On paljon sellaista joka vaatii uhrauksia, musiikki, baletti, mutta urheilu ihan yhtä lailla.
Useimmat tietävät aivan mainiosti kuinka harva saa harrastuksesta ammatin. Siitä huolimatta lapset itse haluavat juosta, pelata lätkää, futista, soittaa ja tanssia.
En aivan käsitä mitä tekoa vanhempien kunnianhimolla siinä on. Harva tämän päivän muksu suostuu vastentahtoiseen harrastukseen.
Joku saattaa sen sijaan jo järkisyistä romahtaa, kun lapsukainen ilmoittaa ettei suostu aloittamaan lukiota koska haluaa soittaa. Tai ilmoittaa päässeensä muotoiluinstituuttiin ja siten keskeyttävänsä joutavammat opinnot.
Tai jotain.
Jos tai kun tuollainen tuomaskuoro sitten ajallansa päättyy, onko varmaa ettei se kaikki mitä on opittu, yksistään tuntemaan musiikkia, anna sellaista elämänrikkautta jota toista tietä kulkien ei olisi löytänyt?