin hahmollaan taisi ajatus olla jo siinä 16-18-vuoden ikäisenä, jonka liikuin tiiviisti seurakunnan nuorissa.
Huolimatta siitä, että elettiin alueella jolla ei vanhastaan ole minkään ns. vanhan herätysliikkeen pohjavirtaa, ja jolle ehkä siitä syystä asettui viidesläisyys, seurakunnan "virallisina apulaisina" työskenteli nuoria pastoreita joille tämä oli ensimmäinen papin pesti, mutta joilla ei ollut aikomustakaan jäädä lopullisesti sille seudulle työhän. Näitä saapui sitten kohtalaisen paljon toki viidesläiseltä alueelta, mutta myös yksi evankeliselta etelä-Pohjanmaalta ja sittemmin, kun jo olin lähdössä Hesaan opiskelemaan saatiin muuan lestadiolainen ns. pappiseriseurasta. Tarkennettakoon sen verran että nämä lestadiolaiset papit potkittiin Rauhanyhdistyksestä koska heidän kastekäsityksensä poikkesi lestadiolaisten maallikkosaarnaajien opista. Pahat kielet väittivät, että kiista koski lähinnä rahaa. Maallikkosaarnaajien tulot, joilla suuri osa eli ja elätti suuren perheensä, pieneni, kun seurakuntaan saatiin "herännyt" pappi, joka puhui ilmaiseksi, eli virkapalkallaan.
Meille opetettiin ihan sikin sokin uskoontuloa ja todistamista, joista aloin miettiä jo aika nuorena että nehän tulevat vähän kuin kasteen ja konfirmaation tilalle -- ne kumminkin olivat aluksi minusta uskottavampia. Minun oli kuitenkin jo epilepsian tähden ihan mahdoton "todistaa olemuksellani", ja luovutin koska ajattelin, jos ihmisten pitää "lukea minua" ja siten löytää uskoontulo niin helvettiin menee kipinkapin koko perhe ja luokkakaverit ja ihan liian monta ystävää -- ei, minusta ei ole tämmöiseen.
Pelastusvarmuus tuntui yhtä mahdottomalta, mutta juuri siksi, että minusta ei ollut semmoiseksi "viidenneksi evankeliumiksi" kuin piti. Täällä on joku huudahtanut: Oi Leena, olet aivan kuin minä, olemme kokeneet tarkalleen samoin! Väitän yhä, että emme ole. Kenties joku niistä on, joita opetettiin samaan aikaan samassa paikassa tarkalleen samoin ja joka on tämmöinen helposti lyttyyn lyötävissä oleva juupelin murehtija. En tosin ole tavannut vielä yhtä ainutta.
...........................
Mutta tietoisuutta siitä, että "lunastajaa ei valita itselle eikä hänelle anneta sydäntä" pitäisin suurena ja arvokkaana, yli elämän vaikeuksien kannattelevana todellisena evankeliumina. Siinä ei jäädä kyttäilemään "armonvilauksia" eikä murehtimaan, että olenkohan minä nyt ihan varmasti semmoisella alatiellä.
Dogmia semmoisesta ei voi tehdä. Ihmisellä näyttää olevan pysyvä taipumus ehdollistaa kaikki Jumalan lupaukset. Kyllähän Jeesus Kristus, mutta... Kyllä kai tuokin on nähty. Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa että olemme Jumalan lapsia! No hienoa! Kyseenalaistan kyllä viimeistään oman henkeni todistamisen. Sehän puhuu mielialojen mukaan mitä sattuu. Mutta jos ei ole pelastusvarmuutta niin... Kyllä sitä ilman pelastusvarmuutta äkkiä... Kyllähän Jeesus Kristus, mutta se pelastusvarmuus kuuluu kyllä uskovalle jos hän Taivaaseen aikoo.
Mutta eikö se sentään ole Jumalan lupaus? Lupa turvautua Jumalan lupauksiin tuntui miltä tuntui.
Ei se voi olla oikein.... Matkahan on kesken... Ei tässä vielä perillä olla...
Joka jaksaa tässä epävarmuudessa, hän varmasti on siellä alatiellä. Ortodoksinen kirkko opettaa samoin, ja vasta siinä kirkkokunnassa käsitin, kuinka suuresti olin luottanutkaan Lunastajaani. Ja kuinka huojentunut kun se "alatien körtti" muisti vissiin pappisvalansa, ja kertoi kuinka tämä luterilainen kirkko nyt tästä asiasta opettaa.
Että kyllä, minut on lunastettu kokonaan ja ehdoitta, ja se on varma asia. Minä en siihen voi sanoa juuta en jaata. Minä toivon niin olevan.