Älähäm mittää, annahak kun kerron.
Asiahan oli niin, että:
Minä, jos nyt puhuttaisi minusta, mutta kun ei puhuta, kirjoitetaan - tai ainakin minä kirjoitan:
Juttuhan oli tällalailla, että
En osallistunut, enkä tarkoita että olisin kieltäytynyt, vuositasolla kuin noin kolmeen kokoukseen.
No hyvä.
SYITÄ lienee ensinnäkin asemani työyhteisössä, joka johtui suurelta osin koulutukseni määrästä ja laadusta. Olin väliinputoaja, opiskellut yliopistossa, mutta amattitutkinto edellytti opistotason duuneja.
Toisekseen kirjaston naisvaltaisuudesta. Olemukseni synnytti ilmeisesti hoivaamisvietin, joten kolleegani halusivat säästää minua miitingeiltä. Olihan siinä feminismiäkin ripaus. Heistä johtaminen oli uutta ja mielenkiintoista (ja ihanaa!
). Minä olin armeijassa vänrikkinä kertausharjoituksissa kokenut johtamisen mukavuutta kranaatinheitinjoukkueen päällikkönä, ja siinä kävi niin että jouduin exhaustioon eli uupumukseen ja minut pantiin kesken pois.
Tämä tästä.
Tähtään tällä kaikella pointtiin kokousten merkityksestä siltä kannalta, että l ä s n ä o l o ja n ä k y v y y s ovat se pointti. Tarkasti rajaten omasta tilanteestani käsin uskon, että m i n u a e i o l i s i h u o m a t t u o l l e n k a a n, ellen olisi ollut kokouksissa!
Siksi väitän, että kokoukset aina ovat tärkeitä jonkun kannalta. Työyhteisön koherenssi toteutuu vain ja ainoastaan kokouksissa. Ja tämä on oleellista:
Työporukka toimii sitä paremmin, mitä useampi jaksaa kärsiä kokoukset puutumiseen asti ja senkin yli.
Yhteen hiileen puhaltaminen on tätä.
Oma työtilanne, ellei sitä kysytä, on kokousten ajaksi unohdettava.
Kristus kärsi puolestamme kuolemaan saakka. Me seuramme Hänen jälkiään senkun uskallamme ja saamme voimaa rukouksesta, mutta tämän kerran haluan kirjoittaa: ennenkaikkea yhteisöstä.