Heitän jonkin haja-ajatuksen, ei nyt välttämättä vastauksena oikein mihinkään, pelkkää omaa pohdintaa.
- Onko, tai olisiko, "ristin ottaminen" jotain sinnepäin, kuin "suostuminen"? "Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran". Onko päällekatsoen mitään pateettisempaa? Epäaidommalta kuulostavampaa tapaa lohdutttaa? Ellei tyydy lohduttamaan tuolla vain ja ainoastaan itseään. Silloinkin se, ainakin välillä, toimii huonosti...
Ja silti se saattaa olla tie jonkinlaiseen mielenrauhaan...kävi kuinka kävi.
Minä tuppaan tukeutumaan tähän ajatukseen aika usein. Että kaikella on tarkoitus, asiat menevät niin kuin niiden kuuluu. Tosi epäoikeudenmukaiselta ja päättömältäkin tuntuva tilanne voi loppujen lopuksi olla juuri se, mitä tässä elämänvaiheessa nyt vaan pitää kokea. Kiusallisia ja sitkeästi kaduttavia virheitä ja tyhmyyksiä on tullut elämässä tehtyä, mutta nekin on täytynyt tehdä, niin on ollut tarkoitus. Voisi kai taustalla ajatella olevan Jumalan, joka tosiaan asettaa sekä kärsimystä että suojaa, turvaa, hyvyyttä - mutta ensimmäinenkin johtaa jälkimmäiseen.
(Ja ei, en siis tarkoita, että näin vain näkemällä Jumalan kaikessa taustalla, voisi omaa vastuutaan paeta. Itse sitä on ihminen tyhmyytensä tehnyt ja niillä on seurauksia, konkreettisia tai huonoa omaatuntoa tms., mutta Jumala ehkä siis ennemminkin asettanut, että ne seuraukset kuuluu sitten kokea. Ne ovat se opetus ja lopulta hyvä.)
Mutta eihän tuo oikein muille lohdutukseksi käy, jos on tosi synkkä tilanne. Mutta jos on epävarma siitä onko tehty ratkaisu tai tilanne ollut oikea, silloin voi tosiaan sitä mielenrauhaa tuosta hakea.
Tosin silloin ei tuokaan auta, kun oikeasti täytyy itse tehdä jokin ratkaisu eri vaihtoehtojen välillä.
En minä oikein välttämättä osaa ajatella asioita ristinä, en tiedä. Ne vaan on. Tosin eipä minulla lienekään nyt erityisen suuria "ristejä" itselläni kannettavana. Ehkä tämä on siis näköalattomuuttakin.
Toisaalta; kulloinkin kunkin ihmisen oma suurin risti voi olla hyvin suuri, vaikka se muihin verrattuna, levinneisiin syöpiin tai nälänhätään tai sotaorpouteen, olisikin melko mitätön. Pienenkin saa kokea itselleen suurena.
- Tuosta ei tarvitse sinänsä välittää, mutta saahan se minut itseni aina jälkikäteen pureskelemaan sormenpäätä. Pyytääkö anteeksi? Miksei. Sehän ei ole minulta pois. Mutta kun se yleensä sisältää jonkinlaisen lupauksen siitä että "teen parhaani jottei tämä toistu" eikä sellaista nyt vain voi luvata.
Entäpä pahoittelu; pahoitella voi kai sellaistakin, minkä voi jo vaikka samalla luvata kyllä toistuvankin. (En siis ota tässä kantaa tähän foorumin tilanteeseen, vaan yleensä ajatuksena.) Mutta kuuluuko sairautta pahoitella? Eikö se ole kuin "olen pahoillani, että olen minä, olen tällainen, enkä voi muuksi muuttua". Kuin pahoittelisi Jumalan työtä, tai vanhempiaan. Höh! Eri asia olisi, jos asia olisi jotain, mitä voi muuttaa. Mutta asian selittäminen on eri asia; eiköhän se ole vain hyvä; "se johtui siitä, että..." Sillä voinee toinen osapuolikin päästä mahd. loukkaantumisestaan ja ymmärtää tilannetta.
Mietin pitkään, minkä verran omista pulmista täällä muita rasittaa.
No, minä en näe, että asiasta täällä näin kirjoittamalla voisit liiaksi "muita rasittaa". Ylipäätään se on kai vähän vaarallinen ajatus. Ehkä ennemmin on muiden tehtävä sanoa, kun riittää. Eikä olla itse tosi ylivarovainen ja tuottaa sillä kenties itselleen kohtuuttomasti lisää kärsimystä, kun ei muita ehkä suotta suojellessaan uskalla edes puhua.
No joo-o, melkoisiksi haja-ajatuksiksi jäikin.
