Eettistä vai epäeettistä menoa

[Leena]

Kysynpä nyt kuten joskus ennenkin täältä. 

Kuvitellaan ihminen joka on kirjoittanut kirjan. Hän saa niitä kappaleita kotiin ja kääntelee ja miettii kukahan näitäkin lukee ja ovatko nämä edes sen arvoisia. Tuli parempi kuin edellisestä kun hän kirjoittajakoulua kävi, mutta onko ihminen ensi vuonna samaa mieltä, ei hän tiedä.

Tämä ihminen on myös pahoillaan siitä että hänellä on kaikki aika hyvin ja meillä on meneillään suuri luonnonkatastrofi Afrikassa. 

Kyseinen ihminen keksii että hänpäs antaa koko roskan lahjaksi. Hän selvittää laillisuuden ja antaa kaikille kun haluaa, kun kirjakauppaa pitää,  niitä lahjaksi siten että maksakaa mitä lystäätte, kaikki raha menee Afrikan sarven kuivuusalueelle.

Silloin ihmiset ovat lukeneet tai ainakin omistavat hänen kirjoittamansa kirjan. Aika likaisin käsin annettu lahja.  

Mutta vastaanottaja ei kysele sitä, kunhan kukaan ei pankkia ryöstä. Ja mietittyään asiaa tämä ihminen tulee onnelliseksi;  hänpäs kirjoittaa aina vain tästä syystä, ja antaa seuraavankin roskan hätätilaan.  Siten pieni omaksi iloksi saatu lahja ei jää omiin käsiin, vaan kun jossakin tarvitaan rahaa, tämä ihminen voi antaa kohtalaisen paljon! 

Ja hän on välillä onneton, miettiessään eettisyytensä surkeutta, ja välillä onnellinen, hän huomaa voivansa antaa paljon enemmän rahaa kuin olisi ikinä kuvitellut, sillä kirjat hän saa hyvin halvasta, ja ihmiset saattavat ostaa ne kalliista kun tarkoitus on hyvä! 

Päätöksen jälkeen on tietty epäselvää onnistuuko hanke mutta suurin osa kristillisistä kirjakaupoista kiinnostuu.  Ihminen herää joka tapauksessa miettien surkean likaisia lahjoittajan käsiään, eiköhän vain olisi parempi käyttää aikansa lippaan kanssa kadulla...       tämä tosin olisi tämän ihmisen terveellisin tapa auttaa...   

ilkiääkö hän enää mennä Jumalan luo ja sanoa että kiitos ja ole hyvä...           kädet vähän likaantui...      hän voisi paremmin ellei olisi keksinyt koko ajatusta.

 Hän ei sitten muuten suoramarkkinoi.    Hän on fiktiivinen hahmo. Saako hän iloita hyvästä keksinnöstä, vai tulisiko surra sitä että hänen motiivinsa ovat hänen omissa silmissään aika ikävät?

[seppos]

En tiedä olenko oikeassa vai väärässä, mutta yksinkertaistan aina kaikki asiat. Minusta etiikka ja motiivit mietitään etukäteen ja jos onnistuttiin tavoitteissa, niin siitä voidaan sitten jälkikäteen pikkuisen iloita. Jälkikäteen jauhamisesta ei ole kenellekkään hyötyä, vähiten jauhajalle.

[Pena]

En tiedä olenko oikeassa vai väärässä, mutta yksinkertaistan aina kaikki asiat. Minusta etiikka ja motiivit mietitään etukäteen ja jos onnistuttiin tavoitteissa, niin siitä voidaan sitten jälkikäteen pikkuisen iloita. Jälkikäteen jauhamisesta ei ole kenellekkään hyötyä, vähiten jauhajalle.

Kreikan taruissa on veljekset Prometheus ja Epimetheus, siis ennakolta (pro-) ja jälkikäteen (epi-) viisaat miekkoset. Edellistä pidetään idolina ja jälkimmäinen usein unohtuu.

[Leena]

Prometheus menee Jumalan luo ja sanoo, kiitos talentista jonka sain, ryhdynpä sillä asioimaan, ja Epimetheus ojentaa parhaassa tapauksessa kaksi takaisin, ja sanoo, kiitos, tässä rahasi, ja laillisuuden puitteissa nämä saatiin, kiitos lainasta?

