Kotimaa24.fi: Heränneet ja Luther

[mt]

Tiedotus:
Kotimaan blogisivustolla on Petri Järveläinen julkaissut pitkän ja perusteellisen esitelmän "Heränneet ja Luther". Hän lähtee liikkeelle P. Ruotsalaisen Luther-suhteesta ja jatkaa kuvaten laajemminkin suomalaisen Luther-teologian historiaa Hedbergin, Kihlmanin, Ingmanin, Malmiwaaran, Haikolan ym. kautta 80-luvulle Mannermaahan ja Eleniukseen. Matkalla romuttuu monenlaisia herännäisyyden historiankirjoituksen myyttejä vähän samaan tapaan kuin Suomen yleisessäkin historiassa viime aikoina.

Suosittelen tutustumaan. Huolelliseen lukemiseen kannattaa varata aikaa tunnin verran, sulatteluun sitten enemmän.
http://www.kotimaa24.fi/blogit/uusimmat/article/?bid=294&id=5258

Yhden pienen lisähuomion kuitenkin esitän P. Ruotsalaisen Luther-tietämykseen. Hänen lukemassaan Hunajan pisarat -kirjassa oli Abraham Frosteruksen (Turun konsistorin notarius) selitykset, joista Viljo Remes on sanonut Ruotsalaisen oppineen luterilaista uskonkäsitystä. Näissä selityksissä on mm. yksi Lutherin nuoruudenajan kirje. Selitykset ovat mukana vielä Herättäjä-Yhdistyksen 1942 julkaisemassa laitoksessa, mutta ei enää nykyisissä.

Mt
 

[Jampe]

Olipa hyvä (ja pitkä) teksti!

Toivoisin rauhallista ja argumentoitua keskustelua aiheesta.


Otin muutaman katkelman keskustelun avaukseksi:

Hedbergiin verrattuna Ruotsalainen oli eräänlainen skeptikko. Hänen mukaansa usko ei esiinny irrallaan tunteista ja koska tunteet ovat ailahtelevaisia, pysyvää pelastusvarmuutta ei ole. Sen sijaan Jumala  antaa niin sanottuja armon vilauksia, joiden aikana henkilö hetkellisesti kokee Kristus-yhteyden ja itsensä pelastettuna.

Tässä on hyvin tiivistetysti sanottuna kaikki mitä itsekin olen yrittänyt asian tiimoilta tuoda esiin; Paavo sekoittaa uskon kokemisen ja pelastusvarmuuden! 

Pelastusvarmuus käsitteenä on minusta varmuutta siitä että Jumalan lupaukset pitävät. Se ei ole varmuutta siitä että minä jaksan uskoa tai olen hyvä uskova!  Paavo kuitenkin liittää yhteen ja toisistaan riippuvaiseksi pelastuksen ja sen miten koemme uskon.
Toisaalta Paavo väittää itsensä Jumalan antavan "armonvilauksia" pelastuksen vakuudeksi. Tässä Paavo valjastaa Jumalan oman teologiansa vetojuhdaksi väärin perustein. Onhan toisaalta luonnollinen seuraus, että jos pelastus riippuu uskonelämästämme niin tarvitaan (kuten Paavo väittää) erityisiä armonvilauksia. Tämä siitä syystä että uskonelämähän epäonnistuu jatkuvasti!

Paavo siis toisin sanoen ripustaa pelastuksen uskonelämän varaan väittämällä, ettei itse pelastuksestakaan "ole varmuutta" koska tunteet ovat ailahtelevaisia.


Mutta entäpä jos otetaankin Paavon teologian sijaan Lutherin teologia, jonka mukaan pelastus on varma koska se ei riipu tunteistamme, uskonelämästämme ja kilvoituksestamme! Silloin ei tarvita armonvilauksia eikä muitakaan itse puristettuja lohdutuksen tunteita koska armo on ulkopuolellamme oleva järkähtämätön kallio. Sillin se on kokonaan riippumaton meistä ja ailahduksistamme ja saamme aina luottaa että se pysyy tukevasti paikallaan vaikka tiedämmekin että jos se meistä riippuisi, ansaitsisimme jotain aivan muuta kuin armoa.

Tässä siis Lutherin ja Paavon olennaisin ero!






