Felixin tilanne on vaikea, kun pahanteko jatkuu. Öppiksen neuvo valittaa asiasta Jumalalle on mielestäni oiva.
Tuli mieleeni oma, vähän erilainen tilanteeni. Työpaikalla eräs tilapäinen työtoveri jotenkin ärsyyntyi minun olemukseeni, ja hän kirosi vahvoin sanoin minut ja saman tien perheeni ja sukuni. Se oli aika järkyttävä kokemus. Anteeksipyyntöä ei todellakaan ollut odotettavissakaan. Asia vaivasi minua ja oli vaikea antaa anteeksi ja yleensäkään suhtautua häneen. Kun tajusin, millainen taakka anteeksiantamattomuus itselleni oli, rukoilin siitä pääsemistä. Vastaus, sitten kun se tuli, oli käsittämätön vapautumisen tunne. Muistan hetken ja paikan selvästi vieläkin, vaikka siitä on jo yli kaksikymmentä vuotta. Asia ei enää vaivannut ja saatoin hengittää taas vapaasti. (Vuosia myöhemmin kuulin sattumalta kiroojan vaikeuksista eräällä seuraavista työpaikoistaan. Ilmeisesti hänellä oli itsellään pahoja ongelmia. Toivon hartaasti, että hän on saanut apua.)
Tästä taidan pitää aika tavalla. Vihaaminen tuottaa onnettomuutta ja epäterveellistäkin se on vaikka siihen olisi syykin. Toisinaan nimittäin on! Mutta vapautuminen tapahtukoon kullekin omassa tempossaan. Enkä ajattele että tarvitsee edustaa kynnysmattoa. Yksi uhri riitti. Kysymys on pikemminkin omasta voinnista, jota viha syö ja näivettää. On vielä vaikeaa erottaa toisistaan oikeutettu suuttumus ja maailman mustavalkoistuminen ja taantuminen jossa on suorastaan suositeltavaa vihata ja näyttääkin vihansa kaikin tavoin.
Taitaa tosin olla niin että useimmat pitävät lukua henkilöistä joiden joko pitäisi pyytää anteeksi tai antaa minulle (tarkoittaa:itsellensä ) anteeksi ja vähemmälle jää sen miettiminen voisiko keventää jonkun kuormaa korjaamalla erehdyksiään ja koettamalla solmia sovintoa. Siis edes sen yhden kerran.
Jeesus tosin neuvoo pudistamaan tomut jaloista jos evankeliumia ei oteta vastaan, eli hieman eri jutusta on kysymys.
Jos jotakuta huojentaa raivoaminen niin siitä vaan, itse en tajunnut mikä siinä auttaisi. Ihminen täällä pahanteossa tavallisesti on.