Ishiguro: Me orvot
Tapahtuu 100 vuotta sitten. Poika asuu Shanghaissa. Vanhemmat katoavat. Kaverin kanssa leikkivät salapoliisia. Etsivät kadonneita. Ilmeisesti on kyse kidnappauksesta. Huumebisness rehoittaa.
Poika päätyy Englantiin, opiskelee salapoliisiksi. Palaa synnyinkaupunkiinsa selvittämään 15 vuotta sitten tapahtunutta isän ja äidin katoamista.
"Minä"-muoto. Dokumentaarisuuden luonteinen fiktio. Fiktio siksikin, koska romaani, "Tammen Keltainen kirjasto". Nobel 2017.
Saapas näkee, mitä lukija kokee, kun kolmas osa tarinasta on vielä jäljellä. Voisivatko vanhemmat löytyä vielä elossa? Epäilen.
En ole aikapäiviin lukenut kunnolla kokonaista romaania. Nyt vaimo toi kirjastosta. Tiesi Ishiguro-harrastukseni.
Miten tämä vanhenemiseni tapahtuu? Entiset kiinnostukseni sammuvat. Mitä tulee tilalle? Onko niin ja tietysti on, että haudan lähestyessä kiinnikkeet tähän todellisuuteen vähenevät, ajatus askartelee muualla, poissa arkipäivästä. Konkretia pelkistyy. Näkyvä hämärtyy. Näkymätön tulee sijaan. Missä suhteessa "taivasikävä" on tämän hetken ja huomisen todellisuuteen, johon mennyt ja tuleva sekoittuvat?
Mutta kuten olen useammin kuin kerran todennut, olen päättänyt elää vaimoni kanssa 111-vuotiaiksi. Tavoite antaa perspektiiviä. Pyrkimys pitää yllä vireyttä. Mieli hakee työkaluja päämäärän toteutumiseksi. Usko antaa voimaa. Usko luo kestävyyttä. Kaiken touhotuksen taustalla on kuitenkin, että "ihminen päättää, Jumala säätää". Nöyryys pitää raiteilla. Raitilla rallattelee, kun on Korkeimman suojassa, huoleton ja vapaa. Rentous on alusta mahdollisuuksille. Näkökulma on 360 astetta. Terveys on myös alusta, jolta ponnistaa.
Iloa ja Rauhaa.