 

Suurin osa uskovan elämästä on kuitenkin epäilyä ja epävarmuutta.

Tästäkin näkyy että Paavon ajatukset askartelivat suurimmaksi osaksi tunteiden ja oman hengellisen onnistumisen pohtimisessa.  Mutta entäpä jos Paavo olisi Lutherin tavoin jättänyt pohdinnat omasta kilvoittelusta vähemmälle ja keskittynyt pohtimaan enemmän Kristuksen armotyötä?

 

Hedberg ajatteli suoraviivaisemmin: koska Raamattu lupaa pelastuksen uskovalle, tähän voi luottaa, vaikka asiasta ei olisikaan henkilökohtaisia tietoisuuden havaintoja.

Näinhän ajatteli myös Luther!





Summa summarum: kaikki puhe ihmisen uskonnollisesta kokemisesta ja sen vaatimisesta on turhaa ja sivuraiteelle johtavaa. Yhteisöt joissa puhutaan tai kirjoitetaan paljon noista assioista, ovat yhteisöjä joissa usein myös voidaan pahoin ja kipuillaan jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa. Armolla on sellaisessa uskonkäsityksessä vain marginaalinen sivuosa! Todellisuudessa siihen sisältyy peitellysti ajatus että "jospa sittenkin voisi olla mahdollista pärjätä omilla töillään Jumalan edessä..."

Ihminen joka on ymmärtänyt syvästi oman mahdottomuutensa, ei enää askartele yrittämisen kimpussa. Ne askartelevat jotka uskovat itsellään olevan vielä mahdollisuuksia!

Ja tosiaan: toivon rauhallista ja kiihkotonta keskustelua ilman alatyylin ilkeämielisiä heittoja!

[Pyryharakka]

Amen.

[llwyd]

Jaa, itseäni puhuttelee juuri tämä löyhkä-Paavon eksistentiaalinen puoli - Hedberg on siihen verrattuna pliisu herraspoika porhaltamassa taivaaseen niin vähällä vaivalla että silmissä vaan viuhahtaa. (Myönnän että tämä todennäköisesti melkoisen epäoikeudenmukainen luonnehdinta Hedbergistä.) Varmasti Paavo oli monessa suhteessa huono kristitty, olihan hän monessa suhteessa huono ihminenkin, vallanhaluinen, aggressiivinen. Mutta kuitenkin, hänet tuntee omakseen. Onko Suomi oikeastaan antanut yhtään muuta aidosti omaperäistä, originaalia ajattelijaa kristikunnalle?

[Jampe]

Hedberg on...    ...porhaltamassa taivaaseen niin vähällä vaivalla että silmissä vaan viuhahtaa.

 

"Herra philosophiksi" -han Paavo häntä erokirjeessään puhutteli...

[Jampe]

Jos nyt puhutaan hengellisistä esikuvista niin minun yksi suurimpia vaikuttajia omaan ajatteluuni on ollut Lutherin ja muutaman merkittävän kirkkoisän lisäksi etenkin rovasti K.V.Tamminen, Frans Kärki ja F.G Hedberg. Kuten huomaatte, varsin evankelisia vaikutteita olen saanut. Hedbergin ajattelu poikkeaa kaikista (huom. kaikista!) muista herätysliikejohtajista siinä että hän on ensimmäinen merkittävä herätysliikejohtaja joka ei ollut pietisti! Kaikki muut ovat olleet pietistejä. Tsoin herännäisyydessäkin on ollut vaikuttajia jotka olisivat sopineet yhtä hyvin evankelisten puhujiksi, varsinkin nykyään!

Minusta silloin ollaan terveellä pohjalla jos hengellistä kokemusta ohjataan etsimään etupäässä sanasta ja sakramenteista, ei niinkään omasta sydämestä koska se on varsin huojuvainen ja epävarma laite. Armon vilauksia ei tarvita sillä Golgatalta paistaa yötäpäivää täytenä armon aurinko yhtä lailla sen päälle joka näkee paljon vaivaa kuin senkin joka ei vaivaa näe.

