Körttifoorumi
Keskustelu => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: myyrä - 22.12.15 - klo:15:40
-
Koska tällä foorumilla porukka on jo aika iäkästä, niin joulumuisteloita on varmaan kertynyt paljon. Tuokiokuvia, kommelluksia ym. voisi kertoa jos haluaa tai viitsii.
Muistan, että vielä 60-luvun lopussa meillä ei ollut kuusessa sähkökynttilöitä vaan oikeat steariinikynttilät. Niitä oli ainakin alussa värillisiä ja myöhemmin valkoisia. Oksaan ne kiinnitettiin pienellä, metallisella kynttilänjalalla. Monesti sattui (taisi olla joka joulu) että kynttilä käräytti liian lähellä riippunutta koristetta tai peräti kuusen oksaa. Koristeista osa olikin seuraavana jouluna aika kärsineen näköisiä. Kuusta piti vahtia silloin kun siihen sytytettiin kynttilät ja monta joulua muistan istuneeni kuusivahtina minäkin.
Ihan ensimmäinen työpaikkani nuorena oli firman lähimetsän vartiointi kuusivarkailta. Sain siitä ihan palkkaa. Muutaman päivän hiihtelin metsässä ristiin rastiin. Minulla oli "aseena" kirves - tiedä sitten, minkä takia? Näkyihän metsässä latuja ja polkuja ja kyllä varmaan kuusiakin hävisi, mutta ketään en kuitenkaan koskaan tavannut itse teossa. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisin jonkun yhyttänyt itse teossa? Tuskin muuta kuin isälle olisin kertonut.
-
Minun joulumuistoni alkavat vuoden 1947 joulun jälkeen. Ne pulavuosienkin joulut olivat nyt muistoissani ihania. Äiti oli taitava luomaan vähästä enemmän.
Kuusessa oli aluksi talikynttilät oksanhaaroihin langalla sidottu. Sitten saatiin sellaisia metallipidikkeitä joissa oli rypytetty lautanen ja nipistin.
Pumpulista ja kreppipaperista äiti loihti kelloja ja ripusti ' lumisateen 'ikkunoihin.
Lahjat olivat muutamia pehmeäkantisia kirjoja, oikeataan joulukertomuksia. Villasta kudottuja sukkia ja lapasia sain, ja villahousut joiden vihreä väri ja ruutukuosi tulivat junassa matkalla Seinäjoelle esitellyksi.
Veli jos minkä vieterillä vedettävän lelun sai, hän purki sen heti nähdäkseen mitä sen sisällä oli.
Ruokapuolesta en muista juuri muuta kuin, että kinkkua oli aina. Isällä oli tuttavia jotka kasvattivat sikoja, Heinolasta hän sen kinkun usein haki.
Kirkossa emme käyneet. Emme omistaneet autoa, eikä minun lapsuudessa enää hevosellakaan menty. Virolahdessa kyllä mentiin, sen tiedän serkun kertomana.
Taata Sillanpään ' joulusaarna' oli isän suosikki. Minä en vielä lapsena ymmärtänyt sen merkityksiä.
Joulupäivä vietettiin hyvin hiljaisesti, kuin Pitkäperjantai se oli. Mutta Tapanina kävi vieraita ja muutenkiin liikuttiin ulkona kavereiden kanssa.
Joulun tunnelma on säilynyt samana aina lapsuudesta alkaen, ellei oteta huomioon
muutamia omaisten kuolemia juuri joulun alla.
Joulu- tunnelma ei synny aineellisista.
-
Kirkkoon lähtö aikaisin aamulla oli kauhistus. Kun lapsena tuli leikittyä myöhään, niin aamulla olisi väsyttänyt. Olihan joulukirkossa tietty oma tunnelmansa; enkeli taivaan ja hoosianna, jonka veljeni kanssa käänsimme housusi anna. Taisi alkaa kirkonmenot klo 7 siihen aikaan. Isä kävi joka pyhä muutenkin kirkossa niin kauan kuin kykeni lähtemään.
-
Kerran olin työntänyt pienen, vihreän kynttilän nenään ja joutunut lääkäriin. Kunnanlääkäri Hiltunen oli vaan todennut, että kyllä se sieltä itsestään pois tulee. Niin oli käynytkin; kynttilä oli ollut aamulla tyynyllä mutta yllätys yllätys valkoisena.
-
Samankaltaisia ajatuksia ja muistoja kuin myyrällä ja Riitta-mummilla.
Enpä niitä kertaile, pari omaa juttua lisään...
Jouluvalmisteluja lapsuuden kodissani tehtiin pitkään...himmeleiden ym. koristeiden tekoa.
Itse väsäsin monena vuotena puisia joululahjoja.
Äitini nimi Eeva...aina kun aatto sattui sunnuntaille oli tapana että naapurit tulivat meille
nimipäiväkahville.
-
Lienen vähän nuorempaa sukupolvea kuin useimmat, vuosikertaa 1963.
Meillä oli aina oikeat kynttilät kuusessa. Koko lapsuuteni, ja senkin jälkeen kun muutin omilleni. Joitakin vuosia sitten kävin yksi joulu äidilläni, ja oikeat ne oli silloinkin. Samoin milloin olen itse vaivautunut kuusen hommaamaan (viime jouluna viimeksi). Siksi kai meillä aina olikin latvakuusi, kun niissä on tukevammat oksat kynttilöitä kannattamaan. Enkä nykyäänkään muuta mallia kelpuuta: jos ei ole tarjolla latvakuusta, olen ilman. Ehkä jatkossa yhä useammin, kun hyviä latvoja ei lumettomaan aikaan saa. Pienestä pitäen olen kuulemma ollut innokas kuusen ostaja. Jonain vuonna hommattiin kaksi kuusta, kun ei osattu valita, kumpi kaunotar otetaan.
