Muun muassa pääteltiin, ettei saa tehdä hyvää, koska sitten alkaa uskoa pelastuvansa tekojen ansiosta. Eli tavallinen eettinen toiminta ilman mitään uskonsörsseleitä olisi kiellettyä.
Vakaumus siitä, että minulla pitäisi olla uskonvarmuus pelastuakseni sai minut joskus hyppimään seinille, mutta kysyn, eikö epävarmuuden vaatimus saata toimia samoin. Eikö kaikenlaiset kokemusvaatimukset ja uskomistyylin tahtomiset tule äkkiä ihmisen ja Kristuksen väliin?
Minulle on tällainen teoria:
Kun tulee suurempi herätyksen aika, ihmiset hätääntyvät syntisyydestään ja alkavat etsiä Jumalaa.
Sitten aikaa kuluu, tulee uusia sukupolvia. Tietyt tavat ja hokemat jäävät kuitenkin elämään, sisältö kuitenkin tuppaa katoamaan.
Esim1. Körttiläisyydessä ymmärrettiin ihmisen pienuus ja se, että pieni ihminen monesti epäilee Jumalaan liittyviä asioita. Ehkä ymmärrettiin jotain, mitä on hengellinen köyhyys.
Lagus kirjoitti eräässä kirjeessään suunnilleen näin, että hänellä on kaiken ahdistuksen keskellä kaikenlaisia ilon hetkiä Kristuksen yhteydessä, mutta hän jonkun hänelle tuntemattoman esteen johdosta ei puhu tästä sisäisestä ilostaan.
Näin on varmaan ollut monen körttiläisen kohdalla: ahdistusta ja samaan aikaan myäs jonkinlaista iloa.
Pikkuhiljaa sisäinen salattu elämä Kristuksen kanssa hiipui aikojen saatossa ja uusien sukupolvien tultua ja enää "isien usko" oli jo harvemmilla körttiläisillä. Katse kääntyi Kristuksesta omaan itseen: ryhdyttiin korostamaan omaa ja oman ryhmän nöyryyttä, jossa ollaan muita parempia.
Eräs tapa pysyä nöyränä ja alatiellä on vältellä hyviä tekoja ja keskustelemaan mieluummin maallisista, kuin taivaallisista. Piti myös kaveerata ei-kristittyjen kanssa, jotta ei antaisi itsesään liian uskovaista kuvaa. (Lagus kääntyisi haudassaan, jos pystyisi).
Ryhdyttiin korostamaan epävarmuutta, koska kuviteltiin, että epävarmuus on nöyrän ihmisen merkki.
Varmuus on pahasta, varsinkin, jos on kyse pelastusvarmuudesta.
(Luther suomii todella kovin sanoin tällaista epävarmuudessa olemista ainakin, kirjassaan Sidottu ratkaisuvalta).
Yhteisissä kokoontumisissa vältetään Raamattua ja puhemuodossa olevaa ääneen rukousta, jotta ei ylihengellistyttäisi. Seurapuheet pitää olla sellaisia, ettei vain kukaan suuressa nöyryydessään saisi kokemusta, että tuo puhuja yrittää olla jotenkin MINUN yläpuolellani.
Oma sisikunta todistaa vahvasti, että näin on oikein, näin pitää olla ja elää.
Esim2: Helluntaiseurakunnan piirissä ainakin 1970 luvulla korostettiin pelastusvarmuutta sillä lailla, että ainakin sen ajan lapsena minulle tuli sellainen uskomus, että pelastuakseni tarvitsen pelastusvarmuuden.
Itse olen tämän pelastusvarmuusasian kanssa samoilla linjoilla kuin Lagus (ja ehkäpä tämä linja on ollut hyvinkin yleinen), eli että pelastus ei perustu psyykenmaailmassa olevaan pelastusvarmuuteen eikä varsinkaan varmuuden puuttumiseen, vaan Kristukseen. Pelastusvarmuuden kokeminen on toki hyvin tärkeä asia jota tulee Jumalalta pyytää, mutta vaikka sitä ei saisikaan, niin ei maailma siihen kaadu.
Joka huutaa avukseen Herran nimeä pelastuu, vaikka ei saisikaan pelastusvarmuutta.
Oikeaa pelastusvarmuutta ei myös pidä halveksia, kuten ei muitakaan Jumalan lahjoja.
Vielä ajatus körttiseurojen Raamatun ja ääneen rukouksen puuttumisesta. Eräänä syynä siihen voi hyvinkin olla konvetikkeliplakaati, eli kauan sitten ollut ja myöhemmin kumottu kokoontumiskielto, eli ei saanut vapaasti kokoontua hartaustilaisuuksiin. Kun piti seuroja, joissa vain laulettiin, ei ollut niin suurta vaaraa joutua esivallan taikka kirkon vainojen kohteeksi.