Mietin jälleen kerran yhtä juttua.
Ruotsin kielen stolt ja högmod käännetään molemmat ylpeäksi hyvin usein, vaikka sävy on täysin toinen. Jos vanhempi on stolt över siitä että tenava ottaa ensimmäiset askeleensa, se on tervettä ja kuin olla pitää, mutta jos on högmodig vaikka no, melkein mistä tahansa, se useasti käännetään samoin ylpeäksi koska ylimielinen ei monessa yhteydessä vastaa sitä mitä tahdottiin sanoa. Ylimielinen kuulostaa kuin liian laimealta. Korskeaa ei nykykieli tunnista, kuten ei kalkkia kuin sellaisena mitä levitetään nurmikolle. Eniten minun on mieleeni jäänyt Penan kertomus palmikosta. Että se ei voi olla mitään naiseläjän tai miehenkään hiuksissa, kun ei hiuksissa ole koivikkoakaan.
Toisinaan tuntuu kuin en löytäisi kaikelle tarkoittamalleni sopivaa sanaa. Nöyryys on muuan niistä. Sen eteen ponnistelun voi jättää jos tietää, ettei sitä ikinä saavuta, tai sitten ei. Oikeastaan etsin sanaa, jolla kuvataan levollista rauhoittumista sen edessä, että minua nyt jollakin elämänalueella joku potkii ihan objektiivisesti arvioiden päähän, puhuu vääristeltyä totuutta, saa minut suuttumaan.
En ole aivan vakuuttunut siitä, ettei tällaisen huolettomuuden eteen olisi mahdollista kamppailla. Joskus tähän on heitetty raamatunlause, Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa". En ole itse ihastunut yhteydestä irrotettuihin pätkiin, sillä en tiedä saako niitä soveltaa itseensä. Samoin useimmat ikävyydet ja vääryydet jäävät oikaisematta ja korjaamatta. Mutta tuo oikaisun vaatiminen edes pienessä mielessään, anteeksiantoon kasvaminen, on sittenkin mahdollista. Kyllä, ja sellainen vapauttaa muihin asioihin.
Tämän hyväksymistä, siis että minuthan voidaan vallan häväistä mutta näemmä, sellaista sattuu, minä nimitän nöyryydeksi. Se lienee sitten eri nöyryyttä kuin se pyhempien ihmisten nöyryys. Ja sille tarvittaisiin nimi.
