Minua väsyttää tämäkin parjaus, ikään kuin kaikki muut olisivat väärässä, hukassa, pielessä, syntisiä, suruttomia kyselyissäänkin - mutta onko meidän vanhan ajan körttiläisyyden kokeneilla herroilla ainoastaan oikeat avaimet käsissään?
Ei veikkosten ole - eikä se olisi mahdollistakaan. Avaimet ovat Jeesuksella ja meidän uskolla Häneen. Loukkaavaa ja täysin perätöntä tulkintaa.
Pahoittelen loukkausta. Taisi olla hermostuksissa sanottu vastatulkinta sieltä koettuun loukkauksen.
Se, että sanotaan, ettei ennen ollut körteillä ongelmia uskonkysymyksissä. Mitä se tarkoittaa? Onko sille lausunnolle mitään perää? Paavolla oli ongelmia, sen olemme kirjallisuudesta lukeneet, ja kyllä minä väitän, että jokainen hänen aikalaisensa ja myöhemmin elänyt on myös paininut uskonkysymysten kanssa. Moraalin, oikean ja väärän, uskon ja epäuskon jne. Minä pitäisin sitä hyveenä - se kertoo siitä, että omatunto ja ajatustoimintakin on tallella. Ja että ihminen on yhä ihminen, epäilyksineen, rehellinen.
Toki herännäisyys on muuttunut. Minä en ole kirkkohistorioitsija tai edes teologi, enkä nähnyt muutosta, en siis ryhdy muutoksen sisällöstä puhumaan.
Mutta oikeuttaako tapahtunut muutos sellaiseen katkeruuteen, että sillä voi mitätöidä nykykörttien pohdiskelut, ajatukset, synnintunnon, uskonkysymysten kanssa painiskelun? Minusta tuntui, että näin tässä nyt tehdään.
Markkinahumu, raha ja ylimalkaan kaikenlaisen jumalattoman menon hyväksyminen on tätä päivää. Raamattu on vedetty sivuun ja rukous on menettänyt merkityksensä. Minua loukkaa tämä.
Kimmastuitko, kun sanoin oman näkemykseni rukouksesta? (Että minulle se on yksityinen asia. En oikein ymmärrä pyyntöjä rukouksessa.) Pitäisikö minun nyt olla pahoillani, etten osaa uskoa siinä niin kuin ilmeisesti pitäisi? Yritin jo vähentää "vahinkoa" painottamalla, että se on vain minun kokemukseni, en puhu muiden puolesta, en körttiläisyydestä, ja senkin kokemuksen koen jo itse vajavaisuudeksi ja sen kanssa olen painiskellut vuosia. Mutta siltikö minun, yksittäisen ihmisen kokemus, nimitetään sitä nyt vaikka sitten jumalattomaksi menoksi, se loukkaa sinua? Mitä minä silloin voin enää tehdä?
Sitä paitsi rukousta en ole mitätöinyt, edes omana mielipiteenäni, vähimmässäkään määrin. Olen kertonut kokevani sen yksityiseksi asiaksi, vain kahdelle taholle kuuluvaksi, ja tärkeäksi.
Paavolla oli paljon "jumalatonta menoa", löyhkä-Paavo. Teki siitä vielä numeron. Synnintunto taisi sitten olla kova.
Katri Taanilan tunnen, melko lailla hyvin. Useat kerrat sain vierailla teekupin äärellä luonaan. Tärkeimpänä ovat jääneet mieleen ajatuksensa lähimmäisyydestä. Se on tainnut olla lempiteemojaan.
