Parannus

[Leena]

Ristiinnaulitusta Kristuksesta pidin Barthin ajatuksesta joka jäi päähänkin:  Se saattaa olla kauhistuttava "meitä vastaan" ellei olisi "meidän puolestamme".  Ja tuo "meitä vastaan" näkyy siinä kuinka kohtelemme täällä muita. Jeesus joutui kuolemaan äärimmäisen julmasti, koska me olemme julmia, ja täällä Suomessa unohtuu usein, kuinka moni maailmassa kohtaa juuri samaa äärimmäistä julmuutta juuri nyt.  

Tämä ei enää ole Barthilta:  Risti on peili, se on myös sitä. 

[Jampe]

Paradoksi on siinä että se on samalla meitä vastaan mutta myös meidän puolestamme.  Näin minä ymmärrän. Kauhistuttavaa on kyllä ajatella että meitä vastaan mutta kyllä Raamatun kokonaisviestiä ajatellen mesitsi on hyvin selvä: Jumala ei hyväksy syntiä vaikka syntistä rakastaakin ja kutsuu parannukseen. Antinomisteilla ei ole evankeliumiakaan. Nämä ovat kaiken kaikkiaan hyvin vakavia ja pysähdyttäviä asioita että meidän ei pidä ruveta luulemaan itsestämme liikoja hengellisyyden suhteen. Sen takia ns. "vauhtikristillisyys" joka lienee Leena, niin sinulle kuin minullekin omakohtaisesti tuttua entisestä elämästämme, -on asia jota kaikkein eniten tulee tässä maailmassa kavahtaa jos haluaa varjella sieluaan kaikelta pahalta.

Evankeliumikaan ei ole mikään sellainen juttu niinkuin monesti kuulee, että "oorait, meidät on siis sovitettu..." vaan ihmisen pitää T A J U T A ja sisäistää tilanne että ilman evankeliumia meille ei ole muuta jäljellä kuin paljas ja hirmuinen Jumalan viha. Ja vieläkin, jos emme siitä niin suuresta lahjasta piittaa ja sen hylkäämme, niin teemme matkaa kohti hirmuista tuhoa ja onnettomuutta.

Kristuksen armotyö loistaa kirkkaana ja avoimena ristiltä jokaisen päälle. Kyllä meidän polvemme pitäisi notkistua tällaisen näyn edessä ja mielemme taipua rukoukseen kuten messussakin sanotaan että on oikein, autuaallista ja soveliasta että me sinua kaikkialla ylistämme... jne. (miten se menikään?) Se on niin autuasta että vaikka kääntäisimme sille selkämme, se lämmittää meitä vielä sittenkin ja odottaa että kääntäisimme sille kasvommekin.

Mutta synnin palkka on kuolema. Ei ainoastaan ajallinen vaan myös iäinen.

[Leena]

Sitähän se on jos mitä, mitä vauhtikristillisyyteen tulee, sitä kun oli aikanaan omalla kotiseudulla jokseenkin mahdotonta välttää.  Olisin suonut ettei siskontyttö olisi sille tielle lähtenyt, umpikujaan kun johtaa, mutta minkäs sille.  Täytyy repiä terapiarahat sitten jostakin jos ja kun se ei kanna yli 18vee.

Eipä silti. Juuri nyt on jonkinlainen peruskyllästyminen ja väsyminen vallalla vähän kaiken osalta. Hurskaat ihmisetkin lähinnä ärsyttävät, olipa suunta mikä hyvänsä, ja palkitkoon Jumala kuolemalla,  oli meno sitten ulkoista, sisäistä tai vapaantahdonratkaisulla saatua sydämenuskoa tai retriittiliikettä tai seurapenkkiä, on tämä aika päälleliimatun oloista kuitenkin.  Totta, ei ole muuta ansaittu mutta minkäs sille. En viitsi tärvellä elämääni enää noilla kadotuksen kauhuilla, nyt menee voimat ihan peruselämiseen, eli menen suosisti sinne helvettiin. Yksi lysti. On muutamia tyyppejä joiden iankaikkisesta seurasta en ole mitenkään innoissani ja ne on niitä jumalanvierimmäisiä, joten siitä saan vähän lohtua.
Olkoon.  Tehkööt paremmat parannusta. Tuntuvat osaavan entuudestaankin, eli jatkakoot pyhittymistä, ninä ajattelin paheta vaihteeksi.