[Tuuli]

Eiköhän ihmisen toiminnan pohjalla ole aina jokin tarve ja tarvehan on jotakin sellaista, mikä tyydyttää itseä. Jopa itsensä kiusaaminen tyydyttää jotain tarvetta ja siis tuottaa ainakin epäsuorasti mielihyvää ja on siis itsekästä.
Jos tällä perusteella jättää tekemättä hyvää, jättää auttamatta muita, ollaan aika mahdottomassa tilanteessa. Eiköhän siis ole parempi aina auttaa. Ei se nälkäinen sairas lapsi kysy, miksi häntä autat.
Ja eihän siellä tien lopussa omat teot kuitenkaan pelasta, armoa se on, jos niin hyvin käy.

Mutta auttaminen on aina oikein.

[Mörtti-57]

Tämä ihminen on myös pahoillaan siitä että hänellä on kaikki aika hyvin ja meillä on meneillään suuri luonnonkatastrofi Afrikassa. 

Länsimaat kyykyttää erelleen Afrikkaa minkä kerkiää ja samahan rosvosakkihin on liittyny nyt myäs Kiinakin. Teot Afrikkalaasia kohtahan ei kovin eettisiä ole.

EU:n tullimuurit "tappavat 6600 ihmistä päivässä"

Arvostetun Centre for the New Europen raportti "EU Trade Barriers Kill" (2003) laski, että EU:n tullimuurit tappavat 6600 ihmistä päivässä. Suuri osa tästä johtuu maataloustuista ja -tulleista. Jos Afrikka voisi lisätä osuuttaan kaupasta edes prosentin, se ansaitsisi 49 miljardia puntaa enemmän vuodessa ja 128 miljoonaa ihmistä vapautuisi köyhyydestä. Viisi prosenttia toisi jo 248 - 350 miljardia puntaa.
Köyhimpien maiden suhteellinen etu on lähinnä maataloudessa ja tekstiilintuotannossa. . Maataloustuotteiden tullit ovat keskimäärin 20 %, joissain tuotteissa jopa 250 %. Lisäksi päälle tulee muita tuonnin esteitä, esimerkiksi ranskalaiset juustonvalmistajat ovat saaneet lobattua turhan pikkutarkkoja valmistustapamääräyksiä vain kamelinjuuston tuonnin estämiseksi.

[AKUANKKA313]

Ei kai kannata kuitenkaan auttaa sellaista, joka valittaa hernettä patjan alla,
mutta elää niin prinsessan elämää, että kaikki häntä kumartavat?

[Tuuli]

Sellaisen asian olen kyllä todennut, että ulkopäin on vaikea määritellä, kuka ei ole apua ansainnut. Toisen ahdistus ja tuska voi olla todellista (tai siis on todellista) vaikka se toisen mielestä olisi mitättömästä syystä johtuva.
Parempi siis auttaa kuin jättää auttamatta, jos siis vain voi auttaa.

[Leena]

Ei kai kannata kuitenkaan auttaa sellaista, joka valittaa hernettä patjan alla,
mutta elää niin prinsessan elämää, että kaikki häntä kumartavat?

Luulen, että jos tällainen pyytää apua, on ollut kyseessä näköharha. Hän ei olekaan prinsessa, tai patjan alla majailee lohikäärme.
Silloin täytynee kysyä, mitä hän itkee, jos kerran itkee.  

Toinen puoli asiaa on jokin jota olen  kyllä miettinyt:  Milloin on opetettu ihminen siihen ettei hän selviydy ilman apua ja tukea mistään... voisiko siinä tapauksessa avun tarve ollakin tämä, itseluottamuksen puute, tai sen ymmärtämisen puute, että elämään kuuluu tosikurjaa, jos mukavaakin.   Ei tämä ole huono kysymys, vaikka perustalta olen samaa mieltä kuin edellinen vastaaja.  Jonkun avuntarve on pohjaton pussi. Hän ei ehkä edes huomaa apua saaneensa.

Ei helppo asia, kun katsoo syvemmältä.  Mietin kyllä pitkään ennen kuin tämän kirjoitin.
Pyytääkö joku apua ns turhaan, vaikka selviäisi omin noklkineen?
Pyytääkö jokin kansa apua turhaan, kehitysapua siis, koska on tottunut ajatukseen että sitä kuuluu saada...?

