Kiitos myös 1944 kun tätä ketjua kasvatat ja linkität musiikkia, joka on ollut rakasta minun vanhemmilleni.
Ja muille myös.
Joskus avaudun tällä tavalla, se ikään kuin huojentaa hurjasti...vaikka asiat olen käsitellyt niin joskus ikävä kasvaa niin että sen alle jää hetkeksi.
Aika ja keskustelu, ne ovat auttaneet ja läheiset ja ystävät, kirjoittaminen...ne auttavat suruun ja moneen muuhun asiaan.
Ja musiikin kuuntelu herkistää ja tuo sen kaikkein sisimmän "minusta" toisinaan esiin.
Monenlainen musiikki.
Ja hiljentyminenkin.
Vain oleminen.
Joskus kun suru oli rajuimmillaan ja suurimmillaan, ajattelin että päivä vain ja hetki kerrallansa.
Jo se, että hengitti, tiesi vielä olevansa täällä maan päällä.
Kun ikävä iskee niin ajattelen , käännän ajatukseni usein silloin niihin muistoihin jotka kantavat ja kannattelevat.
Ja ajattelen, että jokaiselle on annettu määräaikansa täällä maan päällä ja sitten alkaa ajattomuus, jota ei tosin täysin lainkaan käsitä.
Mutta perillä kerran, isän, Taivaan Isän luona, jossa ei enää ole kyyneleitä, ei surua, ei kipua, ei murhetta, ei sairautta vaan kaikki entinen on mennyt ja uusi tilalle tullut.
Millaistahan se ikuinen kirkkaus mahtaa olla, ei sitä voi ihminen maan päällä tajuta.
Ja se, että saa olla Vapahtajan kanssa kasvotusten.
Varmaan se on sellaista, ettei enää tule ikävä aikaa, jota täällä ajassa elettiin.
-Musiikki siis taas kirvoitti kieleni kuin myös mieleni tälläisiin pohdintoihin.
Nyt siirryn koneelta muihin askareisiin, mutta mulle on kai toisinaan tärkeää saada "vain kirjoittaa"
