Kliseistähän tämä on, mutta elämä on opettanut ja aikuistuminen on vapauttanut. Vapauttanut myös olemaan ihan vaan oma itsensä tälläisenä kuin olen, vailla "pakkoa" muuttua miksikään muuksi. Tässä puhun nyt vain ja ainoastaan itsestäni enkä vertaa kenenkään muun elämään. Muutos voi itsessään olla hyvä tai huono asia, se on yksilöllistä ja tilannekohtaista. Tämä aihe olisi kyllä laaja ja jos tätä kävisi avaamaan ihan kunnolla, menisi aikaa ja bittejä... Mutta jotain tässä makkarasopan laiton yhteydessä nyt. Ehkä jatkan joskus toiste.
Lapsuus oli aika peruslapsuutta duunariperheessä. No toinen vanhemmista oli alkohoisti jo silloin, mutta lieneekö se siis niin tavatonta kuin miltä se etenkin teini-ikäisenä tuntui, "kenelläkään muulla" ei siis ollut yhtä paskaa perhettä kuin minulla
. (Mulla on hyvät vanhemmat. Parhaansa tehneet, omien heikkouksiensa ja historiansa muovaamia hekin.) Olen jonkun verran ollut koulukiusattu, mutta se ei onneksi ole minun elämää määritelyt, muuta kuin ehkä siinä, että kaikenlainen vääryys, kiusaaminen ja syrjintä saa näkemään punaista, ja tämän olen omille lapsillenikin tolkuttanut. Että teitä ei saa kiusata, ettekä te saaa kiusata ketään. Jos kiusaatte niin puutun siihen ja rähisen. Ja näin on kyllä tapahtunutkin.
Nuorena mulla ei ollut sillein kavereita kuin olisin kaivannut. Yksin ei varsinaisesti tarvinnut olla, mutta ei ollut sydänystäviä eikä poikakaveria, niitä jota teini-ikäinen tyttölapsi olisi kaivannut. Uppouduin kirjoihin, laidasta laitaan luin kaikkea mikä eteen tuli. 17-vuotiaana elämä muuttui, ajauduin erään järjestön toimintaan ja sain sekä kavereita, sydänystäviä ja poikakaverin, useammankin niinä vuosina. Pääsin elämään sen ns. normaalin nuoruuden kaikkine kipuineen ja kauneuksineen. Se oli hyvää aikaa ja turvallinen ympäristö kasvaa. Kaiken sen teiniyden koin ilman päihteitä jne. mitkä voi viedä väärille poluille.
Lapsuuden ja nuoruuden usko sydämessä läksin rakentamaan elämää, opiskelua, parisuhdetta, lapsia, työtä -sitä normaalia. Nuo vuodet kasvattivat ehkä eniten. Avioliito, kahden kristityn välinen ja lujassa uskossa sidottu, kariutui 14 vuoden jälkeen. Tuo aika oli toisaalla normaalia ja ihanaa, mutta sitä varjosti aina inhimillinen heikkous, mielenterveyden ongelmat ja päihteet myös. Oli nuori ja viaton nainen, joka uskoi että Jumala parantaa kaiken kun jaksetaan uskoa ja rukoilla ja rakastaa. Oli joitain vuosia vanhempi mies, elämän jo valmiiksi murjoma mies, uskoon tullut ja täynnä toivoa paremmasta. No ei Jumala meitä siinä tilanteessa muuttanut eikä ongemia korjannut. Jälkikäteen ajateltuna, ei noita uupumuksen ja epätoivon vuosia ehkä olisi kannattanut kestää niin kauaa, olisi pitänyt älytä jo aiemmin. No ilman niitä mulla ei olisi kalleimpia aarteitani, lapsiani, mutta kuitenkin. Mutta kun minä uskoin. Rukoilin hellittämättä. Haettiin apua sieltä täältä ja tuolta. Lopulta, totaalisen uupumuksen vallassa, sanoin että ei enää. Rakkautta oli aivan valtavasti, mutta jaksaminen tuli tiensä päähän.
Eron jälkeen alkoi ehkä merkittävin muutosprosessi. Tajusin, ettei minun tarvii hävetä. Okei, olen eronnut nainen, mitä sitten? Olen aina ollut uskossa -tai usko ollut minussa, en ole koskaan minkäänlaista hengellistä heräämistä kokenut. Tajusin, että saan olla tälläinen ja uskoa Jumalaan ja pitää itseni vapahdettuna Jeesuksen sovitustyön tähden, vaikka en niihin muoteihin sovikaan, mihin olin yrittänyt ehkä ahtautua nuoren aikuisuuteni aikana. Ihan vilpittömästi olisin halunnut olla tietynlainen ja tietyissä porukoissa, niissä oli paljon hyvää ja kaunista. (Jos toki kaikkea ihmeellistäkin, ihnimillistä, mutta ärsyttävää ja raivostuttavaakin.) Mutta sen tajuaminen, että ei tarvitse, oli vapauttavaa.
Olen oppinut tosi paljon ihmisiltä joita olen kohdannut vuosien varrella. Työ on ollut tärkeä asia elämää aina. Juopot, narkomaanit, kehitysvammaiset, nuoret, turvapaikanhakijat, lapset, perheet. Kaikki nuo erilaiset ihmiset jotka on omien syidensä takia tarvinneet "ammattiauttajaa". Paljon viisautta ja elämänkokemusta kaiken sen ongelmaisuuden ja avuntarpeen keskellä. Kun on vaihdellen tehnyt kaikenlaista, on leipääntyminen estynyt. Etenkin nuorisopuolen työ, niin väsyttävää kuin se sinänsä onkin, niin siellä pitää pysyä skarppina ja avoimena. Jos yhtään esität tai et ole läsnä, palaute tulee ja se on suoraa. Kiertelemätöntä. Kukkahattuisuuteen ei ole varaa.
Mulla on oikeastaan vain yksi tunnettu ihminen, jota voin sanoa "fanittavani" ja jonka työstä ole saanut itselleni voimaa. Löytyn Jaska on minun idoli. Hänen musiikki saa sydämen liikahtamaan, se monipuolisuus, rouhea ääni ja elämänmakuiset, suorat sanat osuu ja uppoaa.