Ehkä vältytään turhalta mielipahalta, kun ennen omaa pohdintaani tästä aiheesta totean, että Raamatun opiskelussani en ole vielä päässyt niin pitkälle, että osaisin arpoa oikean tulkinnan tästä asiasta.
Raamattua tuntemattomalle henkilölle uskoisin silti pystyväni Raamatulla perustelemaan kumman tahansa näkökannan.
Omaan siis körttiläisyyden suurimman ihanteen tässä asiassa: epävarmuuden ja tietämättömyyden. Mielelläni kuitenkin tietäisin varman totuuden tästä asiasta, eli vastentahtoisesti tässä tilassani olen.
mut työttömyys ja ammatistaan jossa koko ikänsä olleelle ei armoa tunne löytyvän. Ulos tai vastoin vakaumusta.
Ensi sijassa vaaditaan nöyryyttä, sen tunnustamista, että kannattaa naisten syrjimistä, pyytää tätä anteksi ja muuttaa suhtautumisensa asiaan sekä toimii yhdessä naispuolisten pappien kanssa. Voi jatkaa virassaan vaikka eläkeikään asti. Tässä sitä armoa on. Saa armon, kun itse pyytä anteeksi käyttäytymistään.
Näinhän se maallisen elämän piirissä menee: armon saa, kun suostuu noudattamaan lakia.
Sen sijaan kysymys naispappeudesta ei ole omatunnon asia. Kysymyshän on Suomen perustuslaista:
Eipä taida ihan näin mennä.
Miksihän viranomaiset eivät puutu esim. ortodoksikirkon pappeuskäytäntöön, eivätkä room.kat. kirkon käytäntöön, jossa naispappeus ei ole onglma? Naispappeuttahan ei siellä tunneta ja tuskin aivan lähivuosisatoina siihen edes harkitaan siirryttävän.
Itselläni on vakaumuksia, joissa en voi joustaa omantunnon tähden.
En, vaikka näille vakaumuksille yritettäisiin antaa uudet nimet ja sitä kautta ikäänkuin kriminalisoida näitä vakaumuksiani.
Minun on helppo uskoa (en siis näe kenenkään sisälle kuinka asia oikeasti on), että jonkun vakaumus voi olla se, että vain mies voi toimia papillisessa tehtävässä. Pelkästään siksi on helppo tämä uskoa, koska tälle näkemykselle on todella vahva parin vuosituhannen pituinen perintö. Tätä kristikunnan pitkää historiaa on kovin vaikea pyyhkiä pois ihmiskunnan harteilta. Jotkut onnistuvat murtautumaan ulos ikivanhoista perinteistä ja käytännöistä, jotkut taasen eivät. Koska ed. mainitsemani lisäksi monet uskovat, että Raamattu ei tunne naispappeutta, on minun kovin helppo ymmärtää, että joku aivan rehellisesti puhtaasti vakaumuksellisista seikoista vastustaa naispappeutta.
Minulle henkilökohtaisesti ei ole ongelma se, että kumman vakaumuksen ihminen on asiasta itselleen saanut.
Ei sekään ole ongelma, jos joku ei osaa itselleen arpoa kumpaakaan vakaumusta.
Ongelmalliseksi koen lähinnä sen, jos toisen ihmisen vakaumusta mitätöidään ja yritetään vakaumusta ikäänkuin kriminalisoida vetoamalla erilaisiin sääntöihin, lakeihin ja käytäntöihin ja väkipakolla yrittää laitta ihminen toimimaan vastoin uskoaan.
Mielestäni pääsääntöisesti on niin, että naispappeuden kannattaja on aika jäävi arvioimaan naispappeuden vastustajan vakaumuksen aitouden puutetta tässä asiassa - ja myös päinvastoin. Tämä sääntö nähdäkseni pätee muuallakin, kun on kyse kahdesta vastakkaisesta näkemyksestä.
Oman näkemyksen puolesta ja/tai toisen näkemystä vastaan pitää voida vapaasti kenenkään estämättä argumentoida, mutta itse toisen ihmisen sisällä olevaa vakaumusta ei pidä mennä kovin helposti mitätöimään väittämällä, että ihminen oikeasti ei tuota vakaumusta omista, vaan vain väittää omistavansa.
Raamatussa kerrotaan, kuinka Paavali ja Barnapas riitautuivat keskenään eräästä asiasta sen verran, että eivät voineet enää toimia yhdessä.
He erkanivat toisistaan ja veivät kukin tahollaan eteenpäin Kristuksen evankeliumia.
Ehkäpä tämä Raamattuun kirjattu tapaus sisältää suuren viisauden.
Ja kun kaksi mielipidettä törmää toisiinsa, niin miksi vain toisen osapuolen pitää joustaa?
Jos henkilö uskoo kirkon vanhan perinteen oikeaksi sekä tämän lisäksi jos hän vielä uskoo, että Raamattu ei tunne naispappeutta, kuinka hänen pitäisi joustaa tässä kysymyksessä?
Mielestäni tosiasiat pitää tunnustaa ja sen jälkeen pyrkiä tekemään oikeat johtopäätökset.
Jos miespapin vakaumus on se, että naispappeus on epäraamatullinen ilmiö ja jos hänen omatuntonsa kieltää häntä toimimasta papillisissa tehtävissä naispapin kanssa, ei hänen vakaumustaan pidä kiristämisellä tai kiristämistä muistuttavilla tavoilla yrittää muuttaa. Ei myös pidä vihjailla, että henkilö valehtelee vakaumuksensa.
Toisaalta, jos siis kirkon hallintoelimet olisivat päättänet, että naispappeuden vastustamista ei hyväksytä kirkon työntekijöiden joukossa, tällöin tätä päätöstä noudatettakoon.
Jos siis työntekijän vakaumus estää toimimisen työnantajan haluamalla tavalla, ei kait tässä ole muuta mahdollisuutta, kuin työsuhteen purkautuminen.
Jokaiselle ihmiselle varmasti löytyy ammatteja, joita he eivät omantuntonsa tähden voisi hoitaa. Ei tämä olisi mitenkään poikkeuksellista.
Onko tässä naispappeusasiassa kysymys maallistumisesta vai jostain uudesta raamatullisesta löydöksestä, jota aiemmat sukupolvet parin vuosituhannen aikana eivät ole oivaltaneet?
