Hyvä ketju. Mutta kuinka on. On ilman muuta aiheellista suhtauta varauksella koko tähän tutkimustulosten nippuun, eikä ole antaa viitteitäkään, toivon, että luotatte ilman. Eri syistä, joista osa näyttäisi olevan hereditääristä, kyky, taipumus, alttius mikä lie, uskoa, näyttää vaihtelevan - en todella tiedä syytä eikä kukaan toinenkaan varmasti tiedä.
Edesmennyt neurologian proffa Jorma Palo kirjoitti jossakin sairautensa vaiheessa, että hän ei vain usko, ei, vaikka tahtoisikin. Kun ei niin ei. Itselleni se on ollut sittenkin helppoa, samoin äidilleni joka nämä tutkimukset löysi omin päin samoihin aikoihin kuin minä ne kohtasin jossakin ihmistieteiden julkaisuissa, muistaisinpa missä. Ja sittenkin vaelluksen jälki on lähinnä epäsiisti - ja yhtä lailla Raamattu puhuu siitä, kuinka usko näkyy juuri rakkauden teoissa. Ja niitä puuttuu - taas on todettava, kun päivä meni mailleen ja vilkaisin jälkiäni.
Uskoko olisi perinnöllistä?
Tämä nyt on oikaisten sanottua, mutta en jaksa rustata pitkiä esseitä - eikä kukaan jaksaisi lukea niitä.
Vähän vavahdutti, eikä niin vähänkään. Ei edes minun uskoni! Ei jäänyt mitään, ei mitään. Ja jos se ei ole suorastaan perittyä, niin lahjahan se on silti.
Muistin ajan jona olin kuolla, ja uupumuksen joka siihen liittyi...hätääntymiseni, ja papin joka yritti lohduttaa: "Koska hän riippuu minussa kiinni, minä pelastan hänet".
-Mutta kun ei edes jaksa riippua?
-Auttaisiko tämä: Kämmenteni maloon minä olen hänet piirtänyt?
No, se auttoi.
Muuta ei sitten jäänytkään, tähän minä turvauduin, sillä mitään muuta ei enää ollut. Ei ole ollut jälkeen päinkään. Omituista oikeastaan. Ellei armahdeta, ei mikään auta. Kun kaikki vietiin, tämä jäi.
Varmaan tämä on ihan perusjuttua kaikille --- silti sen kokemuksen tuoreus yhä on hyvin läsnäoleva.
