Nonniin. Tämmöinen etsijä tai kaipaaja, jolle ilosanoma on vähän liian hyvä juttu voidakseen olla totta. Vaikka toisaalta koska maailma on niin kaunis niin olisiko siellä sittenkin rakastava Luoja takana? Huomenna messussa taas takeltelen uskontunnustuksessa, mutta onneksi ehtoollisella ei kysytä mitään. Etsin kristittyjen seuraa, jossa olisi mahdollisimman matala uskonelämän vaatimustasokynnys tulla mukaan hengailemaan. Virtuaalisosiaaliselle live-erakolle tämä foorumi vaikuttaisi tarkoitukseen sopivalle, mutta toiveena olisi jossakin vaiheessa päästä tapailemaan ihmisiä ihan ns. oikeastikin. Ehkei ihan vielä?
Mitään perinnöllisiä siteitä körttiläisyyteen minulla ei ole. Lapsenuskon menetin 11-vuotiaana, kuuden kiihkeän ateismin vuoden jälkeen aloin taas kiinnostua mahdollisuudesta, että Jumala olisi. Luokkakaveri kutsui helluntaiseurakuntaan, jossa aikani käytyä totesin ettei mikään omalla uskonratkaisulla pelastautuminen minulta onnistu, palasin luterilaiseen kirkkoon, luin teologista kirjallisuutta ja kävin rippikoulun kaksikymppisenä. Sitten olenkin lähemmäs 30 vuotta odotellut, josko tässä voisi uskoa tai ei, ajoittain käynyt kirkossa ajoittain en, joskus jotain kristittyjä tapaillut, lueskellut. Viime kesästä taas aktiivisemmin. Tämän foorumin bongasin suomi24:n Kirkko kuulolla -palstalta.
Toivoisin kovasti, että muutkin ihmiset saisivat tavallani kokea, että maailma on kaunis, mutta koska me ihmiset olemme toisillemme mitä olemme niin siinä onkin duunia. Itse olen tietysti hienona luomistyön tuloksena varustettu mitä moninaisimmilla lahjoilla, joista voisi olla muille iloa, mutta sitten on kaikkea elämän varrella kertynyttä tauhkaa, pelkoa ja ahneutta ja epäsosiaalisuutta sun muuta mikä estää. Lainaan tähän pari foorumilta löytämääni tekstiä, joka yhdessä hienosti ilmaisevat sen mitä tavoittelen:
Itselleni herännäisyydestä on löytynyt jotakin jossa lepään, voin olla tosissani yhtaikaa syntinen ja silti ikävöidä Jumalan luo, Jumalan kaltaisuutta, ja saan yrittää sitä kohti -- en pelastuakseni, vaan, koska täällä on muitakin kuin minä.
On tuntunut jotenkin siltä, että uusien liberaaliherätysliikkeiden (esim. Tulkaa kaikki) piirissä on paljon henkilöitä, joiden tärkein missio on tehdä uskonnollisista yhdyskunnista tasa-arvoisempia - hyvä pyrkimys sekin, mutta jos se ajaa evankeliuminkin edelle, tuntuu että ei nähdä metsää puilta. Kysytään vain millainen kirkon pitäisi olla eikä muisteta aina välillä kysyä ylipäätään miksi kirkko on olemassa?
Se pelastushommahan on puolestani jo hoidettu, sen takia ei tarvitse mitään huseerata. Muuten kai rupean vähitellen kantapään kautta oppimaan, etten rationaalisella argumentoinnilla voi ketään käännyttää solidaariseksi. Armolla toimii paremmin. Paha tapani tämmöisillä foorumeilla on jäädä jankkamaan hedelmättömiin väittelyihin. Kun teen sen täällä, voisitteko ystävällisesti mutta suoraan huomauttaa asiasta? Olen lurkkinut täällä jo tovin, lukenut vanhoja keskusteluja, ja arvostan keskustelukulttuurianne - vaikka eri mieltä oltaisiin, ei pyrkimyksenä ole nujertaa toista, vaan sinnikkäästi etsiä ymmärrystä. Ehkä minäkin vielä opin.
Ulkoisesti olen keski-ikäinen tamperelainen nörtin ja byrokraatin välimuoto kunnan palveluksessa, sinkku ja kissavanhuksen yksinhuoltaja.
