Mikähän se olisi. Ok, ilmaisen näin. Pakollisesta perherauhanjulistuksesta uskallettiin tinkiä, varovaisesti mutta sentään. Mitäs tuo lamppu noin penteleen piilossa on (ollut joka vuosi samoin) kamalat sängyt lyhyt ihminen putoaa näistä (niissä on ollut aina nii-in hyvä nukkua) kauheaa väkeä saunassa jouduin pukemaan vaatteet märkään nahkaan kun pyyhe vietiin ( viedään, ne muistuttavat identtisesti toisiaan, siksi en enää mene saunaan) mitäs se kokki kiukuttelee me ei päästy tänne aikaisemmin kun se musiikkiesitys myöhästyi kun se peijakkaan tyhmä monologi oli edellä) se oli soittajan palkkio... Se sapuska takahuoneessa mitä jää kun muut on menneet... Se ei tienny että tämä ateria me maksettiin eilinen syötiin etukäteen...
Kuulkaa. Te ette ymmärrä miten lepuuttavaa juuri minulle oli todeta että me uskalsimme olla muutakin kuin mallikelpoisia. Lapset eivät enää ole lapsia ja jos heitä huvittaa huomauttaa toisen soitosta, tavasta sairastaa anginaa, käyttää kipulääkettä, he huomauttavat.
Vähitellen meistä on muotoutumassa inhimillisiä. Me ennätimme! Me huijasimme kuolemaa ja saavutimne tämän voiton kruunun, maan, kantavan jään jalkojemme alla, lujan luottamuksen perinnöksi seuraaville.
