No, voisihan tuota yrittää vähän avautua.
Olen kasvanut perusluterilaisessa, ehkä hieman keskimääräistä hartaammassa perheessä. En ole kuitenkaan ikinä varsinaisesti "tullut uskoon"; toisin sanoen en ole ikinä saanut minkäänlaista merkkiä tai syvää varmuutta siitä, että mitään Jumalaa yleensä on olemassa. Toisaalta en ole myöskään havainnut, että Jumalaa ei olisi. Melkoista pimeässä harhailua tämä siis on, ja turhauttavaa sellaista. Mieluummin sitä olisi varma, olipa totuus sitten mikä hyvänsä.
Jokin minua silti viehättää kristinuskossa niin paljon, etten halua vielä heittäytyä puhtaaksi agnostikoksi. Tutustuin herännäisyyteen viime vuonna, kun etsiskelin tietoa kirkon opiskelijajärjestöistä siinä toivossa, että löytäisin itselleni jotain sopivaa. Ja löysin. Seurakuntatoiminta on aikaisemmin jäänyt minulle hieman vieraaksi, koska minusta on aina tuntunut, että kaikki muut ovat uskossaan niin vahvoja, etten sovi joukkoon epäilyksineni. Herännäisyydessä sen sijaan epävarmuus hyväksytään mukisematta. Minulle oli aika suuri helpotus, kun tajusin, että on muitakin, jotka ajattelevat minun tavallani. Kollektiivisessa heikkoudessa on piilevää voimaa.
Näkisin oman tilanteeni jokseenkin näin: En edelleenkään tiedä, onko Jumalaa vai ei, mutta elän niin kuin olisi, koska se ainakin tällä hetkellä tuntuu minusta luontevalta. En pysty löytämään itsestäni voimavaroja uskon synnyttämiseen, joten ainoa vaihtoehtoni on vain toivoa, että Jumala joskus näyttää itsensä minulle. Uskon puute on tietenkin syntiä, mutta jos Raamatun sana pitää paikkansa, niin voin turvautua armoon. Ja siinä se.