Syvenevää synnin ja armon tuntemista

[Jampe]

"Syvenevää synnin ja armon tuntemista"  -oliko se Katekismus kun näin asiaa kuvasi?

Tämä on jäänyt vähän mietityttämään. "Syvenevää"-sana lienee tarkkaan harkittu ja kokemuksen osoittama, ettemme me itsessämme tunne edes syntiä mikä se on ja mitä se meille tekee. Se piti meille myös ilmoittaa koska Raamatun mukaan emmem olisi muuten koko synnistä mitään tienneet. Vielä vähemmin tiesimme/tunsimme Evankeliumia.

Oikeastaan se on aika rauhoittava ja lohduttavakin kielikuva että pala kerrallaan... -ei tulla kerrasta valmiiksi uskomisessa eikä synnin tuntemisessa. Ikä ,elämänkokemus ja asioiden pohdiskelu tuo sitä syventymistä ja ymmärrystä lisää, pala kerrallaan. Mutta Raamattua tarvitaan siinä myös ohjaajana koska ne ovat ilmoitusasioita joita emme luonnostaan tajua, emme ennen uskomista emmekä uskoessammekaan. Ymmärrystä mikä synti on ja mitä se on juuri minussa.

Ymmärrystä pitäisi lisätä myös Evankeliumin tuntemisessa että se tulisi tutuksi ja että sitä ymmärteän löytäisi myös syvenevää lohdutusta, kuten Raamattu sanookin että "Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on ylenpalttinen".

Kyllä ne on siunatut ne papin huulet jotka näitä jumalanpalveluksessa julistavat ja opettavat. Sen tähden toivon heille paljon voimia.

"Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta, sanoo Siionille: "Sinun Jumalasi on kuningas!"

[Pena]

Syvenevä synnin ja armon tunteminen voisi olla sitä, että yksittäisten tekosyntien sijaan oivaltaisi synnin luonteen jumalattomuuden asenteena. Samalla käsitys armosta isompana asiana kuin vain rikkomusten anteeksi saamisena vahvistuisi.

[Riitta-mummi]

Tankkasin monta kertaa tuota käyttämääsi sanaa: asennetta. Luin sen ensin: jumalattomuuden aseena. Synti on jumalattomattomuuden ase. Sekin on tosi.
Jumalattomuuden asenne, ymmärrän hiukan. Voitko selventää ?

Omat synnit=asenne?   Syntiin houkuttelu, totuttelu, tms. = ase ?

[Pena]

Ihminen on luonnostaan jumalaton, ei välttämättä Jumalaa vastaan, mutta irti Hänestä. Ihminen ei halua olla riippuvainen itseään suuremmasta. Se on minusta synnin syvällinen olemus. Synnilliset teot ja tekemättä jättämiset sitten syntyvät siitä.

[Jampe]

Ihminen on luonnostaan jumalaton, ei välttämättä Jumalaa vastaan, mutta irti Hänestä. Ihminen ei halua olla riippuvainen itseään suuremmasta. Se on minusta synnin syvällinen olemus. Synnilliset teot ja tekemättä jättämiset sitten syntyvät siitä.

Tähän on kyllä helppo yhtyä ja se on asia jota olisi syytä enemmänkin ajatella. SyntiSYYTTÄ. Synnit ovat kevyttä kauraa syntiSYYTEEN verrattuna. Alkujuureen, pahaan ja turmeltuneeseen luontoon.

[Riitta-mummi]

Syyttä syntinen. Perin synnillinen, perisynnin vuoksi.

 Olen tämän nyt näissä meidän pienissäkin huomannut. Hyvin tietävät jo mitä saa ja mitä ei saa
tehdä, ja tekevät silti. Siitä se sitten kasvamisen myötä kertaantuu ja vahvistuu.

Kristus tulee oikeaan aikaan pelastamaan tältä. Ja silti synnin valta jatkuu ja murtuu vasta kuolemassamme, sillä Kristuksen kuolema on voittanut Kuoleman.

