Tämä olisi ihan hyödyllinen ja mielenkiintoinen aihe miettiä syvemmältäkin. esim. Sepon kommentista päästään hyvin kysymykseen siitä, kumpi meitä enempi johtaa näissä asioissa harhaan:
a) Valkohampainen ja isoääninen ameriikansaarnaaja joka huutaa suureen ääneen ja reilusti että pelastus = armo+teot
vaiko
b) Meille sanotaan hyvässä tarkoituksessa ja vaatimattomasti että "meidänkin on toki tehtävä parhaamme"?
Jälkimmäisestä ei voi syyttää sen sanojaa teko-opista mutta OMAN väärinkäsityksemme paikka on hyvin, hyvin lähellä. Siksi pidän vaarallisempana ansana jälkimmäistä koska se vaikuttaa viattomalta ja vaarattomalta vaihtoehdolta. Nimittäin; jos asian vain voi käsittää väärin, niin mehän käsitämme sen väärin!
Tarkoituskaan ei ole että vaihtoehto b:n pitäisi aiheuttaa ahdistusta (oikein käsitettynä ja lisäyksillä lisättynä). Kuitenkin juuri tämmöisistä se ahdistus tulee, ett'ä aletaan miettimään olenko mahdollisesti onnistunut tai edes yrittänyt sitä "parastani"?
Selvä merkki asian väärin käsittämisestä ja lakihenkisyydestä tai omavanhurskaudesta on, jos tunnen ahdistusta tai epävarmuutta kun joku kysyy oletko tehnyt parhaasi? Tai jos/kun alat itseksesi miettimään asiaa ja tulemme uskossamme epävarmaksi ja ahdistuneeksi. Syytä toki on, koska kukaan, ei yksikään oikeasti tee parastaan!
Ratkaisu piilee mielestäni siinä että jos sanotaan että meidänkin on tehtävä parhaamme (tai jotain vastaavaa) niin siihen on lisättävä vähintää 5 riviä selventäviä tarkennuksia ja varoitettava että jos tuntee ahdistusta tuon kysymyksen edessä, on todellisuudessa omavanhurskas perkeleensikiö joka yrittää panna rauhaansa siihen että on "tehnyt minkä voi"!
Pyrin siis tuon kysymyksen kohdatessani olemaan rehellinen ja sanon reilusti että ei, en ole edes yrittänytkään parastani, mutta se ei saa rauhaani keikuttaa jonka pitää levätä yksin (=ainoastaan) Kristuksen armotyössä. Se ei keikuta rauhaani mutta jos keikuttaa, se on selvä merkki omavanhurskaudesta.