Liity Herättäjä-Yhdistyksen jäseneksi http://www.h-y.fi/41-liity-jaseneksi
0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.
Olen hyvin tietoinen siitä, etteivät monetkaan (uskovat) luterilaiset nielaise kirkon "virallista" opetusta. Ja olen tietoinen siitäkin, että jotkut ovat lyöneet niin lopullisesti kantansa lukkoon, ettei heidän päätään käännä kukaan eikä mikään tässä ajassa. Minua ei niinkään kiinnosta, mitä kirkot tai jotkut "auktoriteetit" opettavat. Enemmän minua kiinnostaa totuus.
Minua on ruvennut kiinnostamaan nämä, jotka ovat asettuneet muiden yläpuolelle ja nimenneet itsensä uskoviksi.
Näitä kuvaamiasi muiden yläpuolelle asettuneita taitaa olla ainakin kahta sorttia. Niitä, jotka uskovat syntyneensä lapsikasteessa uudesti eivätkä muista siitä mitään ja niitä, jotka ovat kokeneet uudestisyntymisen ja muistavat sen kuin eilisen päivän. Eihän se niin kovin ihme ole jos edelliset kokevat jälkimmäiset yläpuolellaan oleviksi ja siksi jonkilaiseksi uhkaksi.
Minua on ruvennut kiinnostamaan nämä, jotka ovat asettuneet muiden yläpuolelle ja nimenneet itsensä uskoviksi. Mistä ovat saaneet valtuuden tällaiseen? Onko jollain jopa kirjallisena tämä valtuutus?
Tarkoitatko ihan tosissasi, että vesikaste ja henkikaste ovat yksi ja sama asia tai että kumpikin tapahtuu samanaikaisesti? Vai ymmärränkö jotain väärin?
Kas vain! Eikö sitten ole parempi olla nimeämättä itse itseään uskovaiseksi?
Eikös luterilainen sakramentin määritelmä vastaa tähän kysymykseen?Eli katekismus käteen.
Ei uskovana oleminen ole nimeämiskysymys. Ollaan uskossa tai ei olla. Ei ole muita vaihtoehtoja.
Evankelisuuden sydänääniä taas on aina ollut että synnit ovat jo anteeksi annetut. Evankelisuudessa ohjataan ihmistä luottamaan JO tapahtuneeseen sovitukseen eikä odottelemaan mitään. Syntisyys ja vajavaisuus uskossa tunnustetaan yhtä lailla todeksi kuin körttiläisyydessä silti.
Tulemme pyhiksi vain pukeutumalla Vapahtajan pyhyyteen.