[vaivainen mato]

Kuka tekköö parannusta ja kenenkä ehdoilla? Onko joku tullut paremmaks? Eikö se riitä, että Kristus on meidän parannuksemme

[Pena]

Olen minäkin lähipiirissäni seurannut yhden ihaillun 'uskonsankarin' elämän päättymistä syvään masennukseen ja itsemurhaan. Rauha hänen sielulleen. Tapakristillisyys näyttää olevan kestävämpää. Sitä paitsi se on hyvä tapa.

[Leena]

Tapakristillisyys näyttää olevan kestävämpää. Sitä paitsi se on hyvä tapa.

Niin luulen, mutta entä jos väsyt juuri siihen, eli itseesi siinä tapakristityn hyvien tapojen noudattamisessa? Minustakin juttu on perusnoin. Mutta entä jos kerta kaikkiaan saa tarpeekseen, ja kyllä se tapakristittykin helvetinpelosta saattaa niitä tapojaan noudattaa.  Ja joka tapauksessa niitä asioita ajattelee. 

[Leena]

Ihmetyttää itseäni, luulisi että sellaiset vähän kuin kuolemankohtaamiskokemukset haastaisivat pikemmin etsimään Jumalan lä'heisyyttä, minut se kyllä näyttää vähin tässä vierottavan lopullisesti.  ´Tai sitten tuli vain mittari täyteen yhtä harrasta harrastusta, kuten silloin 22.5.klo 17.45. jonakin vuonna. Muistan sen niin hyvin, ja sitä seuranneen valtavan huojennuksen.  Ei enää hengenhedelmiä, parannusta, pyhitystuskailuja, ymmälläänoloa, tahdonratkaisuja sinne eikä tänne... saan vain elää, ja elämä on oikeastaan aika ihanaa. Mutta kyllä se siihen ajoittui. Tuli vakuuttuneisuus että on tuomittu kuitenkin, ettei Calvin ollut predestinaatioajatuklsineen perusväärässä... ah ihanuutta, nyt vain eletään. Tanssitaan, otetaan häppää jos voidaan muuten (ni on tehty tähän saakkakin niin) , ollaan ystäviä kaikkien kanssa... millä ihmeen perusteella minä olen kiusannut itseäni... ei pelätä koko ajan.  

En usko predestinaatiooon, ja Jumalaankin jotenkin kai  uskon yhä mutta ehkä niin että se kokemus oli näky tulevasta, eli, JUmala on ajan ulkopuolella, ja näin jo että huonosti käy... mutta kun kavereidenkin käy...

[Leena]

Voi Jampe, kokemusteologiaa kuitenkin. Mutta se oli niin kertakaikkisen luja kokemus, ja tosi myös, en voi mitään kiistää. Mitä sanoisikaan Karl Barth. Repisi pelihousut.  Mutta niin se vaikutti.

[Riitta-mummi]

Olen itsessäni kokenut kahdenlaista parannukseksi kutsuttavaa ilmiötä.
 Ensin on Jumalaan uudelleen tutustuminen erämaa taipaleen jälkeen. Hän katosi kauemmas muodollisissa hengen harjoituksissa, kokouksissa todistamisissa, toisille Sanan tarjottelemisissa. Sanalla sanoen pyrkimyksissä tulla Jumalalle otolliseksi onnistuneeksi uskovaiseksi.

Tajuttuani tällaisen tolkuttomaksi ajankäytösi, lopetin ja annoin Jumalalle tilaa ja mahdollisuuden ilmaista Itseään minulle, eikä päinvastoin.
Silloin hän alkoikin paljastaa kaikenlaista vähemmän mukavaa itsestäni. Samalla kuitenkin Armon runsaus tuli tutummaksi, eikä pelkästään minun hyvyyteni kanssakulkijoita kohtaan.
Eikö Raamattukin sano virsien pauhun ja huulten höpinän olevan Jumalalle kauhistus.