Muistan jotain itse askarreltuja koristeita, oli jotain sellaista ohussa sentin - puolentoista levyistä ohutta värillistä lastukiehkuraa, sellaisesta ja puuhelmistä arkarreltiin langan ja liiman kanssa jonkinsorttisia pyörylöitä. Onpa vaikea sanallisesti kuvata millaisia, enkä tiedä onko niistä yhtään valokuvaakaan. Ja sitten värillisestä tinapaperista askarreltiin joulusiili: Neliskanttisen ehkä 10 x 10 sentin arkin reunoihin lovia, ja puikon avulla kääritään paperi kartioiksi, joiden kanta osoittaa arkin keskustaan. Sitten näitä arkkeja muutama langalla ja liimalla keskustoistaan yhteen, ja käännetään kartioiden kärjet sojottamaan eri suuntiin. Ja ripustetaan koko komistus kuuseen. Pitäisiköhän joskus vielä askarrella tuollainen? Jonain jouluna kun ei latvatähteä koristelaatikosta löytynytkään, askarreltiin sekin tinapaperista.
Ikkunaan taas ripustettiin mandariineja, joihin oli pistelty kokonaisia mausteneilikoita - tuoksuivat siinä. Ja sitten oli vuosi vuodelta reikäisemmäksi käyvä oasis, joka upotettiin veteen, ja sitten keräsin puolukanvarpuja, jotka siihen tökittiin, ja lopuksi metallivarren päässä olevia sinisiä kuusenpalloja. Tämäkin oli ikkunakoriste. Lastenhuoneen ovessa roikkui punaisissa nauhoissa kulkusia, joita isäni haukkui stressikulkusiksi, kun aina kulkiessa asianmukaisesti helisivät. Himmeli oli toki myös, ja joka vuosi sitä aina vähän piti kokoon kursia (tämä oli minun tehtäviäni).
-
Ja siis olen pienestä pitäen osallistunut valmisteluihin innolla! Joulukortteja nyt tietysti pistettiin pirpanat askartelemaan, sitten noita muitakin koristeita. Mutta aika pienestä ahkeroin myös keittiössä. Osakseni lankesivat laatikot, salaatit ja makeat leivonnaiset. Jos nyt jostakin kasvatuksesta vanhemmilleni olen kiitollinen, niin siitä, että jo pienenä sai osallistua töihin, vaikka se olisi alkuun vähän kömpelösti ja hitaasti käynytkin.
Jotenkin muistan 70-luvun alkupuolen askartelun kulta-aikana. Sokoksen tavaratalossa oli askarteluosasto, jossa laareissa jos jonkinmoista puu- ja muovihelmeä, puista ja keraamista pikkulaattaa jne. Ja tuoksun siellä; puuvoittoinen, johon sekaantuu tympeä muovi kuin Etolan myymälöissä. Sieltä sai myös kepeitä valkoisia pyöreitä palloja, mitä lie materiaalia, joista askarreltiin päitä. Klassisena vessapaperisulla-askarteluna toteutin tiernapojat, joissa siis tuollainen pää (maalasin ne), ja vartalona se rulla. Vaatteet kankaasta ja tinapaperista aseet ja kruunut ja mänkin tähti. Tinapaperiaskarteluna hoidin sitten lasisiin kynttilänjalkoihin "hörsykkeet", koristeelliset mansetintapaiset. Ja niissä piti aina olla pitkät vaaleansiniset kynttilät. Muutenkin halusin, että kaikki on aina samanlaista.
-
Mutta omituisin koriste oli kinkun kapeampaan päähän tökätty sukkapuikko, johon oli pujotettu hedelmiä. Sekin piti aina olla, ja sen hoiti paikoilleen isäni, joka myös kinkun paistoi. Kinkkuvatiin piti leikata oma tinapaperihörsykkeensä, ja kinkun viereen vedessä liotettuja kuivattuja luumuja ja säilykeherneitä. Siinähän litistyivät. Minä kai söin herneet, mutta luumuja ei halunnut oikein kukaan, silti ne piti olla. Jonakin vuonna ennen joulua kellarista löytyi kinkkuvati, jossa luumut olivat edelleen paikoillaan, ja sen jälkeen noita asiaankuuluvia luumuja kutsuimmekin vuosikertaluumuiksi (eli piti muistaa ostaa luumut paitsi kiisseliä varten, myös kinkun viereen vuosikertautumaan).
Keventävä banaani oli samantapainen vuodesta toiseen elänyt sanonta. Olinko minä vai veljeni, joka sen ensi kertaa lanseerasi, eli tokaisi joulupöydästä miltei ähkyisenä noustessaan, että nyt voisi ottaa keventävän banaanin, jollaisen sitten hedelmävadilta ottikin. Sen jälkeen on aina liikaa syötyään voinut ajatella ääneen, olisiko keventävän banaanin aika.
Hedelmistä huomaakin, että olen vähän nuorempaa sukupolvea jo. Normaalisti niitä sai yhden päivässä (olivat kai vielä kalliita), mutta jouluun kuuluva herkku ne olivat. Suklaata tai marmeladia meillä sen sijaan ei jouluna ollut, jollei itse tehty. Ja joskus tehtiinkin.
-
Opettajaperheessä ja toiseksi kodissa, jossa kesti lukemattomia vuosia ennen kuin uskonnosta tai politiikasta voitiin olla mieltä kehittyivät vähitellen tavat, joita ei ollut talon toisilla lapsilla, ilmeisesti kaikki tyhjiöt täyttyvät itsestään. Niitä kirjavista papereista tehtyjä ketjuja tehtiin meillä koulussa.
