Erinomainen idea! Olen kokemuksen kautta tullut siihen tulokseen, että meidän ikäihmisten on itse huolehdittava muistojemme yms. tallennuksesta, muuten jälkeemme jääneet harmittelevat "voi voi kun olisi pitänyt aikanaan kysyä, nyt niitä juttuja ei tiedä enää kukaan".
Olen muinoin haastattellut ja nauhoittanut työkseni ihmisten kerrontaa, tarinoita, muistoja, kaskuja ym. Havaintoni näistä tilanteista: ensimmäiset puoli tuntia tai tunti moottorin alkulämmittelyä ja kerrontaöljyt silloin vielä jäykät. Kun ihminen on sanonut sen, mitä hän on suunnitellut sanovansa, hän rentoutuu ja alkaa jutella normaalisti. Jutut paranevat. Nauhoitin kelanauhurilla, ja lähes aina nauhan vaihdon aikana tulivat ne parhaat jutut.
Käsittääkseni sinulta juttu luistaa, joten kehotan jälkipolvea varaamaan aikaa ja muistitilaa. On saatavana myös digitaalisia sanelukoneita, joihin saa lisämuistia edulliselle muistikortilla. Kun tallennus on valmis, tiedosto on syytä tarkistuskuunnella ja tehdä siitä 1-2 varmuuskopiota, jotka on nimetty niin, että tiedostonimi kertoo sisällön (ainakin kertoja, päivämäärä).
Kerrontatilanteessa pitää välttää joutavanpäiväistä juhlallisuutta, jonka tallennus yleensä ensikertalaisille aiheuttaa. Niinpä esim. lapsia ei pitäisi komentaa pois, sillä jos hyvin käy, he innostuvat kyselemään. Ennen vanhaan annettiin ohje, että kovaäänisesti tikittävä seinäkello pitää pysäyttää. Tähän en ota kantaa, mutta kyllähän se tikutus tallenteessa kuuluu...
Raportoihan sitten kokemuksistasi!
Mt