Toinen parannus alkoi muodostua ihmissuhteissa, perhe-elämässä kun käskyjen noudattaminen ei enää ollutkaan pakko, vaan rakkautta elämän lahjaa kohtaan. Liian tiukat vaatimukset toisten ihmisten elämisen suhteen ovat vähenneet, eikä käskyjen yksittäinen vahtiminen juurikaan rasita kun omatunto ohjaa.
Paras parantaja on syntien jokapäiväinen tunnustaminen ja sovitetuksi tulemisen omistaminen.

[Leena]

Silloin hän alkoikin paljastaa kaikenlaista vähemmän mukavaa itsestäni. Samalla kuitenkin Armon runsaus tuli tutummaksi, eikä pelkästään minun hyvyyteni kanssakulkijoita kohtaan.

Jaa. No onneksi olkoon. Minun kokemukseeni ei tarjottu puolustusasianajajaa, joten se siitä. Hyvä että jollakin on hyvin ja vielähän tässä hengittelen. Miksi, en kyllä tiedä, mutta tarvitaan kai niitä "vihan astioitakin"-. Calvinin etu oli loistava alkukielten tuntemus ja Raamatussa pitäytyminen --- eikä hän voinut muuta kuin päätyä tähän. Jos sitä lukee niin saman huomaa. Jos ei lue niin sitten kai ei.

[jouni]

Parannus on jotain, johon en pysty.

"En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee".

Mutta eihän se niin mene, teen sitten kuitenkin syntiä.  Ja ajattelen. Ei oikein jaksa edes yrittää olla tekemättä.

Toivottavasti parannus tarkoittaa jotain muuta.

[Leena]

Jaa. No onneksi olkoon. Minun kokemukseeni ei tarjottu puolustusasianajajaa, joten se siitä. Hyvä että jollakin on hyvin ja vielähän tässä hengittelen. Miksi, en kyllä tiedä, mutta tarvitaan kai niitä "vihan astioitakin"-. Calvinin etu oli loistava alkukielten tuntemus ja Raamatussa pitäytyminen --- eikä hän voinut muuta kuin päätyä tähän. Jos sitä lukee niin saman huomaa. Jos ei lue niin sitten kai ei.

Kauhistusta millainen kriisi minulla on ollut. Onneksi piti opiskella myös noista vastaavista kokemuksista lisää. Keskiajan ristiritarit ovat tehneet visiittejä kiirastuleen. Silti ymmärsin jotakin joka oli kyllä totta ja vain minua varten. Jumala näyttää meille kuvia opettaessaan meitä sanoi ettepä ikinä arvaa    kuka.

Jouni: En tiedä oletko huolissasi vai kiinostus teoreettiosempaa, yks kaikki.   Minä olin kovasti ja tosissani hädissäni näistä parannuksista, pyhityksistä kun en ymmärtänyt niitä, ja tuosta -...äläkä enää... kun teinhän minä ja usein vielä samaa pahaa. Vaikka parannuksenteko oli totista, vilpitöntä, ja viimeisessä tuskastumisessa sotkin siihen jonkun pappiparan, ja ripin jälkeen se vasta kauhealta tuntuikin.  Mutta mietin nyt juuri kahta asiaa, ensinnäkin sitä, etteihän olisi mielekästä sanoa toisin: Lähdehän jatkamaan synnintekoasi...  mikä kutsu Jumalan valtakunnan kansalaisuuteen se olisi? 

 Ja mitä useammin Matteus tästä kertoo sitä useammin korostuu se: Minä en ole tullut lakia kumoamaan, sillä se tekstihän syntyi juutalaiskristittyjen piirissä. Se on paitsi heidän varhaisinta teologiaansa, myös tuo esille Jeesuksen oman persoonan erilaisuuden meihin nähden, sekä vielä, kuin hän siinä kysyisi että että mitäs ihmeen sensaatioita te jahtaatte. Ihmeet kyllä kelpaavat,,, jne. Mutta opinhan tämän: On toki hyvä jos minusta vähitellen tulee vähän...inhimillisempi muita kohtaan esimerkiksi. Mutta minun parannukseni ei lopulta minua pelasta, ja sen nyt viimeistään oppii. On ainut turva huonolla ja ainut turva heikolla, ja ainut meillä puolustus Jeesuksen esirukous.   (kuka sanoo mikä... joku ehtoollisvirsi kumminkin)