Kuinka näin syntyneet ongelmat sitten perataan...  Kuinka ne jaetaan... onhan hemmoteltuja lapsiakin... kuten kylmilleen jätettyjä kadulla asuvia hylkiöitä...  

Kamalan konstikasta. Ei ole oikein pyytää apua ellei sitä tarvitse - mutta ihmisillä saattaa olla aivan eri käsitykset - kuten kansoillakin - siitä milloin ja mitä tarvitaan tai on nyt vain oikeutettua saada. Eli tulisi vielä erottaa sekin missä apua tarvitaan, ja kuka sitä tarvitsee.  Katastrofit ovat erikseen, yksityiset kuten kansallisetkin.

Muistan saarnan jossa mainittiin kuinka tärkeää "työtä" avuntarvitsijat "tekevät", he kun tuottavat mielihyväpalveluja auttajille!  Tekipä mieleni marssia ulos...  kun en vielä tiennyt tuosta että aloittaa päälle veisuuta. (Olisi tainnut suntio poistaa kirkosta, luulen.) Siis köyhä tai sairas on hieman kuin marsu. Sitä on kiva silittää kun sille päälle sattuu. Olin ymmälläni ja vihainenkin, totean.    Eihän nyt niin, vaan avun on autettava otus toisten joukkoon, pois marsun roolista, koska kyllä joskus on taas jollakulla katastrofi päällä, ja silloin täytyykin myös  

[Leena]

Koska kukaan ei jaksa lukea pitkää tekstiä,  tämä on tässä:  Olisiko niin, että me emme koskaan voi liikaa   toisiamme, mutta näin päin...  
Kukaan ei kyllä ole olemassa siksi että joku saisi mielihyvää vielä siitäkin että näin  hyvä minä olen, rikas ja kaunis ja almunkin annoin...  kyllä näitä miettiessä alkaa isopyörä heittää volttia.  Luotan viisaaseen nuoreen ystävääni joka saattaa avoimesti sanoa että me olemme kehitysavulla myös kehittäneet joitakin kansakuntia poispäin siitä, mikä olisi juuri heidän yritteliäisyyttään, soveltuisi juuri heille, ja tietyin keinoin emme mahdollista sitä että yrityselämä ja omien tuotteiden markkinointi pääsisi vaurastuttamaan näitä maita, niin ja Mörtti kirjoitti siitä kanssa.  

Samaan aikaan jossakin toisaalla tarvittaisiin hätäapua, emmekä me edes tiedä - Intian kastittomia nyt mietin.

Ja arvasinhan minä että kun olen saavuttanut rauhan; sairaana en rupea töihin, en mene sairastuttaan itteeni...    ja minulla on muuta työtä ja... ja... ja...  nyt olen terve mutta kohta en, seudun kinkkisin toimipiste...  uusisit vaikka reseptejä... katinkontit, minä tiedän, ne jyrää miun...     minä halusin muuta... minä aattelin ettei minua tapettas työllä ja ne... ne...  mutta jos ne tosissaan tarvii...       ja ennen marraskuuta mie oon sairas.  Anna, Jumala, viisautta ny. Vihon viimmen viime Duodecim esitteli miun sairauteni, ja siihen saattaa oikeesti kuolla, näkivätpä HUSin neurolla nyt sitte...   nekin jotka ei osannu...  


Mutta jos - ne- tarvittee - minua - oikeesti. Anna, Jumala, viisautta nyt oikeesti, Leena on ... on...   

[Leena]

Tuo oli suotta surra, Kävipä näin:  Alkuun kaikki näytti lupaavalta joskin työläältä. Luvat ja verot oli tarkastettu ministeriöistä ja poliisiylihallituksesta.

Sitten soittaa Unicef:  Ketjussa toimija joka ei ole arvovapaa, kristillinen kirjakauppa, He eivät voi ottaa rahoja vastaan.'