Tietysti molempia väsyttivät ne koulujen jutut, todistusten ja keskiarvojen laskemiset ja aika pienenä tajusin että nehän on ihan näännyksissä molemmat, mutten minä mitenkään myötätuntoinen muista olleeni, pettynyt pikemminkin, koska käsittääkseni olin ainut aivan jouluhullu koko perheessä. Sisar ei suostunut syömään ainuttakaan jouluruokaa ja minä itkin. Valmistin joulukoristeita, sekä niitä nauhaketjuja että eri kokoisista valkoisista rinkuloista koottuja ikkunakoristeita että tontturivistöjä että minua uhkailtiin ja rukoiltiin lopettamaan, koska tuhosin hirveän määrän askartelupaperia, jota en itse maksanut.
Joulu oli hyvin vaatimaton siksikin, että isäni oli opiskellut velaksi ja niitä velkoja maksettiin pitkään, kun oli asuntovelkaa. Aika nuoresta isä otti minut avuksi laskemaan keskiarvoja, heti, kun jostakin sai lainaksi sellaisen kenkälaatikon kokoisen laskukoneen joka oli minusta valtava ihme, ne loppuivat ihan liian äkkiä ne todistukset ja lukuaineiden ja kaikkien aineiden ja koko luokan jutut.
Meillä ei harrastettu lasimestarinsillejä eikä sallatteja koska niitä ei olisi jaksettu valmistaa eikä kukaan niistä edes pitänyt. Laatikoita tietty tehtiin, mutta heti kun Saarioisten valmiit laatikot tulivat niitä ostettiin ja siinä kyllä toimittiin pelkästään järkevästi. Muistan jonkin kauhujoulun jona äiti vielä ihan lysähtäneenä mietti kotonakin jotain luokan jouluohjelmaa ja koetti saada kaiken itse tehtyä. Meillä oli niin pieni keittiö, oikeastaan keittokomero ettei sinne mahtunut hääräämään kuin yksi kerrallaan. Sain kyllä häärätä toiste.
Sen sijaan minua ei haitannut vaikka vanhemmat eivät tietenkään ikinä nähneet luokan jouluesitystä, sisar puolestaan järkyttyi niin että jollakin järjestelyllä minä menin hänen koulunsa joulujuhlaan ja sieltä omaani hakemaan todistuksen.
Itse säästin kesästä saakka joululahjarahoja, maalla oli kaikkea mistä sai kaksikymmenpennisen, vanhemmilta periaatteessa ei, koska kotiaskareet kuuluivat asiaan ilman muuta, mutta toisinaan kun serkutkin saivat jostain kitkemisestä tai kaupassa käymisestä niin tietysti mekin. Sisko oli tässäkin huoleton, häneltä sai aivan ihastuttavan omaperäisiä juttuja, kaikille viiden pennin tikkari tai muuta kun hän huomasi, että kas, on joulu ja hän otti isosiskosta mallia. Mutta joulupaperissa tietysti.
Joulusta muistan ilman muuta tuoksut, ja meillä vaikuttaa olleen juuri sama joululiina ja enkelikello kuin silloin joka perheellä. Hyasintteja oli hyvin paljon, tietenkin, koska silloin opettajalle vietiin, ja kun molemmilla oli luokka niin laskekaa siitä. Samoin mandariinit tuoksuivat mutta arvelen että ne tulivat kauppoihin jouluksi. Niitä ei oikeastaan muulloin saanut.
Mitä suuremmaksi vartuin sitä paremmiksi muuttuivat joulut. Sain juhlia ihan riittämiin kun meillä oli sen seurakunnan musiikkiryhmän kanssa keikkoja ja yhteiskunnallisestikin tilanne rauhoittui sikäli että vanhemmat uskalsivat jälleen puhua, olla mieltä, taloudellisesti pienikään lisäys ei kaatanut budjettia ja meistä oli ihan realistinen apu molemmista.Kotiperinteet olivat hakeneet muotonsa ja oikeastaan on ollut hauskinta kun Lapset syntyivät ja niitä siirrettiin heille.
Sieltäkin muistan yhden paniikkijoulun kun numeronKolme oli juuri syntynyt, sisarella vielä väsymystä mutta sama päähänpinttymä tehdä kauheasti itse. Eli kaaos, kaikki lahjat paketoimatta, mummo ja vaari evakuoivat ykkösen ja kakkosen kirkkoon ja me paketoimme hirveällä vauhdilla niitä leluja ja koetimme olla ääneti ettei kumpikaan sanoisi mitään epäjouluista ja kun isänsä ajoi hitaasti ehdittiin kattaa pöytä ja nippa nappa keittelin valkokastiketta kun sain päähäni että sitä pitää olla.
Vanhemmat muistavat joka vuori paniikkijoulun jona oltiin aika rahattomia, ja he tekivät meille joululahjoja aattoa vasten yöllä koska ei ollut varaa ostaa mitään sen kinkunpalan ja kuusen lisäksi. Meistä ne lahjat sattuivat olemaan aivan huiput, koska isä teki meille liitutaulun ja äiti samanlaiset kangasnuket jotka olivat erinomaisia oppilaita. Hauskaa kahdelle opettajalle kun lapset ja serkku leikkivät koulua kaiken aikaa.
