Urpo puhuu kirjoittavan taiteilija-papin äänellä. Kuulla ja lukea pitää sydämellään, sillä näkee enemmän:
http://www.h-y.fi/1232-urpo-karjalainen
En mene seuroihin kokemaan taide-elämyksiä. Enkä myöskään kuuntelemaan taitavasti
kirjoitettuja, villeillä lupiineilla reunustettuja taipaleita kaikenkattavasta armollisuudesta, rakkaudesta ja suvaitsevuudesta. Tässä kohtaa joudun tunnustautumaan kovasti korvasyyhyn vaivaamaksi tolloksi.
Seurapenkissä puhetta kuunnellessa kummastelin kuulemaani moneen kertaan. Kuulijana ainakin minun ajatukseni tahtovat karkailla, joten kokoaikainen, aktiivinen "kyydissä pysyminen" ei onnistu millään. Pöyristyin, kun Karjalainen lopuksi sanoi, että täällä juhlilla olemme ennenkaikkea ylistämässä ihmistä. Tuo "ennenkaikkea" puuttuu kirjoitetusta puheesta, mutta minusta hän
sanoi niin.
Nyt jälkeenpäin
luettuna puhe aukeaa ihan eri tavalla.
En ihmettele yhtään, että muutama (itseäni reilusti nuorempi) pitkäaikainen juhlakävijä sanoi välittömästi juhlien jälkeen, että ensi vuonna juhlat vaihtuvat, jos jonnekin lähdetään.
Joku sanoi taannoin eräässä pöytäseurueessa, että "sen jälkeen kun tuli pakolliseksi kuulua Facebookiin, että ylipäänsä olet olemassa.." Näitä seurapuheita joudun lukemaan jälkeenpäin netistä, että tavoitan idean. Kaikki eivät lue, vaan seurapuhe on heille siinä hetkessä ainutkertainen, sirpaloituneena ja kenties vaillinaisena mieleen jäävä kokemus ja kokemuksesta syntyvä ymmärrys.
Aiemmin sitä meni kirkkoon ja seuroihin kuuntelemaan Jumalan Sanaa, joka löytyy Raamatusta, ja saamaan hieman rakennuspuita elämään, ravintoa sieluun. Nyt pitäisi oppia, että on raamattu, joka on ihmisten kirjoittamia muinaisia tarinoita, ja uskontunnustus, joka on vanhanaikainen, kirkossa luettava perinneloru.
Pistää varmasti miettimään.