Kyllä se Jumala vie, -iahn ilman "antautumisiakin" ja muita omatekoisia pyrintöjä! sanotaan, että jos Hän ei saa kiinni takaa, tulee Hän edestä vastaan...
Ei ihmisen tarvitse tuskitella tuollaisten asioiden kimpussa. Loppujen lopuksi ne ovat pelkkää toiveajattelua. Tekemättä jää! Niin sinulla kuin minulla joten turha pitää asiasta meteliä; -se metelöinti koituu korkeintaan häpeäksemme!
Paras mitä voimme hengellisessä mielessä "tehdä" on yrittää lorvehtia niin paljon kuin mahdollista!
Kaikki nuo ovat toki hyviä ja kristitylle kuuluvia asioita mutta niiden tulee tapahtua itsekseen, sillä tavalla ymmärrettynä ettei oikea käsi todella tiedä vasemman tehneen jotain. Sellainen ihminen joka askartelee tekemisten ja pyristöjen kimpussa ajatuksineen, keskittyy uskossaan itseensä.
Sensijaan kaiken pitäisi olla luonnollista, vapaata, pakottamatonta ja arjen seassa tapahtuvaa, siis sellaista mitä kukaan ei edes huomaa miksikään! Sen pitäisi tapahtua kristityllä itsestään, ilman julistamisia ja pohtimisia!
Lisäksi peräänkuulutan tällä sitä että moinen ajattelutapa on ollut omiaan synnytämään hengellistä "sääty"-ajattelua jossa erikseen tehdyt mainetot ja muut hengelliset "uroteot" saavat kohtuuttomasti painoarvoa, joten tavallinen arjen työ, lasten hoitaminen, ruuan laitto, kahvin keittäminen, työnsä hoitaminen yms. nähdään vähempiarvoisena. ne kiiltävät toisten silmissä uljaina sankareina jotka puhuvat kovaan ääneen teoista ja niiden tarpeellisuudesta...
Luterilaisena minulle työni hoitaminen ahkerasti ja lasteni kasvattaminen on arvokkainta jumalanpalvelusta mitä voin tehdä.
Sellaisessa yhteisössä jossa korostetaan kilvoittelua ja tekojen merkitystä, voivat heikoimmat jäsenet aina huonosti ja tuntevat olevansa huonopia kristittyjä. Valitettavasti juuri he ovat usein hiljaa joten vaikuttaa siltä kuin heitä ei olisikaan. Olen nähnyt monen silmäkulman kostuvan kun on puhuttu kaikille ilmaiseksi tulevasta armosta ja Jumalan rakkaudesta joka on yhtä suuri jokaista kohtaan, ilman ansioita!
