Ajattelin varsin pitkään itse niin että kukaan täällä ei tee yhtään mitään hyvää, ja nojauduin tuohon "kaikki ovat kelvottomiksi käyneet" - jaa, taitaa tulla vanhan käännöksen mukaan, mutta jokainen muistaa, mikä kohta on kyseessä.
Onkohan se sittenkään ihan noin? Anteeksi omasta puolestani, että (aina vaan) riipun Bonhoefferissa. Roudaan kotijumalia roskikseen minkä ehdin ja käsken pysyä siellä, mutta kun äijä kömpii kai tuuletusikkunasta takaisin, ja alkaa saarnata täällä.
Hän näkin asian näin: Turmeltuneessa maailmassa lankeemuksen jälkeenkin pilkottaa yhä luomakunta, se jota Jumala katsoi, ja joka oli Hänen silmissään hyvä. Me voimme edelleen valita, ja moni valitsee hyvän, miettimättä, kyselemättä ja siitä numeroa tekemättä. On viheliäistä, jos hyvä, ihmisten auttaminen, naapuriapu, sosiaalinen vastuu ja heikommasta välittäminen pysähtyy siihen, että me pelkäämme hysteerisesti itse ylpistyvämme, johan nyt.
Vähän siinä luotetaan Jumalaankaan enää. Kyllä siltä taholta isketään koppava kanveesiin. Ylipäätään en pysy nyt oikein mukana tässä. Väärin tekeminenkö sitten on Jumalan silmissä OK, kun silloin me - siis - tiedämme olevamme pahoja ja pelastuksen tarpeessa? Raamattu muistaakseni sanoo tästäkin jotain.
Toinen kysymys onkin se, kuinka halukkaita ja alttiita olemme kysymään Jumalan tahtoa silloin kun meiltä vaaditaan jotakin, jota alamme jo pitää "vähän liiallisena sentään" - uhria. Mitä se sitten kenellekin on. Tai kun meiltä otetaan jotakin - vaikka terveys, ja pitäisi osata suhtautua.