[Hölkänen]

Perin syntinen perisynnin vuoksi, toisaalta myös perinnesyntinen, joka tekee syntiä koska vanhemmatkin tekivät, tai koska kulttuurissa kaikki muutkin tekevät. Synti, kilvoitus ja parannus eivät ole vain yksilön asioita vaan myös ihmisyhteisöjen. Syvenevä synnin ja armon tuntemus voidaan ajatella yhteiskunnan sivistymiseksi, josta Snellman ja kumppanit aikanaan puhuivat. Nykyään vähemmän, kun luullaan että ollaan mukamas jo sivistyneet.

[Leena]

Ihminen on luonnostaan jumalaton, ei välttämättä Jumalaa vastaan, mutta irti Hänestä. Ihminen ei halua olla riippuvainen itseään suuremmasta. Se on minusta synnin syvällinen olemus. Synnilliset teot ja tekemättä jättämiset sitten syntyvät siitä.

Niin kai. Ja kun se pysyy niin että hermostuu itseensä. Tätä oikeastaan kysyn, kun kysyn tätä: Onko niin, että Jumalan on pelastettava minut omalta itseltäni?  Ihmisessä asuu käsittämätön tuhon voima, jonka edessä hän on itse voimaton. Jos minulle tällä kohdin sanottaisiin: Älä pelkää, usko ainoastaan, minulta loppuisivat hengellisen elämän raskaimmat murheet ja -ehkä- turhat huolet.

[Jampe]

Onko niin, että Jumalan on pelastettava minut omalta itseltäni? 

Aika rankka kysymys tuo.  Jotenkin sitä on taipuvainen kuitenkin ajattelemaan, että "ei kai nyt sentään omalta ITSELTÄNI"?

-Mutta kuitenkin sitä opetetaan ja itsekin mieltää että juuri niin; me olemme läpi asti turmeltuneita. Olemme kyllästetyt syntisyydellä.
Jotain väärää ja liian väkivaltaista silti tuntuu olevan ajatuksessa että Jumalan pitäisi pelastaa meidät omalta itseltämme. Voi mennä ihan pöpelikköön nämä minun seuraavat pohdinnat mutta herättäkää sitten jos niin käy:

Voisiko ajatella että koska vika tuli ihmiseen vasta syntiinlankeemuksessa eikä jo luomisessa, niin Jumala katsoi kaikkea luomaansa ja "näki että se oli hyvää", siis myös ihminen tuolloin oli vielä turmeltumaton. No nyt sitten tuli lankeemus ja perisynti ja sanotaan että ihmisen koko olemus turmeltui, -taipumus ja aikomus muuttui hyvän sijasta pahaksi. Mihin kelpaa pilalle mennyt, muuta kuin pois heitettäväksi?

Jumala kuitenkin näki... -jotain säilyttämisen arvoista?  -vai näkikö Hän että ei ole enää mitään tehtävissä, heitetään siis pois, tulen ruoaksi turhaksi käynyt ja pilalle mennyt?

Jostain syystä Hän päätti tehdä vanhasta uutta siten, että armahtaa (ei tuhoa) vanhaa ja kun aika lopulta koittaa, muuttaa myös tuon vanhan paremmaksi, korjata entisellensä. Hän siis näki jotain arvokasta että kannatti armahtaa vanha ja antaa lahjaksi vanhalle pääsy uudenlaiseen turmeltumattomaan olemukseen. Jotain arvokasta siis ihmisessä itsessään!

Vaikka olemme miten syntisiä ja raadollisia, emme ole roskia tai pelkkiä raivoavia petoja jotka on oman turvallisutensa vuoksi pikimmiten paras tappaa. Tältähän se saattaa tuntua eli omakin kokemus voi olla näin mutta on lohduttavaa etä ainakin Jumala näyttää näkevän asian eri valossa ja ilmiselvästi rakastaa kaikestakin huolimatta tuota pahaan ja heikkouteen langennutta persoonaa. Jotain arvokasta, jotain niin arvokasta että uhraa oman Poikansa, -jopa oman Itsensäkin sen edestä. Missä sanottiinkaan että "voiko sen suurempaa rakkautta kukaan osoittaa kuin että antaa henkensä toisen edestä?"

Emme siis ole ITSE itsemme suurin vihollinen vaan me itse olemme se silmäterä jota Jumala kateuteen asti halajaa. Ihmisen persoona on arvokas, korvaamaton, tärkeä.

