Minä olen tutustunut liikkeeseen kavereiden kautta, ja oman kokemukseni mukaan se on kyllä niin kaukana juuri körttiläisyydestä kuin olla voi.
Karsastan sitä "me ja muut" -asennetta, jossa ihminen joko on tai ei "ole uskossa". Helluntaiseurakunnat ovat myös erittäin tiiviitä yhteisöjä, joissa vallitsee tiukka kontrolli jäsenten kesken. Minä olin kerran käymässä hellareiden nuortenillassa, jossa toimittettiin alkajaisiksi kierros, jossa kunkin tuli vuorollaan kertoa, "miten nyt menee Jeesuksen kanssa". Kyllä karmaisi; kieltäydyin kunniasta. Armolahjoja ja ylistystä korostetaan minusta liikaa; niiden ei tulisi ainakaan mennä Sanan julistamisen edelle, sanoohan Paavalikin, että ne on tarkoitettu yksin ihmiselle itselleen, tämän omaksi hengelliseksi rakennukseksi. Niissä ylistyskokouksissa, joissa ihmiset - karkeasti ilmaistuna - hyppii ja kiljuu kuin jossain transsissa, mulle on tullut sellainen olo, että ei, ei asu minun Jumalani tällaisessa paikassa. Herää myös väkisinkin kysymys, onko sen armolahjojen korostamisen takana hienoista sensaationhakuisuutta.
Raamattuahan tulkitaan hyvin fundamentalistisesti, eikä kriittiselle keskustelulle minusta jätetä tarpeeksi sijaa. Ryhmäkuri seurakuntayksikön sisällä on nähdäkseni aika kova, eikä eriäville mielipiteille oikein anneta sijaa. Onpahan minullekin sanottu päin naamaa, että "naispappeuden kannattajana sua ei voida pitää uudestisyntyneenä!" (Kaikki helluntailaiset eivät tietenkään näin ajattele, onneksi. Joka liikkeen sisältä löytyy kiihkoilijoita ja avarakatseisempia.)
Lisäksi en itse ole koskaan voinut sietää helluntailaisten amerikkalaisperäistä ylistymusiikkia, mutta tämä nyt tietenkin on vain oma subjektiivinen mielipiteeni - hienoa, että niille, jotka eivät minun laillani löydä omaa juttuaan urkumusiikista ja virsilaulannasta, on jotain muuta, mistä valita.
Positiivisia puolia helluntailaisuudessa ovat Raamatun auktoriteetin korostaminen - on kunnioitettavaa, että sitä todella siellä tutkitaan ja luetaan - sekä tavallaan myös se ehdottomuuden vaatimus. Kirkossa kun joskus hyysätään liikaakin. Ja kriittisistä sanoistani huolimatta ajattelen, että on rikkaus - kunpa vain osaksimme nähdä sen sellaisenakin! -, että kristikunnassa on monenlaisia liikkeitä, sillä yhtä lailla meitä ihmisiä on moneen lähtöön. En missään tapauksessa kyseenalaista, etteikö Kaikkivaltias Jumala voisi toimia helluntailiikkeessä yhtä lailla kuin luterilaisuudessa, katolilaisuudessa tai missä tahansa muualla, jossa Raamattua luetaan Jumalan pyhänä sanana. Kristittyjä tässä kaikki ollaan, ja yhteiseen Jeesukseemme meidän kaikkien tulisikin katsoa eikä itseemme ja toistemme virheisiin.
Nuoret ja innokkaamat ovat sitten eri juttu, mutta kyllä hekin sieltä aikanaan putoavat maan päälle armoa anelemaan.
Toivottavasti näin! Ennen muuta körttiläishenkinen opetus armosta on minun mielestäni jotain, mistä heillä olisi opittavaa. Samoin meillä on toki yhtä jos toista opittavaa heiltä. Surullista jotenkin, miten huonosti ekumenia sit kuitenkin käytännössä toteutuu; ennakkoluulot ääripäiden välillä on aika vahvat.