... Nainen, Kyllikki eli Kylli, oli noin 30-vuotias, körttipuku ja nuttura, jalassa nahkalipokkaat, selässä tuohikontti. Hän katsoi proleja ja hymyili surullisesti. Hänen hymynsä oli siis syvältä aivan kuin 1700-luvun Turusta, Ulstadiuksen siskon hymy. Tosiaan Ulstan systerillä oli just samanlainen suruvoittoinen, ymmärrystä, kiitosta, luottamusta, ja sitkeää elämänuskoa sisältävä katsanto. Yksi ryppy hänellä oli. Ee-he-he-i siellä, vaan otsassa aivan kuin odottamassa toista seuraksi, jahka elämä ehtii sen piirtää. Hänen kasvoistaan näki jo nyt viisikymmentä vuotta eteenpäin, jolloin niillä olisi tasaisena pikku aaltona lukemattomia surullisen naurun juonteita, oikeita mummoryppyjä, jotka jokainen oli syntynyt kuin puunvuosikerta, puun syy, tapahtumasta ja kokemuksesta, mitä oli edeltänyt ihoa kiristänyt ahdistus, joka sitten oli lauennut, hervahtanut helpotuksen huokaisuun, onneen, kevyeen oloon, liikuttavaan suvantomaiseen lepohetkeen arjen ja juhlan tiimellyksessä, elämän juoksussa.
Naisella ei ollut elämänkumppania vierellään, sillä hän oli...niin, ei voida tietää, miksi. Hän oli sinkkujen kantaäiti, mutta vielä hänellä oli vuosia. Tämän kirjoittaja ei tiedä, kuinka Kyllikki oli asian itselleen selvittänyt. Voihan olla, että katsellessaan ikätovereidensa pariutumista hän tunsi pientä kateutta, mutta Kristuksen morsiamena elämä oli ihanaa. Maailmassa Herran palvelijattarena työnäky toisensa perään täytti Kyllikin päivät ja soi hänelle voimia kasvattavan ja henkeä uudistavan yöunen. Ystäviensä pieniä palleroisia hoivatessaan vanhempien seurustellessa keskenään Kylli tunsi, että voiko elämältä enempää toivoa, tämä on kyllin.
Kuitenkin palatessaan iltaisin kotiin hän olisi halunnut jutella jonkun kanssa päivän tapahtumista, olla lähekkäin turvallisen miehen kainalossa, tehdä yhdessä ruokaa ja vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia maailman menosta sekä Taivaan tavoista. Mutta ei. Kun hän ajatteli asiaa, yhä enemmän ja enemmän se alkoi kiinnostaa. Kovin pitkälle hän ei päässyt, seinä tuli vastaan; ei kuitenkaan mikä tahansa seinä. Ensinnäkin se oli läpinäkyvä, toiseksi matala; muuri se oli. Eikä se ollut Kiinan muuri, jossa siinäkin on aukkoja – eikä Kiinan muuri ole läpinäkyvä. Kattona oli taivas.
Mitäpä kertoisimme Kylli-Kyllikistä vielä? Oikeastaan hän oli KyllÄ-Kyllikki. Ei ollut avoimempaa eikä vilpittömämpää Herran palvelijaa! Ei ollut, ei. Hänen levollinen olemuksensa jne... Mutta olisiko tarpeen tasapuolisuuden nimessä kertoa myös hänen heikkouksistaan? Ehkä. En kuitenkaan tiedä, mitä ne ovat.
Ja eiku löylyä lissää...
.................................................................................................................... :neutral:
Äänestys