Se voi olla niin rikki revitty että sitä on vaikeaa uskoa saatikka nähdä. Uskon erittäin helposti että esim. sairaus ja muut vastoinkäymiset jotka käyvät yli voimien, -runtelevat ihmistä hämärtäen tehokkaasti armon horisonttia.

Siksi varsinkin meidän kanssakulkijoiden on syytä muistuttaa toinen toistamme että juuri SINÄ olet arvokas. Et ole peto, et roska... olet korvaamattoman arvokas varsinkin Jumalan katsantokannassa. Synti meitä runtelee, mutta "vaikka kukkulat horjukoot ja vuoret väistykööt, minun armoni ei sinusta väisty eikä rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi!"

[Riitta-mummi]

Edellisen esipuheen haluan kiteyttää lauluun josta olen aina pitänyt. Jippu: Saviruukku

http://www.youtube.com/watch?v=YdeXAif5pF8&feature=related  Ei ole tämä, mutta vallan sokaisemille sopii.

http://www.youtube.com/watch?v=9we_6pSdz-Y  Tämä on oikea laulu.

[Leena]

Kiitos, Jampe! Tuo oli hienosti.

Silti ajattelen että milloin ikinä koen tai oikeastaan näen kuinka ihmisessä asuva tuhoavuus saattaisi ihan Jumalan kiusaksi - ellei muuten saa heittäydyttyä hankalaksi - koettaa kieltäytyä lunastuksestakin, kai sitä silloin on liian vihainen, eli olet kyllä oikeassa, ihmistä on ehkä pidelty pitkin matkaa pahoin jotta sellainen viha syttyy...  hän voi huomata sellaista itsessään, ja se vaatii enemmän kuin pyynnön antaa viha anteeksi noin syntinä tai vääränä asenteena, silloin toivoo, että saisi pelastuksen itsessä asuvilta tuhon voimilta.   

Ajattelen rikasta nuorukaista, jolle Jeesus sanoi: mene, lahjoita omaisuutesi pois, tule sitten ja seuraa minua.  Mutta hän oli kiinni omistamisen huumassa kuten ihminen on kiinni usein jossakin, joka sitoo hänet vastustamaan Jumalaa, eikä silloin muu enää riitä: Pelasta minut itseltäni.

Jumala teki ratkaisunsa myötätunnosta ja rakkaudesta, vaikka johdonmukaista olisi ollut possauttaa koko pallo avaruuden viimoihin, koska Hänebn rakkautensa on päinvastaista kuin ihmisen, siellä missä ei ole mitään säilynyttä, arvokasta eikä hyvää, Hän tulee ja rakastaa, mikä ei ole mitään, sen etsii, ihminen tarvitsee päinvastoin jotakin, edes vähän hyvää, säästääkseen vaikka nyt jonkin tavaran, täysin tuhoutunut on heitettävä pois. Tämä ei ole minulta, vaan Mannermaan kirjasta Kaksi rakkautta,  Johdatus Lutherin uskontulkintaan.

[Leena]

Kyllä tuo Jampen kirjoitus sai ihmisen, tai siis körtin, ajattelemaan. Dosentti  asettuu Jampen kannalle - lankeemuksen alta pilkottaa luomakunta, joka oli hyvää - silti kokemus pysyy niin sitkeästi jokseenkin tässä: Pelasta minut niiltä voimilta, jotka minussa tekevät tyhjäksi kaiken hyvän!  Ei se ole viha - se voi olla kateus, tuhoava tunne - ylpeys, toisen tuhoava tunne - monikin vastaava, jotka jokainen ovat jo kuin avoin helvetin kuilu ihmisessä itsessään -  pelottavia.

Ehkä niin että se on sittenkin Jumalan oma luomakunta jota hän rakastaa niin, että pelastus on ajateltuna jo alkukertomuksessa, tulee Ihminen joka polkee rikki käärmeen pään. Tuo mitä kirjoitit armon horisontin hämärtymisestä on varmasti totta, vaikka ihminen - tai siis körtti - ei olisikaan Jumalalle näreissään, tai mistä sitäkään lopulta tietää. Kokonaisuudeksi jää kuin Paavalin valitus: Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista - ja jatko.  (Anteeksi en muista paikkaa, joku hänen kirjeensä, Raamattu)