Kinkunpaisto yöllä, tapa ettei uutta lahjaa edes oteta korista ennen kuin edellinen on avannutkin paketin jolloin se lahjajuttu kesti niin kuin lahjoja olisi valtavasti, myöhemmin aattohartaudessa käynti, luullakseni ne tulivat tavaksi vasta 60-luvulla,
Kuusi meillä oli, kerran oltiin vähällä jäädä ilman. Parhaiten muistan
-
Kohta pitäisikin pakkailla ja lähteä Anttolaan jossa joulut on vietetty noin numero Neljän syntymästä. Olen ollut tehokkaan huonovointinen, mutta kun ei näistä jouluista tiedä ja saan kyydinkin.
-
Jännä juttu että vaikka Joulu olikin lapsena hauskaa ja jännittävää aikaa, alkaa vanhan kansan joulumuistelot kuulostaa vuosi vuodelta paremmalta. Sellaisia Jouluja olisi kiva muistella. Olen ollut lapsi 80-luvulla, joten silloin ne lahjat olivat Joulun huipennus ja lahjojen jaon jälkeen koko show oli tavallaan ohi. Olin tavattoman utelias lahjojen suhteen ja tiesin mihin ne oli piilotettu, joten en voinut vastustaa kiusausta käydä raottamassa pakettien teippauksia ja käydä arvailemassa kenelle mikin on. Vain yhtenä jouluna muistan että lahjani onnistuttiin piilottamaan niin hyvin etten löytänyt sitä. Se oli vielä jotain mitä olin toivonut, enkä arvannut millään mitä se on. Yllätys oli mieluinen, mutta kärsivällisyys ei ollut selvästikään vahvimpia puoliani.
Varhaislapsuudesta muistuu mieleen joitain tunnelmia ja hyviä hetkiä jotka liittyivät siihen varsinaiseen Joulun henkeen. Oltiin tulossa illalla kirkosta, ja äiti jäi juttelemaan kirkon pihalla tuttavansa kanssa. Katselin lumoutuneena taivaalta leijailevia jättimäisiä lumihiutaleita, ja aika pysähtyi. Hiutaleiden tuijotushetki täydensi kirkossa koettua Juhlallista tunnelmaa.
-
Lisään vielä äitini kertomista joulumuistoista ne jotka yhä muistan. Elettiin 1910-luvun loppua. Siis itsenäisyyden alkuaikoja.
Maalaistalossa ei ollut aivan ' nälkäjoulua' mutta hyvin vaatimattomat lahjat lapset saivat. Käytännöllistä esiliinakangasta, villavaatteita, isommille joululehti.
Paketit olivat puotipaperilla tai sanomalehdellä päälystettyjä, villalangoilla sidottuja.
Hienoa oli jos sai Haminasta tai Wiipurista tuodun kuusenkaramellin. Se ripustettiin kuuseen ja syötiin vasta Loppiaisen jälkeen.
Pukki ei tullut sisälle, vaan viskasi lahjat ovenraosta tupaan.
Eläimiä muistettiin paremmilla jauhoilla, heiniä pantiin eteen runsaammin. Hevoselle annettiin leipäpalaa ja talliin tuotiin lyhty ja kuusenoksa.
Jouluaamuna pappa komensi muutaman vanhemman tyttärensä,(viisi kaikkiaan ), lypsylle, että mamma sai valmitautua kirkkomatkalle. Silloin mentiin kun meri oli jäässä. Matka Orslahdesta Virolahden kirkolle on ( arvaus ) n. 8 - 10 km, kesätietä tuplaten.
p.s. korjaus omiin muistoihin. Olenhan yhden kerran ollut lapsena joulukirkossa, olen siitä aiemmin kertonutkin. Kun vielä asuimme Lappeenrannassa ei kirkkoon ollut pitkä matka. Äiti otti minut potkukelkkaan ja kävimme kaupunginkirkossa. Olen silloin ollut vain kolme ja puolivuotias mutta muistan sen pakkasen kirpeyden, tähdet taivaalla ja villasukkien pistelyn.
Läpimät terveiset Lappeenrannan ja Luumäen ystäville !
-
Muistan kyllä jotain ikävämpääkin, mikä liittyi siihen, että vanhemmillani oli vähän erilainen käsitys joulunvietosta, ja kumpikin kai piti omaansa niin itsestäänselvänä, etteivät olleet tulleet keskustelleeksi aihetta keskenään selväksi.
Nimittäin äitinihän oli maalaistalon tyttö, ja heillä jouluaatto oli tosiaan vasta aatto, eli illansuuhun asti päivä, jolloin sopi toimittaa tavallisia askareita. Isäni taas virkamiesperheestä, jossa joulu alkoi suunnilleen joulurauhan julistuksesta. Kas kun virkamiehillä työt jatkuivat taas joulun ja uudenvuoden välissä, niin loma-aika haluttiin käyttää tosiaan lomailuun. Maalla taas karja piti joka tapauksessa hoitaa, oli arki tai pyhä, mutta muuten joulunpyhiä sopi jatkaa pitempäänkin.
Lisäksi äitini taisi haluta vähän hienompaa ja toisenlaista joulua kuin mihin oli maalla tottunut, otti mallia akkainlehdistä mitä kaikkea pitää olla. Niitä sitten aattoa vasten yöllä pipersi valmiiksi unesta tinkien. Monesti oli aattona vähän kireä tunnelma, kun muut jo halusimme viettää sitä joulua, istua olohuoneessa yhdessä, mutta äitini keittiössä jotain rosollia vielä väsää.
Aatotkin olivat ihmeellisiä tunnelmaltaan, mutta usein paremmalta tuntui vasta joulupäivänä, kun pakolliset ohjelmanumerot oli suoritettu ja kaikki olivat saaneet tarpeekseen nukkua. Joulukirkkoja meillä ei harrastettu kuin ihan pienenä lapsena ollessani, sitten se jäi pois. Äitini ei varmaan univelalta olisi enää jaksanut.
