Imatran kirkkoherra Olli Aalto on avoimesti antanut haastatteluja julkisuuteen siitä, että tulevan talven aikana hänen sukupuolensa muuttuu korjausleikkauksin miehestä naiseksi. Aihe on lööppikamaa, herkullinen ja raflaava, mutta aloitanpa nyt kumminkin keskustelun, koska se kiinnostaa minuakin. Ja koska uskon, että sen joku tänne kumminkin aloittaa.
On uskomattoman rohkeaa, että Aalto tulee omalla nimellään julkisuuteen asian tiimoilta. Ehkä se on käytännöllisintä, koska joutuisi joka tapauksissa kaikkien katseen alle. Näin voi leikata huhuilta siivet olemalla heti kättelyssä rehellinen.
Transsukupuolisuus on kovasti harvinainen diagnoosi, ilmeisesti psykiatrinen tai poikkilääketieteellinen - tietääkö joku minua tarkemmin? Asia kuuluu yksityisyyden suojan piiriin, joten periaatteessa Aalto olisi voinut irtisanoutua, käydä korjausprosessin läpi ja hakea uudella nimellään virkaa jostakin muualta. Suomen kokoisessa maassa se tuskin olisi onnistunut. Kaikki opinto- ja työtodistukset lienevät vanhalla nimellä, josta käy ilmi, että sukupuoli on muuttunut. Mutta kuten hän itse sanoo
täällä, "Persoonallisuuteni, koulutukseni, elämänkokemukseni ja ammattitaitoni ovat tallella." Yhdessä piispan kanssa käytyjen keskustelujen myötä Aalto on itse päättänyt jäädä virkavapaalle hoitojen ajaksi, ja jatko Imatran kirkkoherran virassa näyttää huonolta. Soisi kirkossa olevan käyttöä ihmiselle, joka on ollut tähän saakka aivan pätevä hoitamaan tehtäviään. Tuntuu, että sukupuolinen identiteetti on ennen kaikkea yksityisen, sisäisen maailman kokemus. Ei luulisi sillä olevan tekemistä viranhoidon kanssa.
Minusta on mukavaa, että Voitto-piispa on avoimesti sanonut, ettei hänen tietämyksensä ja kokemuksensa riitä, jotta hän voisi sanoa asiasta mitään lopullista. Varmaankin hän on oikeassa siinä, että asia herättäisi seurakuntalaisissa niin paljon hämmennystä, että se häiritsisi viranhoitoa ja seurakunnan elämää. Mutta olisiko se sitten niin paha?
Sekin oli hyvä pointti Aallon haastattelussa, ettei transsukupuolisuuteen sisälly mitään erityisen seksuaalista tai sensaatiomaista. Korjauksen jälkeen hän on kuin kuka tahansa nainen, paitsi ettei pysty saamaan lapsia. Mutta eivät pysty yleisesti ottaen muutkaan 54-vuotiaat naiset.
Ja jos vielä mietitään niitä "esikuvana seurakunnalle" -puolia asian mahdollisessa tuomitsemisessa, niin mikä se puoli tässä tapauksessa olisi? "Kaikki te, jotka pitkän psykiatrisen arviointiprosessin tuloksena saatte (erittäin harvinaisen) diagnoosin transsukupuolisuudesta - älkää menkö korjausleikkaukseen älkääkä puhuko asiasta ääneen, vaan teeskennelkää edelleen tuntevanne olonne luontevaksi siinä olomuodossa, jossa olette olleet tähänkin asti"? Vai vaihtoehtoisesti: "Kaikki, joilla tekee mieli vaihtaa sukupuolta, niin go for it! Siitä vaan, kaikki käy!" ...ääh, tämä on niin harvinainen ilmiö, etteivät paheksujat varmaan oikein osaa edes muotoilla, mikä tässä on paheksuttavaa. Yritän vain löytää etukäteen (uskojarukous.nettiä lukematta) sitä toista näkökulmaa ja sen perusteluja.
Hämmentävää se varmasti on. Mutta yksityisasia. Ja niin väistämättömän julkinen. En osaa edes kuvitella, millaista olisi elää 54 vuotta jatkuvalla kokemuksella siitä, että minä en ole oikeasti minä, tällainen, minä itse olen täällä sisällä jotenkin vankina, ja minun täytyy esittää jotain muuta kuin mikä tunnen olevani. Ja sitten lopulta löytää kokemus muutoksen mahdollisuudesta ja vapauttavasta totuudesta. Se on varmaan huimaa.
