Tämä on välillä varsin vaikeaselkoinen kokonaisuus.
Jos on kirkkoja ja lahkokuntia tai yksityisiä kristittyjä, nillä täytyy toki olla tavat toimia.
Myös luostarissa on omat toimintatapansa.
Toisia kirkkokunnan toimintatavat kaikesta päätellen vievät kohti Kristusta, monia taasen eivät.
Tapa on kait ikäänkuin väline kurkottautua kohti Jumalaa.
Kait siinä on jotain sellaista, että jos tavasta tulee ikäänkuin päämäärä, silloin se ei johdakaan mihinkään.
Jumalanpalveluksessa luterilaisessa kirkossa on tarkkaan määrätyt tavat, eli kaavat. Näin näyttää vapaissa suunnissakin olevan. Jos ihminen löytää tapoihin piiloitetun sisällön, se koitunee hengelliseksi hyödyksi. Jos ei halua löytää, yleensä se jää löytämättä.
Luostari todellakin voi olla sopiva paikka joillekuille etsiä Kristusta.
Jollekin toiselle joku muu paikka sopii paremmin.
Mitä sitten tulee noihin "omiin tekoihin", joista Riitta mainitsit,
onkin aikamoista taiteilua löytää terve tasapaino.
Ei ole hyvä joutua ojaan, jossa ansaitaan omaa pelastusta omilla töillä, ei myöskään tien toisella puolella olevaan ojaan, jossa yritetään saada pelastus välttelemällä omia töitä, tai ainakin välttelemällä niitä töitä, joita Raamattu kehottaa tekemään.
Kallis Hunajanpisara toteaa mielestäni aika hyvin, kun siellä annetaan ymmärtää, että tee hyviä tekoja niin paljon kuin vain jaksat, mutta ymmärrä, että pelastus on yksin Kristuksessa. Eli ei pidä jättää hyvää tekemättä tai tehdä pahaa siinä uskossa, että näin saavuttaisin pelastuksen paremmin.
Eli tekoihin ja yrittämisiin saa ja pitääkin suhtautua myönteisesti, kun niitä ei viedä väärään paikkaan. Eli kun niillä ei ansaita iankaikkista pelastusta omalle itselleen niin silloihan teot ovat juuri sillä paikalla, kuin niiden pitääkin olla.
Hyvillä teoilla ansaitaan hyvia asioita täällä maanpäällä omalle itselle ja lähimmäiselle.
Mitä tulee tuohon sielun syvyyksistä löytyvään Totuuteen, niin siihen ajatukseen jotenkin suhtaudun voimakkaan epäilevästi.
Ymmärtääkseni luterilainen tapa ajatella (toki luterilainen oppimääritelmä ei voi olla kaikessa oikeassa) on se, että ihmisen sielunmaisema on läpeensä synnin turmelema, jo lapsesta asti.
Jeesuskin opetti, että se, mikä sisikunnasta nousee, se saastuttaa ihmisen.
Toki Raamattu opettaa, että Jeesus asuu omissa lapsissaan Pyhän Hengen välityksellä, mutta kaikesta päätellen tämä asumispaikka ei ole ihmisen sielu, ei ainakaan siinä mielessä, että ihmissielun syvä lankeemus jotenkin katoaisi ja että sielun likainen lähde jotenkin lakkaisi pulppuamasta saastaansa ulos ja näin ikäänkuin lopettaisi tuon ihmisen saastuttamisen.
Olen kuullut opetusta, että Kristus löytyy ihmisen ulkopuolelta ja sieltä Häntä pitää etsiä.
Toki tässä on monia vivahteita ja kielemme ja tietämyksemme on vajavaista ja toki ihminen voi kuulla Jumalan äänen myös ikäänkuin sielunsa syvyyksissä. Jumala voi halutessaan viestiä asiansa ihmisen sielulle.
Minusta tuntuu siltä, että kuitenkin on paljon tapauksia, joissa oman sielun hiljaista tai kovaakin hyrinää on kuviteltu Jumalan ääneksi.
Ainakin minun sielunmaailmani on täynnä kaikenlaisia ääniä, joista kovin moni suoltaa minulle epäluotettavaa informaatiota.
Haasteellista onkin, että kuinka erotan Jumalan äänen muista äänistä.