-
Eikös joulu kestänyt ennen muinoin hirmu pitkään? Milloin lie aloittaneet ja Nuuttiin asti kesti - tammikuun puolelle?
Meillä joulunvietto alkoi silloin kun isä tuli aattoiltana saunasta. Hän kävi siellä viimeisenä ja oli pitkään arvatenkin paossa yleistä hälinää ja hulinaa. Rantasaunahan se oli sekä Tervossa että Suolahdessa ja sinne oli hyvä paeta. Minäkin tykkäsin lämmittää saunaa ja istuskella siellä tuleen tuijotellen.
Yhden jouluyön olin töissä silloin kun olin harjoittelemassa kehitysvammalaitoksessa. Olin saanut lahjaksi kitaran ja soittelin sitä asukkaitten iloksi/suruksi.
-
Ainakin joulukuusi vietiin vasta Nuuttina pois. Samaa tapaa noudattaa meidän taloyhtiömme.
-
Ehdottomasti hauskimpia ovat äitini muistot oman kotinsa joulunvietosta. Heillä kuului jouluun tietysti evankeliumi ja Enkeli Taivaan ennen ateriaa ja yksi lapsista, minun kaimani, menetti aina pokkansa ja äidinisä komensi Leenaa rauhoittumaan tai poistumaan, mutta kun vähitellen kaikki kahdeksan kikattivat.... :003:
-
Joskus 50-luvulla veimme joulun alla veli-vainajan kanssa perunasäkin potkurilla naapuriin sian evääksi. Isämme tupsahti ihan hengästyneenä pimeässä vastaan kysyen, että jäikö Pörri-koira kotiin vain onko se irti, kun juoksin sitä äsken kiinni vai olisko ollut kettu. Meidän mukaan Pörri on kotona. Saimme jatkaa matkaa, koska olimme "asialla". Joululahjaksi saimme sukset kumpikin. Vuosia myöhemmin isämme tunnusti, että hän joutui juoksemaan taaksepäin, että sai sujautetuksi sukset lumen alle piiloon ja keksiä syy hengästymiselleen.
-
Eikös joulu kestänyt ennen muinoin hirmu pitkään? Milloin lie aloittaneet ja Nuuttiin asti kesti - tammikuun puolelle?
Hyvä Tuomas Joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.
Öppiäisen askartelumuistoista nautti toinen 70-luvulla ahkerasti askarrellut, ja S-kaupan askarteluosaston puuhelmet ja paperimassapallot muistava. Minä voisin kertoa maaliskuussa pääsiäisaskarteluista :icon_biggrin:
-
Itsekin muistin ensimmäisenä sen väsymyksen ja alakoulusta kokemuksen, että varsinaisesti joulu vietettiin koulussa :003: mutteihan se nyt niin mennyt. Äiti leipoi semmoisen puolimetrinen lasitölkin täyteen joulupipareita ( joita syötiin suunnilleen kesään kun niistäkään ei mahdottomasti pidetty) jo alkukuukaudesta, koska nehän säilyvät. Traagisinta oli ettei torttuja saanut syödä kovin montaa, meillä tehtiin puolikuita eli hilloa oli tosi paljon. Meille opetettiin joka joulu uusi ja vähän vieraampi joululaulu. Sitä harjoiteltiin samoin jo adventista, se piti esittää pukille koska eihän muutakaan yleisöä ollut, ja ykkösiin meidät yleensä puettiin. Väittäisin,mettä se muisto koskee juuri joulunaluspäiviä kun juuri he olisivat kai halunnut levätä vähän ja kotona odotti koko tohina. Ja kaksi kitisevää ja kärsimätöntä kakaraa. Siksi lumitalvet olivat käytännöllisiä, meidät voi pukea lämpimästi ja työntää pihalle arvailemaan muun kurahousukansan kanssa mitä pukki tuo.
Joulupäivä oli todella hiljainen, kuten Riitta-mummi muistaa. Ei kuulunut tapoihin meluta saati mennä kavereille kylään. Yleensä leikittiin uusilla tavaroilla ja meillähän oli enon kuoleman jälkeen yleensä toinen serkkupojista. Tapaninpäivä oli kyläilypäivä.
Ne " perinteet" kuten tuo joululaulu tulivat äidin kotoa, kerran löysin mökiltä kellastuneet ja hapertuneen Kotilieden jossa nimimerkki Narsku oli. laatinut erityisen ihanteellisen jutun jostain kymmenpäisestä kotikuorosta eli äitini perheen joulunvietosta jonakin sotavuonna. Oikeastaan se kannattaa etsiä, sillä joskin ihan hehkuttava, niin siinä kuitenkin on jotakin hyvin realistista sota-ajan joulunvietosta kuten itsestäänselvä toteamus että " koska on kirkasta ja koska ollaan Kotkassa, on oikeastaan selviö että illan katkaisee ilmahälytys. Takit päälle ja kellariin komentaa isä... " mutta kyseessä on selvästi jatkosota, koska ollaan kaupungissa eikä Narsku kuka lieneekään eivätkä vanhemmat vaivaudu. Ja kuinka joku pojista toteaa tietävänä kuullessaan että " raskas it oli käytössä... " syytä en tiedä koska kaupunkia ei ilmeisesti sillä kertaa pommitettu, muuten olisi kyllä korvikkeen juonti äkkiä päättynyt narskultakin.