Sitten KUA:  Eivät voi ottaa rahoja vastaan koska eivät tiedä mille tilille ne pitäisi laittaa tai heillä on vaikea löytää tulkintaa."Me ollaan vain työssä täällä" sanoo tyttö.
Sitten SPR joka niinikään  ei tiedä mikä tili olisi oikea.

   jo nähnyt sieluni silmillä kuinka pystyisin antamaan ja puuhastelu johon aikaani upotan, poikisi...minä näin sieluni silmin ravintoliuokset ja puhtaat vedet ja lääkkeet vaeltamassa kohteeseen...   oli sovit]tu, kyllä vain, että SPR saa käyttää muuhun katastrofiin rahoja jos niitä tippuu kun tuo kohde suljetaan...  kaikki oli kunnossa...  ei muuta kuin soittokierros uusiksi, te mitä tahdot sillä/niillä kirjoilla mutta älä anna näille se on kiellettyä...  

Otin Jumalan kädestä, jolla kaikki on... eipä ole tarpeen pohtia motiivien lajia...  mutta silti!  Olin jo niin sillä päällä että näillä, ensimmäiset sata tai kakssataa, tehdään jotain hyvää. Tällä kertaa kirja ei ole kauhean huono. Siitä ei jäänyt mitään tympeää oloa... se irtosi käsistä kevyesti, niinkuin Laulajan kirja,.... sen aina tietää. Jos juttu on heikohko se jää piinaamaan sielua, Jos siedettävä, sillä on ikäänkun olemassaolon oikeus, ja sen unohtaa itte saman tien ja on jo rakentamassa uutta yleensä.  

Tää väritys meni oudosti...

[Leena]

Kysynpä taas... kauhea kaataa teidän päällenne näitä mutta - mutta - ehkä jotakuta kiinnostaakin ja ajattelin...  tämä tilanne on niin merkillinen...  Kai minun pitäisi mennä tai siis tarjoutua siihen työhön... edellinen pomo jolle soitin muuta asiaa, sanoi kauhukseni että kun nyt siinä olet joo olikin hyvä että soitit... niin, sivumennen sanoen, minä tänään kokouksessa mainitsin että... kun me oltiin niin tyytyväisiä...  ja se kaaos siellä nyt on...  jos vaikka vähän jotain...  

Mutta kun mie tiijän että tuo "vähän jotain" kaaoksessa on hyvin äkkiä paljon kaikkea, sen verran on maailmanreunaa tallattu.  Minä kysyn mitä Jumala tahtoisi, mutteipa tuo ole vielä mailannut mitään...  Dosentti    hän toteaa että enkös minä takonu sitä kovaan päähäsi monta vuotta -- tee päätös ja kanna vastuu, me saatamme erehtyä... me saamme erehtyä... on tietysti toivottavaa jos emme,  

Tämä on oikeastaan aivan peruskysymys monelta kannalta.  

Henkilöllä on sairaus, jonka oireet selkeästi ajoittain vaikeutuvat. Kiireinen työ on tietenkin taudin tasapainoa huonontava tekijä mutta myös toisinpäin.  Jos henkilö saa oireita työpaikallaan, seuraa haittavaikutuksia ympäristölle, ts hän on ympäristöhaitta oirehtiessaan.  

Tuleeko hänen mennä työhön silloin kun hän on joka tapauksessa ajankohtaisesti oireeton?  Työpanosta tarvitaan, koulutus on ollut kallis, hän on kelpo veronmaksaja niinikään, eli tuottava yksilö, ei elä sosiaaliturvan varassa, sitähän kuntoutustuki on.  Hän tietysti voi tehdä vapaaehtoisaskareita muttei  sitoutuvasti. Parasta olisi jos hän puuhailisi itsekseen aina, kun kykenee, jotakin mihin kykenee.  Hänen omatuntonsa naputtaa siitä asiasta.


Tuleeko hänen pitää ensisijassa huolta itsestään, ja katsoa, ettei sairastuisi sillä nähty on että hän ennemmin tai myöhemmin sairastuu ainakin omaa työtään tehden...  siinä on tressiä... kiirettä... lääkkeet hän unohtaa ottaa keskittyessään toisten ihmisten hyvinvointiin... nesteytyksen hän unohtaa... tai ei ennätä sillä hänen pitää tavallaan kaiken aikaa hoitaa kahta potilasta.  Luoja on antanut lahjaksi jotain muuta, hänelle turvallisempaa, ja hän jo riehaantui nähdessään mielessään kuinka se muu muuttuu lääkkeiksi, ravintovalmisteiksi ja mitä he nyt nälkäleireillä tarvitsevat.  Hän on lakannut häpeilemästä sitä että kirjoittelee, hän osaa jo sanoa, tämä on huono työ, tässä on aika siisti työ.  Hän unelmoi kuinka siisti työ muuttui avustustarvikkeiksi...  no se kaatui... se olisi ollut kuin lupa:  Juu!  Jatka tätä!  Tämä on toisille hyödyllistä  Näin sinä voit auttaa!  Et sinä elä itsellesi ja itsekkäästi vaikka tekisit sitä mistä tykkäät eikä tarvitsisi pelätä kauheasti!

