Koska olen pitkään ollut poissa tältä palstalta, on todella hienoa, mutta myös hämmentävää lukea kaikkia näitä mielenkiintoisia keskusteluja, mitä täällä käydään.
Itse olen tutustunut körttiläisyyteen vasta näin vanhemmalla iällä, minua on koskettanut eniten se ihana asenne, ettei körttiläinen itseään korota! Teidän joukostanne ei löydy itsevarmoja, muita "parempia" ihmisiä.
Seurat ovat olleet minulle lämmin, sielua hoitava tapahtuma. Sieltä olen saanut lepoa ja lohdutusta ja myös virkistystä.
Mutta nyt kun olen lukenut näitä viestiketjuja, niin tuntuu siltä että se murhehuoneessa pörrääminen on vähän liikaakin päällä. Anteeksi nyt heti tämä ilmaus, mutta en osaa tätä oikein muutenkaan ilmaista. :oops:
Kyllä minulle usko on myös iloinen asia. Se että Jeesus kulkee rinnallani, antaa anteeksi riittämättömyyteni, eikä koskaan minua hylkää, on mielestäni niin valtavan hieno asia, että siitä sopii olla iloinen. Ja ilossani haluan ylistää Jumalaa hänen hyvyydestään.
Ja kyllä minä uskoisin että Jumalallekin tulee siitä hyvä mieli. Kyllä hän on rakastava Taivaan Isä, joka tahtoo lapsilleen hyvää.
Kun on saanut syntinsä anteeksi, on hyvä kiittää ja ylistää.
Jumala on antanut meille sanansa Raamatussa, miksi emme voisi kiittää myös siitä.
Jumalanpalveluksessa saamme olla yhdessä, seurakuntana, miksi emme kättelisi toisiamme, ja toivottaisi toisillemme hyvää?
Mitä mieltä olette Tuomasmessusta?