Minua kutsuvat vaaleanvihreät sypressit ja marjakanervat jotka istuttuvat tänään. Eilen lankesin - voi hirmu, hirmu - vielä yhteen suureen tuijaan.
Mitä mie teen jos ne kaikki kuolee? Nyt niitä on jo neljä kappaletta, ja terassi lähes kanervoitettu. Ensi torstaina tuo tuttu puutarhaihminen sen kaksmetrisen tuijan, sitten niitä on ah, ah, kaksi, keskisuuria kaksi ja yksi pensasmainen. Minulla on jokin tuijatärähdys.
Terassille ei oikein mahdu enää ihmisiä. Se on hauska naisihminen, ja hurjan avulias nyt kun sen tuntee, se tuo kotiin lähtiessään mulle liian painavat sun muut suoraan terassille sovittuna päivänä "ellei sada". -- sillä on kuulemma muuallakin joku asiakas jolle se vie vuosittain uudet tuijat, kun entiset delaa. Mutta näille minulla on juoni; ne saavat muuttaa sisälle sulattamaan juuripaakkunsa keväällä, ja heidät huputetaan, samaten saan lämpöpeittoa niille torstaina. Ruukut kiedotaan peittoon talven lähestyessä.
Mutta on niin, niin kaunista! Terassin takana näkyy nuo pihan keltaset suuret lehtipuut ja paljon pihlajanmarjoja, se on tajutonta kun aurinko paistaa, täällä on shhhiiiivottu ja ainut suuri kysymys on: Missä asuu minun maljaköynnökseni yli talven? Sille ei oikein ole sisätiloissa arvoistaan paikkaa. Ja on viimeinen päivä pestä ikkuna, kauheaa. Ennemmin kutoisin joululahjatumppuja. Mitäs jos en pesiskän? Näkeehän siitä ihan hyvin läpi.
Talven lähestyessä minussa herää useasti pieni puuhakas kotiaskaroitsija. Hän joka tekee kotimehua puolukoista ja karpaloista pakkasen täyteen, kutoo villatakkeja ja leipoo pullaa. Keväisin se nukkuu ja Leena kirjottaa. Outoa. Jokin luonnon selitys varmaan; varustautua talven varalle??