Tietysti siinä on aika paljon juuri noita musiikkijuttuja ja kuvia lapsista soittamassa ja leikkimässä jotain joulujuttua kuusen ympärillä ja siitä musiikista tehdään suuri numero. Oikeastaan mietin, että oli sääli kun kahdesta sai niin paljon vähemmän irti. Mutta kun näytin juttua äidille hän tuhahti kuin Herra Hugo ärtyneenä. Ilmeisesti tämä Narsku oli luonut hiukka romantisoidun kuvan... :003: Mutta jos joku löytää niin silti se kannattaa kyllä lukea... :003:
Syy sille että tehtiin tuo, oli varmaan suuri tarve onnellisista kotirintamatarinoista ja tietty vaari oli tuunannut kaikkea musiikin parissa. Hänestä sai hyviä perhetarinoita. Mutta kun historia nyt toistaa itseään niin Lapsi Kolmonen kieltäytyy soittamasta " minkäännimisenä" ja hälyttyi todetessaan että heidän joulujuttunsa oli Anttolan ohjelmalehtisessä "N. Perheen musiikkihetkenä" vai mikä se oli ja ilmoitti ettei soita missään suuressa onnellisessa perheessä koska se on harvinaisen epätotta. :003: Sillä vain saadaan ilmainen ruoka ja alennusta. Mutta hän ei ei ei ole "minkäänniminen" ja sillä siisti.
-
Kun olin ihan pieni, äiti ompeli minulle pussijoulukalenterin, jonka taskuihin hän itse piilotti yllätyksiä. Muistan jotain kolmevuotiaana saaneeni paperinuken ja sen vaatteita eri päiville jaettuna. Kouluikäisenä kavereilla oli suklaakalenterit, mutta minulla suunnattoman tylsät Lähetysseuran adventtikalenterit monena vuonna. Serkkupoika esitteli yhtenä vuonna sulkaakalenterinsa luukkuja, joiden takana oli Sisu-pastilleja. Oli ahneuksissaan syönyt suklaat ja tullut sitten katumapäälle, ettei ole joulukuun aamuina mitään kivaa odotettavissa ja korjasi tilanteen pastilleilla. :icon_lol:
Meillä joulun ruokapuoli oli varmaan sekoitusta vanhempien lapsuudesta ja äidin opistoajoilta, oppilasajan jälkeen hän sisarensa kanssa jäi sinne keittiölle töihin. Vaaleat ja tummat piparkakut ja joulutortut tehtiin alusta asti itse. Suolakalaa oli myös, mitä nyt isä oli kalastanut. Sekä kinkkua ja laatikoita että perunoita ja karjalanpaistia. Sekametelisoppaa jälkiruoaksi. Rosollia.
Meidän äiti uuvutti itsensä joululahjoilla. Viikkokaupalla hän ompeli itse yökaudet työpäivien ja harrastusiltojen jälkeen joululahjoja tuttaville ja hoitolapsilleen, myös kaikille entisille. Ne hän jaksoi vielä paketoida kauniisti, oman perheen lahjat enää jotenkuten kietaistuna paperiin.
Kuusen haimme isän kanssa metsästä, ja joka joulu löytyi kaikkia edellisiä kauniimpi kuusi. Kunnes löysimme sen kaikkien kuusiemme upeimman.... Silloin oli paksulti lunta metsässä ja liikuimme suksilla. Joka kerran minulta tarttui sauva ainakin yhden kerran johonkin risuun ja irtosi kädestä. Alamäessä pelotti väistellä puita. Luulen, että isä oli jo sulan maan aikaan valinnut kuusen, mutta kierrätti minua metsässä muuten vain, jotta tunsin itseni tärkeäksi. Kuusen kaadettuamme lämmittelimme mummolassa, jossa saattoi olla tarjolla tädin kaupungista tuomia mandariineja, nyt aikuisena arvelen hänen ostaneen niitä "salaattihedelmien" laarista, koska olivat usein osittain
pehmenneitä.
Ennen joulua oli kaikenlaisia pikkujouluja niin omissa kuin äidinkin harrastuksissa tai seurakunnan tai pankin perhejoulujuhlia. Niissä oli puuroa ja soppaa ja pipareita, ja pukki toi lapsille pienet lahjapaketit. Kerran muistan jonkin vakuutusyhtiön järjestämän lasten joulujuhlan, jossa voitin pääpalkinnon jossain kilpailussa, jossa kilpailtiin jotenkin liikkumalla - minä, jonka liikuntanumero oli 7!
Koulussa laulettiin joululauluja ja pidettiin luokan pikkujouluja ja valmisteltiin esityksiä joulujuhlaan. Joulujuhla ja joulukirkko olivat viimeisinä koulupäivinä, kirkkoon käveltiin parijonossa parhaimpiimme pukeutuneina ja joulujuhla oli vain koululaisille, ei siellä koskaan ollut vanhempia. Ja jos joku vanhempi tuli, niin sitä pidettiin vähän nolona asiana. Mummolan kyläkoulun joulujuhlaan sitten osallistuikin koko kylä, ja kylästä kotoisin olevat kirkonkylälle muuttaneet perheineen. Kauneimmat joululaulut olemme käyneet alusta asti laulamassa. Ei siis ole ihme, että osaan nykyisin ne ulkoa; tytär ihmetteli tänä vuonna, miten onnistun laulamaan kaikki ilman sanoja.
