Haikara erehtyi osoitteesta mietin toisinaan itseäni, vaikka rakastin suuresti meren äärellä kasvamista. Kun se vain jäätyi, oli kaikki suurta. Juuri jos päästiin väylän ylitse eli silta oli paikallaan, mitä se harvoin oli, tuntui kuin olisi vain kellunut keskellä loputonta sinistä avaruutta. Ja siellä oli hyvät hiihtopaikat, jotka rakensivat nyt oi voi voi, vaikka yksi koulukin pääsaarelta täytyy purkaa. Sitä niin mietin pitikö juuri sinne? Ei mitään vaihtoehtoa? Kotka on tiiviisti rakennettu, ja ne saaret olivat virkistysaluetta. Saaripirtillä oli vielä hieno luonnonmäki, johon pikku tuunauksella olisi saanut laskettelurinteen. Toiselta puolen latu jatkoi kohti Takakylää ja Niinilahtea. Jänisten Räskiin lähtöä aivan suotta, koska Niinilahden keikan jälkeen jäin yleensä pihaan hiihtämään omaa lenkkiä ja myöhemmin usein laskettelin saaren rantamäkeä toista tuntia. Isä sai mennä edeltä kotiin.
Kerran isä tuli kotiin arkena sanoen että on viimeinen hetki hiihtää, lähdenkö. Palattiin hiihtopuvuissa suksia kantaen Myllyrannasta, koska jään piti oleman kantavampi. Ja kansalaisilla oli polvisukkia ja pikkukenkiä ja ruokapöydässä itkin. Isä ehdotti muuttoa johonkin jossa talvi kestää kauemmin. Sisar sai jotakin nieluun ja äiti järkyttyi: Te olette aivan hulluja!
Toinen lukioluokkahan meni lumetta kokonaan, silloin muistan olleeni aidosti allapäin, mutta matalat merenlahdet. jäätyivät. Eräs oli seurakunnan kurssikeskuksen ja Leikarin välillä, ja talvileirillä ne sitten luistelimme. Oli lauhaa ja kosteaa, mutta siinä oli hohtonsa. Ei aivan nähnyt kuka on missäkin ja siellä täällä kuului yleistä hälinää. Meren jäälle lähden, jos kaupunki tekee sen radan missä tavallisilla luistimilla voi mebnmä menoaan