Mutta hän ei ole kelpo veronmaksaja, joka uurastaa virallisissa tehtävissään aina kun voi. Sepä se. Luulen etten ole ainoa, jolla on tämänmsuuntaisia kysymyksiä.  Samaten ulkopuolisella tarkastelijalla on varmasti kysyttävää - mitä tuommoiselle pitäis tehdä joka välillä pystyy ihan hyvin työhönsä?  No, kun sairastuu taas niin sitte sairastuu.  

Vain hän itse tietää, mihin tuo ajatus johtaa...  mutta tarvitsisi myös ostovoimaa... lääkkeet maksaa...  mutta oireet!  Ne voi tappaa!

[PekkaV]

On parempi, että hän nyt kaikessa rauhassa sallii itsensä parantua kunnolla. Sitten katsella taas töitä.

[Leena]

On parempi, että hän nyt kaikessa rauhassa sallii itsensä parantua kunnolla. Sitten katsella taas töitä.

Tämä on viisautta...   Hän on kiitollinen siitä että tähän saapui vastaus, todella!!    Onnetonta onkin, että hänen sairautensa on parantumaton, eli hän ei tervehdy. Askel askeleelta on menty alaspäin, eli oirekuva on vaikeutunut ja alttius saada oireita on joko todella herkistynyt tai sitten hän vain huomaa sen koska on vihdoinkin saanut jääräpäähänsä    että hänen täytyy ottaa se realiteettina huomioon eikä pyyhältää miten  vaan.  

Työtä ei voida kuitenkaan syyttää vaikeutumisesta, niin olisi voinut tapahtua, vaikka hän olisi makaillut sohvalla ja syljeskellyt kattoon,. ja ajatus värisyttää nyt jälkikäteen.  Hän on kiitollinen jokaisesta päivästä jonka sai olla tavallinen kunnon kansalainen  ja veronmaksaja. Hän nautti loppuvaiheessa työmatkoistakin; tuntien syvää yhteenkuuluvuutta toisiin aamukelmeisiin bussissa hoippujiin hän ajatteli:  Jukra - minä elän - minä olen yksi noista, minä olen menossa töihin ...  hän saattoi sanoa ystävälle joka kysyi mitä kuuluu että eipa ihmeempiä, tavallista arkea vaan...  hän kuului ihmisiin!  

No, se siitä... Olen jättäny Jumalalle jolleka kaikki kuuluu... muistanut etä tunnonvaivoista tulee miinustaa se että sairas tuntee aina sairaudestaan syylisyyttä ja katsottava mitä jää...  Hän rukoilee kyllä yli 1x3-4 hartaasti  sillä hän tuumii, että jokaisesta tilanteesta johtaa tie Jumalan luo, ja tie on rukouksen tie. Dosentti sanoo niin.  

Ja Jumala tahtoo jotakin. Muuten me emme olisi oppineet pyytämään sitä - ei olisi opetettu pyytämään Isä Meidän - rukouksessa. Tapahtukoon Sinun tahtosi. Pitkään hän oli sillä kannalla että Jumala ei tahdo tällaisia tipluja, Hän pohdiskelee globaaleja kysymyksiä, asettelee tähtiä radoilleen ynnä muuta tärkeää. Nyt hän on muuttanut kantaansa, ja ainakin koettaa avartua Jumalan tahdolle pienessä, kuten omassa elämässään.

Rakkaus kai olisi Jumalan tahto, ja risti näyttää meille suunnan. Kumpaan suuntaan se osoittaa nyt,   hän odottaa mietteissään. Miten hän antaa elämänsä, kadottaa sen, löytääkseen sen... se kaiketi vastaa tuohon viisaasti.  
Vaikeaa se silti on...  paha tietää mitään...

[PekkaV]

   Niinpä niin, Leena. Mennään päivä kerrallaan. Uusi päivä kaiken muuttaa voi.