[Salis]

Mutta entäpä jos otetaankin Paavon teologian sijaan Lutherin teologia, jonka mukaan pelastus on varma koska se ei riipu tunteistamme, uskonelämästämme ja kilvoituksestamme! Silloin ei tarvita armonvilauksia eikä muitakaan itse puristettuja lohdutuksen tunteita koska armo on ulkopuolellamme oleva järkähtämätön kallio. Sillin se on kokonaan riippumaton meistä ja ailahduksistamme ja saamme aina luottaa että se pysyy tukevasti paikallaan vaikka tiedämmekin että jos se meistä riippuisi, ansaitsisimme jotain aivan muuta kuin armoa.

Näinhän se varmaan on, että kaikki eivät ole vakuuttuneita pelastuksen varmuudesta, koska se olisi Jumalan toimivaltaan puuttumista. Jumala on kuitenkin omnipotentiaali, kaikkivaltias, jonka hallussa absoluuttinen totuus on. Elämämme, uskomme ja pelastuksemme ovat vain ja ainostaan Jumalan armon varassa. Jos kerran pelastus on varma, pelastaa huipautetaan varmasti kaikki ihmiskunnan ihmiset - menneet ja tulevat - samalla kertaa. (Toivottavasti tämä ei ollut alatyyliä)


 

Summa summarum: kaikki puhe ihmisen uskonnollisesta kokemisesta ja sen vaatimisesta on turhaa ja sivuraiteelle johtavaa. Yhteisöt joissa puhutaan tai kirjoitetaan paljon noista assioista, ovat yhteisöjä joissa usein myös voidaan pahoin ja kipuillaan jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa. Armolla on sellaisessa uskonkäsityksessä vain marginaalinen sivuosa! Todellisuudessa siihen sisältyy peitellysti ajatus että "jospa sittenkin voisi olla mahdollista pärjätä omilla töillään Jumalan edessä..."

Tämä lienee henkilökohtainen johtopäätöksesi, jolla puolustat näkemystäsi siitä, ettei uskon kanssa tarvitse ponnistella. Kysymys onkin ihmisten omasta riittämättömyydestä. Kaikki eivät ole itsevarmuudessaan niin huikeita kuin kirjoittajamme Jampe. Sen takia me kipuilemme, ponnistelemme ja voimme jopa pahoin kovassa synnintunnossa. Ahdistus, kipuilu ja ponnistelu on perin inhimillisiä toimintoja. Ihmisen kipuilevat monien asioiden kanssa. Eikä sillä ole mitään yhteyttä, edes peiteltyä ajatusta siitä, että ihminen pärjää omilla töillään Jumalan edessä. Kysymys on myös ihmisen omasta oikeudesta pohtia ristiriitaisestikin uskoaan.

[mies valaan vatsasta]

Näinhän se varmaan on, että kaikki eivät ole vakuuttuneita pelastuksen varmuudesta, koska se olisi Jumalan toimivaltaan puuttumista. Jumala on kuitenkin omnipotentiaali, kaikkivaltias, jonka hallussa absoluuttinen totuus on. Elämämme, uskomme ja pelastuksemme ovat vain ja ainostaan Jumalan armon varassa. Jos kerran pelastus on varma, pelastaa huipautetaan varmasti kaikki ihmiskunnan ihmiset - menneet ja tulevat - samalla kertaa. (Toivottavasti tämä ei ollut alatyyliä)

Tämä lienee henkilökohtainen johtopäätöksesi, jolla puolustat näkemystäsi siitä, ettei uskon kanssa tarvitse ponnistella. Kysymys onkin ihmisten omasta riittämättömyydestä. Kaikki eivät ole itsevarmuudessaan niin huikeita kuin kirjoittajamme Jampe. Sen takia me kipuilemme, ponnistelemme ja voimme jopa pahoin kovassa synnintunnossa. Ahdistus, kipuilu ja ponnistelu on perin inhimillisiä toimintoja. Ihmisen kipuilevat monien asioiden kanssa. Eikä sillä ole mitään yhteyttä, edes peiteltyä ajatusta siitä, että ihminen pärjää omilla töillään Jumalan edessä. Kysymys on myös ihmisen omasta oikeudesta pohtia ristiriitaisestikin uskoaan.

Näin minäkin sen olen ymmärtänyt.

