Keravalla käynnistyy kesäajan keskiviikkoisen aukiolon jälkeen syyskuusta Katupappilan toiminta arkipäivisin klo 10-14, torstaisin myös illalla. Tiistai-iltaisin on myös joskus ohjelmaa, keskustelua alustuksen pohjala ja askartelua. Torstain ilta-aika on uutta. Kokeillaan, onko työikäisillä kiinnostusta. Pappi on myös silloin kuten myös ma, ti ja pe -päivisin. Vastuunkantajina on anglosaksisesta perinteestä suomettuneen kansanraamattuseuralaisen herätysliikkeen kouluttamia vapaaehtoisia.
Jäätyäni eläkkeelle kaksi ja puoli vuotta sitten Katupappila oli uusi. Kun putosin työaikaohjelmoinnista, aamuisin klo 10 avautuva ja klo 10.15 aamuhartaus oli hyvä syy lähteä ulos; ja kun puolisoni oli vielä vuoden töissä, Katupappilasta muodostui päivittäinen käyntikohde eläkevaarin uussosiaalistumiseksi työkontaktien jäätyä. Olen kautta rantain yrittänyt vihjailla kiinnostukseni toimia "kanttorina", virsien aloittajana, koska olen vakikävijänä tuntenut paineita vastuunkantoon vastuunkantajien suunnalta.
En halua kuitenkaan sitoutua. Malmivaaran virsiä olen päässyt joitakin ehdottamaan ja veisuuttamaan, mutta seurakunnan työntekijät ovat niin urautuneita ja "innostuneita", että eivät ole osanneet antaa tilaa oma-aloitteisuudelle. Toisaalta meistä "lampaista" moni on leimautunut passiivisiksi sanankuulijoiksi, ettei siltä suunnnalta myöskään ole tullut kannustusta. Itse olen siksikin haluton muuta suureen ääneen esittämään. En ole halunnut tehdä numeroa. Helpompi on olla passiivinen, vaikka tylsää väliin onkin. Tähän sopinee siteerata esikoistyttäreni kanssa hänen lapsuusaikanaan yhteistä sloganiamme: "Sellaista se elämä on." Jo yhdessäolo, saati -toiminta vaatii kompromisseja. Turvallisuuden, viihtyvyyden ja yhteisyyden tuntemisen hinta on sopeutuminen.
Ja körttiläisyyteen kasvaneena vierastan kansanraamattuseuralaista aktiivisuuskasvatusta, missä on jonkin verran yksinkertaisesti minun taholtani kyse muutosvastarinnasta, muutoksesta, uudesta, että "katsokaa! Ettekö huomaa, se on jo oraalla".
Toivon antaneeni edes hiukan oikeaa kuvaa tilanteesta(ni). Pälkään kuitenkin, että seurakunnastamme lukijan saama kuva on todellisuutta ahtaampi. Kun lähden ihmiskasvoisella asenteella, lähimmäisvastuullisella otteella ottamaan kontaktia, alta paljastuu tasa-arvoinen keskustelukaveri. Ideologiset, eri uskontosuuntaiset erot ovat silloin rikkautta.
Hengellinen koti on kuitenkin koti. Siihen sisältyy myös vanhaa, lainattua ja uutta. Niiden keskeiset suhteet määrittävät koko persoonallisuuden. Kaikki tämä ja Taivas myös.
Nyt kesällä olen käynyt vain parina keskiviikkona, eilen viimeksi. Pappila oli täynnä, 30 henkeä.
Juttelin kaverin, lestadiolaisuudesta kasvaneen, kanssa papeista. Oli puhe Heikki-papista, joka keskusteli Heinimäen kanssa äsken radiossa kirkon nykytilasta. Heikki on lestadiolainen. Yhdessä totesimme, että "hyvä pappi". Kuitenkin lisäsin, että körttipappi on parempi. Kaveri, että "kaikkiko?!", Minä, että "niin". Hän pyöritteli päätään. Tulikohan, vähän siltä vaikutti, meillä huumorin rajat vastaan hänen todetessaan, että välillämme on lasiseinä?