Kirkonkylän kauppiaitten järjestämä joulunavaus oli tapaus. Siellä joulupukki jakoi lapsille karkkia, oli ilotulitus ja Osuuspankille sytytettiin jouluvalot. Menimme paikalle potkukelkoilla, päässä häntähattu (eli turkislakki, jossa oli ketunhäntä - korvasi luitellessa kypärän) Nykymittapuun mukaan köyhät, mutta maaseudulla 70-luvulla aivan ihanat: erivärisiä hehkulamppuja ketjussa Osuuspankin katoksen reunassa. Bauhaus möi tänä syksynä semmoisia, melkein ostin itselleni. :) Nostalgiasyistä.
-
Tässä aattoillan rauhassa tuli mieleen kun tänne kurkkasin.
Onpa täällä pitkiä joulumuisteloita.
Olisi mullakin kun jaksaisi vaan antaa tekstin tulla.
Yksi pieni ohjelmanumero lapsuudesta.
Taajaman rautakaupan ikkunaan ilmestyi aina ennen joulua sellainen liikkuva joulupukki.
Se oli aikamoinen ihmetys, mitä piti monena vuonna käydä katsomassa, eipä haitannut
viiden kilsan matkakaan.
-
Silloin kun meillä oli vielä aito kuusi se jouduttiin useinmiten viemään loppiaisena pois, kun vakava neulaskato uhkasi sitä.
-
Jouluaatto olikin lapsuudenkodissani ihan oma lukunsa. Niissä lahjapuuhissaan ja ennen niitä myyjäisjärjestelyissä itsensä väsyttänyt äiti jätti siivouksen aatolle. Isä ja minä ahkeroimme aamupäivän kuljettamalla niitä lahjoja ja muita joulutervehdyksiä perille kohteisiinsa. Niinpä näin, miten joillakin oli jo aattoaamuna rauha maassa ja koristeltu joulukuusi ojennuksessa kynttilöineen. Kotona meitä odotti keittiön penkit ja pöydät täynnä muovirasioita, hillopurkkeja ja mehupulloja ym: en millään ymmärtä, miksi ihmeesssä äiti päätyi joka jouluaatto siivoamaan kylmiötä.
Klo 16 alkoi hautausmaalla jouluhartaus ja kynttilöiden sytyttäminen haudoille, ja sinne menimme. Kotiin jäi yleensä imuri olohuoneen lattialle, imurointi oli kesken. Kuusen olin minä koristellut. Hautausmaan jälkeen isä lämmitti saunan ja mummi oli haettu meille. Ennen saunaa söimme jouluaterian, se imuri oli saatu kaappiin tässä vaiheessa. Saunan jälkeen jaoimme lahjat, oli jo aika myöhäistä. Sama kuvio toistui vuodesta toiseen, vaikka isompana ja opiskeluaikoina pystyin auttamaan niin leipomisissa kuin siivoamisessakin, aina se imurointi oli kesken haudoilta palattua.
Kun olin ihan pieni, pukkina oli mummo. Olin kuulemma todennut, että aika ihmeellistä, miten joulupukilla oli mummon turkki nurinpäin. Joinakin jouluina isän piti korjata autoa, enkä yhtään kyseenalaistanut, miksi juuri jouluaattona. Yhtenä jouluna äiti kävi puuhaamassa jotain kasvihuoneessa (!) keskellä lumihankea.
Jouluyön aikana äiti sitten levitteli kotiin joulukoristeet. Suklaakonvehteja ei muuten koskaan ostettu itselle, niitä annettiin ja saatiin lahjaksi.
Aamulla klo seitsemäksi joulukirkkoon, jossa sai istumapaikan vain hyvällä onnella. Paitsi äiti, jolla oli paikka kirkkokuorossa. Joulukirkon jälkeen tädin perhe ja mummo tulivat meille kirkkokahveille ja tästä mummo jäi meille joulunviettoon, aaton hän oli ollut tyttärensä luona. Tapaninpäivänä kävimme serkkutytön syntymäpäivillä ja veimme mummot koteihinsa. Joulupäivinä kotona oli lepoa ja rauhaa, lueskelin kirjoja ja söin salmiakkipommeja, joita olin itselleni ostanut, ja kuuntelin ainoaa joululauluäänitettämme, C-kasetillista joululauluja Kulkusista Petteri Punakuonoon ja Joulupukki matkaan jo käy -lauluun.
Muistoihin sisältyy opetus. Omassa joulussani tärkein sääntö on, ettei aattona imuroida! Paitsi sisään tuodusta kuusesta varisseet neulaset. Kaapit siivotaan vain, jos aoitaan viettää joulu siellä kaapissa. Omat lapseni eivät tiedä, mitä on joulusta stressantunut äiti. Työpäivistä riippuen joskus on tehty vähemmän ja joskus enemmän ja aina se joulu on kuitenkin tullut, ja ennen joulua ehditään joulutapahtumiin, elokuviin, kauneimpiin joululauluihin jne. Lahjoja ja joulutervehdyksiä annamme kulloisenkin inspiraaation mukaan, ei pelkästa velvollisuudesta vaan antamisen ja muistamisen ilosta.
-
Nämä Disneyt lienevät ikätovereitani ;
https://youtu.be/4CI6RTcf3ks
-
Joulukuusista vielä; Esko, edesmennyt ystäväni, hänen perheessään, joulukuusi kannettiin pihalle vasta helmikuussa. Kuusi teki uutta kasvua koko ajan. Tosin, aika kultaa muistot, ehkä tämänkin, mutta näin sen muistelen olleen 70-luvun alkupuolella.
-
Ihmettelimme joka joulu miksi olen aina nuhakuumeessa, kunnes kuume nousi jo yli 39 asteen. Silloin tajusimme, että meillä oli tusina vaimon lahjaksi saamaa hyasinttia yhtäaikaa kukassa ja olin niille allerginen. Vaimo vei kukat ulos ja minä sain jäädä sisähoitoon.