Paavon ajatukset ihmisen epävarmuudesta Jumalan edessä ovat etäisesti samankaltaisia verraten Sören Kiergegaardin ajatuksiin uskonnollisesta askeleesta tuntemattomaan.
Ihminen ei voi saada varmuutta pelastuksestaan, koska se on yksin Jumalan kädessä.

[Salis]

Näin minäkin sen olen ymmärtänyt.

Paavon ajatukset ihmisen epävarmuudesta Jumalan edessä ovat etäisesti samankaltaisia verraten Sören Kiergegaardin ajatuksiin uskonnollisesta askeleesta tuntemattomaan.
Ihminen ei voi saada varmuutta pelastuksestaan, koska se on yksin Jumalan kädessä.

Kierkegaard:" Jumala on taivaassa, ihminen maan päällä, siksi heidän on vaikea keskustella. Jumala on kaikkitietävä, ihmisen tieto on turhaa suunsoittoa."

"Jos voisin tavoittaa Jumalan objektiivisesti, en uskoisi. Jos aion pitää itseni uskossa minun on tarkasti alleviivattava objektiivista epävarmuutta, pidettävä mielessä, että tässä objektiivisessa epävarmuudessa olen 'seitsemänkymmenen tuhannen sylen syvyisten vetten päällä' ja kuitenkin uskon."

[Jampe]

Näinhän se varmaan on, että kaikki eivät ole vakuuttuneita pelastuksen varmuudesta, koska se olisi Jumalan toimivaltaan puuttumista.

Sinä sekaannut kahden eri käsitteen välillä noin väittäessäsi: ensinnäkin kysymys siitä onko Jumalan lupaukset varmat ja toiseksi kysymys siitä, pelastunko minä, siinä tai joku muu.
Niputtaessasi yhteen nuo kaksi eri asiaa on luonnollista että päädyt tuollaiseen lopputulokseenkin! Ne eivät kuitenkaan ole yksi ja sama asia. Perusteltua varmuutta voi olla ainoastaan siitä että Jumalan antamat lupaukset pitävät. Pohdintasi siitä pelastuuko kukakin, on turhaa ja hyödytyöntä; SE on juuri sitä mainitsemaasi "Jumalan toimivaltaan puuttumista!"  Sensijaan, kun lähdemme siitä että meillä on Jumalan ilmoitus joka sisältää evankeliumin, niin emme "puutu Jumalan toimivaltaan" uskomalla mitä Hän itse tahtoo meille sanoa. -Eikö niin?

Jos esim. oletetaan että sinä olisit esimies ja sinä ilmoitat alaisellesi että tämä saa pitää loppupäivän vapaata, ja kun hän pitää lupaustasi varmana ja luotettavana, niin puuttuuko hän silloin "toimivaltaasi"?



 

Jos kerran pelastus on varma, pelastaa huipautetaan varmasti kaikki ihmiskunnan ihmiset - menneet ja tulevat - samalla kertaa. )

Harmittaisiko sinua jos niin olisi?



 

Kaikki eivät ole itsevarmuudessaan niin huikeita kuin kirjoittajamme Jampe. Sen takia me kipuilemme, ponnistelemme ja voimme jopa pahoin kovassa synnintunnossa.

Oliko tuo mielestäsi tarpeellista?  Minusta tällaiset heitot kertovat että sanojalta on eväät lopussa, vai onko sinun vaikea sietää sitä että kanssasi ollaan eri mieltä, kun pitää jatkuvasti sortua tuollaiseen?

Ahdistus, kipuilu ja ponnistelu on perin inhimillisiä toimintoja. Ihmisen kipuilevat monien asioiden kanssa. Eikä sillä ole mitään yhteyttä, edes peiteltyä ajatusta siitä, että ihminen pärjää omilla töillään Jumalan edessä. Kysymys on myös ihmisen omasta oikeudesta pohtia ristiriitaisestikin uskoaan.

Tottakai, mutta huomautan ettei niillä ole myöskään mitään vaikutusta Jumalan lupausten pysyvyyteen. Mitä siitä tulisi jos meidän horjumisemme takia myös Jumalan lupaukset olisivat epävarmat?  Tähänhän logiikkasi väistämättä johtaa kun yrität perustella Jumalan lupausten epävarmuutta sillä että ihminen on horjuva.


