Iskitpä aiheeseen jota olen paljon ajatellut.
1, Ikinä en sano toiselle noin, sillä minkäänlaista huolettomuutta, pyhää, profaania tai vallan epäpyhää, ei kaadeta kauhalla kuin huuhteluvettä saunassa kenenkään mieleen. Tuo on tavallisesti eräs tapa sanoa että suu kiinni, en jaksa kuunnella nyt mitään surutarinoita itse.
2. Pyhää huolettomuutta ei voi edustaa se, ettei kulje huolta kantaen, käsitellen ja ratkaisua etsien ja ikävät asiat vastaanottaen. On myös pyhää huolta, niin uskon, sitä kannetaan niistä, jotka on uskottu vastuulle, esimerkiksi tässä perheen toimeentulosta mahdollisesti, ehkä veloista jotka on suoritettava. Se on velvollisuuksistaan huoelhtimista, eikä mielihyvän sävyistä koskaan vakavassa tilanteessa. Pyhää huolta voi sanoa myös niiden kantavan, jotka ottavat tosissaan huolen ympäristöstä, lähimmäisistään ja maailmanrauhasta.
3. Huolettomuus ja luottamus eivät lähde ystävän paasauksesta liikkeelle. Ne nousevat ihmisen mielestä. Murheen ja huolen alla kulkijaa voi vain tukea lohduttamalla, ja usein enemmän on vähemmän. Se riittää, että jaksaa kuunnella heittämättä Jumalaa kehiin millään hirmuhopulla, sillä Jumalalla on oma aikataulunsa.
4. Asioista on huolehdittava. Ja kuitenkin on niin, että jos ihminen voi, ja lopulta oppii, ja Jumala antaa hänen löytää vähänkin luottamusta ja turvaa hän jaksaa huolehtia, eli hoitaa asiansa vaikeassakin tilanteessa paremmin, sillä ei suinkaan meille nyt ihan mitään huolista ja murheista vapaata matkaa ole luvattu.
5- On hyvä luottaa vähäisessäkin määrin huippuluotettavaan kuin hurmiolla epäluotettavaan, sanoo Luther mutta älkää kysykö missä... ihan varmasti on Lutherilta tämä. Luottamus kantaa koska kohde on luotettava - ei siksi että ihminen luottaa, uhhuh. Ja silti hädän päivänä saattaa joskus kokea Jumalan olevan lähinnä.
En vain oikein usko että mitään inhimillistä kokemusta voi väistää, ja luonnollinen huoli omasta ja perheen toimeentulosta on yksi näistä.
Minulla on ystävä joka on lähtöisin eräästä maamme varakkaimmista liikemiessuvuista, eikä ollenkaan käsitä tällaista. Hän on kuin se päänsä menettänyt - oliko se Marie Antoinette, kuka osaa historiaa - joka ihmetteli miksi kansa ei voi syödä kakkua kun leipä on lopussa. En oikeastaan tahtoisi olla hän - välillä on kuin hän ei oikein eläisikään, tai elämä olisi kauhean vieras, hän on vieraantunut luonnollisista iloista ja suruista - niin paljon saa kuitenkin rahalla, sellaista mitä useimpien on mietittävä, säästettävä ja sitten saa hankittua ja siitä on niii-iin iloinen... ja niin pitkän aikaa vielä. Miten iloita uudesta fillarista, jos sellaisen voi poiketa ostamaan jos huvittaa, esimerkiksi? Menee maku paljosta.
Emmekä me voi tietää miten Jumala ajattelee, ehkä huolet myös lähentävät ja kutsuvat Jumalan luo, ja sano siinä sitten että "älä huolehdi"...
No johan pit soarnan.
Aihe: Pyhä luottamus (Luettu 5750 kertaa)