Se jälkeen kun siirryimme muovikuuseen olen saanut olla terveenä joulut. Mökillä on taas kuuset niin kasvaneet, että muut paitsi tontin rajoilla olevat saavat suvella lähteä.
-
Herttoniemettärellä on sama vaiva. Hän toi lahjakukkansa meille, meillä ei siitä kärsitä.
Kuusesta hän oli tänä vuona saanut lintukirpun puremana pitkät tikkaukset jäseniinsä. Leudon loppusyksyn ansiosta aidoissa kuusissa oli ötököitä. Minunkin juomalasiini oli yksi pieni siivekäs hukkunut.
p.s. tuo Disneyn vanha Santa works on jo vuodelta 1932, se selvisi pienen googlailun jälkeen. On se sentään kymmenisen vuotta minua vanhempi.
-
Myös tästä joulusta jäi mukavia muistoja. Joulunvietto on kyllä muuttunut vuosien aikana hyvin paljon lapsuudesta, -lähes täysin- eikä haittaa yhtään.
Aattona tulin töiden jälkeen kotiin ja koko naapurusto tuntui olevan poissa kotoa, oli täysin pimeää ja hiljaista täysikuun loistaessa taivaalla. Kävin saunassa, lämmitin jouluruokaa ja nautin erikoisesta rauhasta. Joulupäivänä vasta sukulaisiin.
-
Meillähän joulu on niin vakiintunut Anttolanhoviin, astma- ja allergialiiton kuntoutuskeskukseen, etten usko isompienkaan lasten muistavan muunlaisia jouluja. Se on vanhempien tahdosta ja heidän joululahjansa meille, joten hämmästyn aina, sillä saan usein jotain muuta kuten nyt pussilakanan. Tuli tarpeeseen, sillä alkavat hajoilla.
Paikka on kauniisti koristeltu, ja rivissä rinteeseen rakennetut mökit/ huvilat pimeässä todella kaunis näky. Niissä on ritilät parvekkeella ja kuuset terasseilla joten ne putoavat kuin, minusta ne soivat kuin urut pimeässä siellä
Meillä on yhdessä niistä oma rauhamme, mutta valmis ja hyvä ruoka. Tosin emme syö jokaista ateriaa, emmekä juhannuksena muuta kuin aamiaiset, valmistetaan itse.
Parasta siellä on minusta se, että kukin saa olla pahantuulinen jos on, koska tilaa on. Se huvila on kuin paritalo, joiden asunnot ovat peilikuvat ja välissä ovi. Toisessa on yhtä huonetta enemmän. Voi mennä joko kävelylle tai omaan huoneeseen tai lämmittää saunan.
Olemme myös vähitellen kasvaneet siihen, ettei joulu ole mitään pakollista hyväntuulisuuden aikaa. Se on helpottanut valtavasti, sillä vuosikaudet pelkäsin mennä sinne, koska en aina voinut päättää milloin ärtymysaura ja tajunnan hämärtyminen tulee ja lapset olivat pieniä, eikä äitini ottanut käsittääkseen tätä syytä. 2004 asuin siskon kaupungissa ja tuli pitkittynyt hämärätila, eli en yhtään muista kuinka juttu selvisi mutta heräsin kotona ja olin kyllä aika autuas! Hankin pikaisesti syötävää ja soitin nokkahuilulla joululauluja kunnes naapuri hakkasi seinään ( nokkahuilu! Eihän se edes kuulu) no niin, olihan kello kaksi yöllä. Ja periaate ja noin.
Mutta jotakin valtavan kaunista on muistoissa, saapumiset, kun Anttolan tiellä saavutettiin edellä ajava auto ja Lapsi Kolme hoksasi ja vilkutti koko loppumatkan. Luminen mäki ja tutut ihmiset. Ihan oma tuttu Anttolan tuoksu. Niin vakiintunut huonejako, että nostetaan vain tavarat samoille paikoille. Ylimääräiset päivät. Lautapelit joita pelattiin joukkueissa ja lopulta naurettiin, kun Trivial Pursuitin vastaukset alkoivat väsymyksestä muuttua yhä hullinkurisemmiksi. Nyt viitisen vuoden ajan joulusoitto, joka alkuun oli lähinnä hellyttävä kun suzukilla aloittaneet Lapset kuitenkin näyttivät osaavan aika paljon, ja vähitellen tähän jouluun asti kehittyneemmät, kunnes nyt kun siitä näyttää tulevan ammatti kuten joskus käy kun se tuntuu omemmalta kuin esimerkiksi lukio tai ainakaan päivälukio ja saivat valita, he soittivat jo niin ettei tarvinnut hermoilla.
Eläinlauma lisääntyy. Nyt oli matkassa taas kaksi uutta, pienmäyris ja Herra Hugo. Ja ensi kertaa pääsin sinne helposti.
Hurjin meno tapahtui kolmisen vuotta sitten, kun en saanut junan vaununumeroista selvää ja istuin yhdessä vaunuvälikössä jonkin nuorisojoukon keskuudessa. Se oli jokin niistä lumitalvista. Ei kuulunut konnaria joten jossain vaiheessa aloin olla levoton. Junia oli yhdistelty ja vuoroja peruttu ja noin. No oli hyvä että kysyin niiltä nuorilta, sillä ennätin nippa nappa hypätä Tampereella pois, kas vaunu oli matkalla Ouluun. Ei ollut juuri vaihtoehtoja. Yö hotellissa ja uusi yritys aattona? Mitä se maksaa verrattuna.... Ja löytyi taksi joka lähti kyytimään minua Anttolaan.