Lisään vielä selvyydeksi, että jos pelastus on oikeasti kokonaan riippumaton itsestä ja töistämme ja tulee yksin armosta, ansiotta, niin silloinhan horjumisellamme ei voi olla siihen mitään vaikutusta!

Jos taas ajatellaan, että pelastus on Jumalan ja ihmisen yhteistyötä, niin vain siinä tapauksessa on mahdollista itsemmekin vaikuttaa siihen jolloin kysymykseen tulee horjumisestamme johtuva pelastuksenki nepävarmuus!

Yritän siis osoittaa että sellainen ihminen joka pitää pelastukseen liittyviä Jumalan lupauksia epävarmoina, ajattelee itse asiassa joko tietoisesti tai tiedostamatta pelastuksen olevan Jumalan ja ihmisen yhteispeliä.

[Salis]

Perusteltua varmuutta voi olla ainoastaan siitä että Jumalan antamat lupaukset pitävät. Pohdintasi siitä pelastuuko kukakin, on turhaa ja hyödytyöntä; SE on juuri sitä mainitsemaasi "Jumalan toimivaltaan puuttumista!"  Sensijaan, kun lähdemme siitä että meillä on Jumalan ilmoitus joka sisältää evankeliumin, niin emme "puutu Jumalan toimivaltaan" uskomalla mitä Hän itse tahtoo meille sanoa. -Eikö niin?

En pohdiskellut, kuka pelastuu vaan totesin, että pelastuu ainoastaan Jumalan armosta.

Oliko tuo mielestäsi tarpeellista?  Minusta tällaiset heitot kertovat että sanojalta on eväät lopussa, vai onko sinun vaikea sietää sitä että kanssasi ollaan eri mieltä, kun pitää jatkuvasti sortua tuollaiseen?

Menet nyt itse henkilökohtaisuuksin vaikka niin vaadit, etteivät muut mene. En vastaa alentuvaan kysymykseesi.

Mitä siitä tulisi jos meidän horjumisemme takia myös Jumalan lupaukset olisivat epävarmat?  Tähänhän logiikkasi väistämättä johtaa kun yrität perustella Jumalan lupausten epävarmuutta sillä että ihminen on horjuva.

Mitä tarkoitat Jumalan lupauksilla: Sitäkö, että jos uskoo, pelastuu? 

Lisään vielä selvyydeksi, että jos pelastus on oikeasti kokonaan riippumaton itsestä ja töistämme ja tulee yksin armosta, ansiotta, niin silloinhan horjumisellamme ei voi olla siihen mitään vaikutusta!

Aivan. Näinhän juuri kirjoitin. Ihminen horjuu, kipuilee, miettii, ajattelee, ihmettelee, ahdistuu, kun pohtii omaa uskoon ja syntisyyttään.  Ihmisen horjumisella ja kipuilulla on vaikutuksia vain ihmiseen itseensä. Sehän on täysin selvää.

Jos taas ajatellaan, että pelastus on Jumalan ja ihmisen yhteistyötä, niin vain siinä tapauksessa on mahdollista itsemmekin vaikuttaa siihen jolloin kysymykseen tulee horjumisestamme johtuva pelastuksenki epävarmuus!
Yritän siis osoittaa että sellainen ihminen joka pitää pelastukseen liittyviä Jumalan lupauksia epävarmoina, ajattelee itse asiassa joko tietoisesti tai tiedostamatta pelastuksen olevan Jumalan ja ihmisen yhteispeliä.

Saat rauhassa yrittää sitä osoittaa. Mutta yhdistäpä kaksi asiaa: Ihmisen uskon epätäydellisyys ja Jumalan varmat lupaukset. Lainasin jo puheenvuorossani Kierkegaardia näin:

"Jumala on taivaassa, ihminen maan päällä, siksi heidän on vaikea keskustella. Jumala on kaikkitietävä, ihmisen tieto on turhaa suunsoittoa."

[Sanneli]

Jampe, onko täällä sitten joku joka pitää Jumalan lupauksia epävarmoina?
Pelastusvarmuus ei ole Jumalan lupauksiin luottamista, pelastusvarmuus on, kuten nimikin kertoo, varmuutta oman sielun pelastuksesta. USKO on muun muassa Jumalan lupauksiin luottamista. Usko on erisuuri kuin pelastusvarmuus.
Koska mun usko on täynnä epäilystä, kipuilua, ahdistusta ja niin edelleen, ei semmosta vuoria siirtävää vahvaa uskoa, tuntuu huomattavasti turvallisemmalta luottaa Jumalan armoon paremmin mitä siihen omaan uskoon. Ja Jumalahan päättää armostaan ihan ite.

