Ihminen on kuin ruoho,
ihmisen kauneus kuin kedon kukka.
Ruoho kuivuu, kukka lakastuu,
mutta Herran sana pysyy iäti.
Juuri tämä sana on teille ilosanomana julistettu.
Ihme: cuinga iloit void?
Ettäs näed ilmeisest
Mailman cauhjad muutted,
Cuolema corja, kätke varjon'
Mixis sittä tuuled?
Cuolem pettä cohta'
lyhy ikä ihmisell,
Ei elä mond vuotta,
Sisäld cato, pääldä hajo,
Liha lahoip totta.
Eip yhtän ihmistä
Syytöind synnist olle:
Täst täyty vissistä,
Tulisen tupan tulla,
Siel piinatta, ja vaevatta,
Idcus ijät olla.
Omatieto tiene,
Maannu synneisä syväld,
Idsens duomit taine,
Cuolon jalcen, (pahoin pelkän,)
Todhen duomarin saanen.
Mitä vaaru väärä,
Constid kaick taito auttap?
Cosca mennen erän.
Eli mengätt, taicka tulcatt,
Duomarin sanan perän.
Duomari totinen,
Coscas tuled duomijoll,
Silloins met muistane
Otta armos suojan:
Joitas ostid, ja lunastid,
Älä cadhot Luoja.