Luulen että vain tuota tietä tullaan hengellisesti köyhiksi - joiden on Taivasten valtakunta. Sillä hengellisesti köyhällä ei ole mitään annettavaa - vain epäonnistumisensa.  Nykyisellään yritän asettaa syrjään parannuksia ja pyhityksiä ja lukea selvempiä ohjeita siitä miten toista pitää kohdella, kun, ne on helpompi ymmärtää. Jos joku haluaa sinun kulkevan kanssaan virstan, kulje kaksi. Ei sekään pelasta, mutta kun minä käsitän mitä se tarkoittaa...

[jouni]

Jouni: En tiedä oletko huolissasi vai kiinostus teoreettiosempaa, yks kaikki. 

No; joskus olen murehtinut, kun olen lukenut vanhoja armonjärjestyspohjaisia juttuja.  Siitä, mikä on oikea parannus, eikä väärää parannuksentekoa.

Yleensä en murehdi.

[Leena]

No; joskus olen murehtinut, kun olen lukenut vanhoja armonjärjestyspohjaisia juttuja.  Siitä, mikä on oikea parannus, eikä väärää parannuksentekoa.

Yleensä en murehdi.

Pelkään että juuri noista oikeista ja vääristä saisin pääni perusteellisesti pyörälle. Ne saattavat olla yksinkertaisesti liian vaativia minulle.   Melkein arvaan miten itselleni tapahtuisi: Menisin paniikkiin siitä että parannusta, niin, mutta täytyy perusteellisesti kyllä ajatella itseään se oli tai saattoi sittenkin olla väärää parannusta...
Mietin näitä...  on tarpeen tutkia itseään. Kyllä, ja jotenkin huojentavaakin se on.  Voi sanoa, minä en nyt yhtään käsitä tätä tai tuota, osoitatko minulle olenko erehtynyt... mutta pelkästään niin tuijottaisin vain itseäni. Me muutumme sen kuvan kaltaisiksi jota katselemme ja kun jo ollaan mitä ollaan... äh. Minä käsitän Bonhoefferia kun hän sanoo: Meidän tulee aina uudestaan paneutua Kristukseen... uudelleen ja uudelleen... hitaasti ja kärsivällisesti ja hellittämättä, aina alkuun palaten... 

mietin usein, olenko minä ryhtynyt katselemaan Dietrich Bonhoefferia. Mutta kun hän paasaa kaiken aikaa Kristuksesta ja niin että minä ymmärrän...  joskus mietin, kun hän kunnollisesti kummittelee, onko hänet vain yksinkertaisesti annettu uskon esikuvaksi minulle - ei häivy. Aikani roudasin roskikseen; kömpi sieltä sisälle ja oli loukkaantunut kohtelusta... kyllä siitä keskusteltu on, mutta hän ei lähde. Vai onko siinä pikkutehtävä, tutkia, mitä hän tarkoitti niillä ajatuksillaan jotka syntyivät vankilassa. Etiikka on editoitu, Bethge tiesi kyllä kuinka juuri sen keskeneräisyydesta Bonhoeffer oli epätoivoissaan, todellisen elämäntyön.  Mietin ihmisiä joita ei joko "kirkko silleen niinkun kiinnosta" tai jotka keräilevät uskonsa vähän kerrospukeutumistyyliin: Jokin perusvaatekerta on jokin "Kyllä mä siis tavallaan niinku uskon johkin Jumalaan" sen päälle vedetään usko horoskooppeihin, jokin aromakiviterapia ja voimaannuttavat henget... olisikohan aika selvitellä että niinniin, mutta misä on Jeesus Kristus nyt täsä kaikesa...

Muuten minä ymmärsin Gierzin Kalliopohjan rautalankamallia parannuksen ja armon ja uskon suhteesta, ensimmäinen tarina.