[Salis]

Olen nopeasti tarkastellut sekä kotimaisia ja ulkomaisia näkemyksiä Jumalan lupauksista. Näyttää siltä, että asiassa on erilaisia näkemyksiä riippuen kirjoittajasta ja liikkeen suunnasta. Odotan mielenkiinnolla Jampen näkemystä.

[Jampe]

Mitä tarkoitat Jumalan lupauksilla: Sitäkö, että jos uskoo, pelastuu? 

Ei vaan sitä että on lupa uskoa saavansa synnit anteeksi (=pelastuvansa).  Uskomisella ei minusta ole välttämättä mitään tekemistä itse pelastumisen kanssa. Sanotaan nyt vaikka näin että usko on epävarma väline jolla tartutaan varmoihin lupauksiin. Pelastuminen on oma käsitteensä ja irrallaan noista molemmista mutta sitä voi ajatella esim. syntien anteeksisaamisena.

[Jampe]

Jampe, onko täällä sitten joku joka pitää Jumalan lupauksia epävarmoina?

Ei välttämättä mutta sitten joko käsitteiden sekaaminen tai pietismin perinteestä kumpuava ajattelutapa johtaa puhetapaan joka niputtamalla uskon ja pelastumisen, johtaa siihen että ihmisen on itse pyrittävä ja työskenneltävä pelastumisensa eteen ja koska työ on epävarmaa, ei voi olla varmuutta pelastumisestakaan. Pelastusepävarmuus johtuu lopultakin siitä että ihmisellä olisi jokin oma osuus pelastumisessa.

Pelastusvarmuus ei ole Jumalan lupauksiin luottamista, pelastusvarmuus on, kuten nimikin kertoo, varmuutta oman sielun pelastuksesta. USKO on muun muassa Jumalan lupauksiin luottamista. Usko on erisuuri kuin pelastusvarmuus.

Missä on standardilista johon perustat tuon väitteesi?  Ainakaan näissä keskusteluissa ei ole mitään määritelmiä vielä tehty.  Minusta on siis hyödyllistä purkaa käsitteitä ja merkityksiä että päästäisiin eroon harhaanjohtavista puhetavoista jotka luovat mielikuvia siitä että pelastumisen eteen pitää ponnistella.

Minä olen tähän asti tarkoittanut pelastusvarmuudella juuri Jumalan lupauksiin luottamista ja uskolla hmm...  -itse asiassa en edes osaa oikein sanoa mitä tarkoitan uskolla. Sillä ei ole minulle mitään itseisarvoa tässä kysymyksessä. Koska usko on ihmisen vastausta Jumalan lupauksiin (vaikkakin Pyhän Hengen vaikuttamaa) niin en mielelläni askartele sen kimpussa vaan yritän keskittyä pelastumisen objektiiviseen puoleen.

Koska mun usko on täynnä epäilystä, kipuilua, ahdistusta ja niin edelleen, ei semmosta vuoria siirtävää vahvaa uskoa, tuntuu huomattavasti turvallisemmalta luottaa Jumalan armoon paremmin mitä siihen omaan uskoon. Ja Jumalahan päättää armostaan ihan ite.

Nimenomaan usko on tllaista kuten kuvasti, parhaimmillaankin! Juuri siksi sitä ei saa sekoittaa/niputtaa pelastumisen kanssa vaan pidettävä tiukasti erillään. Pelastuminen on armosta, siihen ei vaikuta oma toimintamme ja siksi se ei ole epävarmaa. Se perustuu Jumalan lupauksiin!  Uskominen on subjektiivista eikä sen kimpussa kannata viettää paljonkaan aikaa.  Ei siis keskitytä uskomiseen koska silloin keskitytään juttelemaan epävarmuudesta ja häilyvyydestä!  Keskitytään kristitllisyydessä mieluummin juttelemaan Jumalan lupauksista kuin ihmisen toiminnasta!  Sitä mieltä minä olen.