Minä olen näkevinäni pojan tyttäressä aika paljon touhukasta ja huolehtivaa äitiään, vaikka ikää on vähän, kovasti hoivaa nukkeaan, antaa juomista pikku mikista, laittaa tuttia suuhun, laittaa istumaan sitteriin ja keinuttaa sitä, on puuhakas ihan samalla tavalla kuin äitinsäkin on.
Ja kirjoista pitää niin kuin tätinsä eli minun tyttöni.
Oma tyttöni lapsena ei tykännyt nukeista, joilla räpsyi silmät, sanoi että on rumat silmät.
Ja iso pehmeä vaaleanpunainen pantteri piti aina laittaa yöksi siivouskomeroon, tyttö sanoi: "äiti, pantte vankilaan"...se oli aika pitkä ja pitkät raajat, pelkäsi sitä, sitten kun veimme sen aina yöksi siivouskomeroon ja ovi kiinni, tyttö meni nukkumaan.
Tyttären poika on pian 3 kk...en vielä muuta osaa sanoa, kuin että isänsä suu ja äitinsä silmät.
Ja nostaa päätään pontevasti, oli alusta alkaen jämäkkä kaveri.
Ja hyväntuulinen kuin sekkunsakin...ei ole ollut vatsavaivoja eikä koliikkia..siinä se varmaan on syy, että hymyilee ja syö ja nukkuu ja nautii pesulla olosta.
Keskimmäinen poikani oli pienestä pitäen sellainen, että nautti kaikesta kokoamisesta, sitten isompana pelasi paljon siskonsa kanssa mm monopolia ja shakkia.
Vanhin poikani oli pienestä pitäen joukkuepelaaja, mm aina jääkiekkoa, jalkapalloa, pesäpalloakin joinakin kesinä.
Ja mun lapsenlapset ovat vielä pieniä, pikku neitikin on n.1v3kk iältään, mutta tulinpa tämän hetken kuulumiset kertomaan.
Mielellään niitä muistelee, kun omat lapsetkin olivat vauvoja, taaperoikäisiä, ekaluokkalaisia, teinejä...ja nyt jo vanhempiakin.
Miten nopeasti aika kuluukaan.
Itse olen mielestäni isäni luonteinen enemmän, äitini on paljon räväkämpi ja nauravaisempi.
Isä oli leppoisa, myhäilevä...
Olen ajatellut, että äitini sai kasvaa isossa sisarusparvessa, jossa oli poikia enemmän kuin tyttöjä ja meni avioonkin vasta 31 vuotiaana.
Isäni oli ottolapsi iäkkäillä vanhemmillaan, siis ainoa, mutta ottopoikana varmaan oppi "kuuliaisuutta" tavallaan vanhempiaan kohtaan.
Mutta joskus huomaan löytäväni itsestänikin samaa sisua kuin äidin ominaispiirre on, se tulee tietynlaisissa tilanteissa vastaan, mutta hallitsevaisena piirteenä en koe sitä itselläni.
Jahas, tulipas pitkä pötkökirjoitus.
Sitä suu puhuu (ja näppis näpsyttelee) mitä sydän on täynnä.
Toivottavasti en anna kuvaa, että olisin itseäni täynnä...mutta varsinkin näitä lapsenlapsia niin innolla seuraa, kehitystään ja uusien asioiden ilmaantumista, että melkein menee helpolla jutut siihen aihepiiriin.
Sukupolvien jatkumossa elämme.
Esivanhemmistamme kiittäen, tulevia polvia siunaten.
