Körttifoorumi
Keskustelu => Kirjoitelmia ja päiväkirjoja-herännäisyyden hengessä => Aiheen aloitti: Leena - 26.10.14 - klo:11:40
-
Teodikean määritelmä on kaikille tuttu, ja nousi omaksi tutkimusaiheekseni, kun seminaariesitelmäni joutui pursumustilaan ja pursusi ensimmäisenä tätä. Tutkielma tai mikä hän on, piti kuulua
Jumalarepresentaatiot Dietrich Bonhoefferin lyriikassa
(koska sellainen oli minulla valmiina).
Käytin siinä Matti Hyrckin väitöskirjan jumalarepresentaatiota kun valmis mittari on, ynnä eräitä psykoanalyytikouden muita mittareita koska Hyrckiltä puuttuu aikuisuuden gereratiivisuus-lamaannus jolloin tosin voi kysyä puhutaanko runossa Jumalasta vai Hänen antamastaan kutsumuksesta, kun Docens :026: sekoitti kaikki käsitteet.
:026: Tääl Docens! Mitä kirjoitetaan?Minä totean kuinka tullaan ihmiseksi ja kristityksi. Ottakaa varas kiinni.
Jos jumalakäsitys on ns skitsoparanoudisen position (unohtakaa) varhainen ja primitiivinen houkuttaja, ei koko kärsimys voi mahtua kuvaan. Houkuttajahan lupasi pelkkää hyvää. Teodikea on todella mahdoton. Sen ongelmallisuus kaataa jumalan.
Jos se on vaatija, kärsimys tulkitaan rangaistukseksi joka saadaan ansaitusti.
Jos vetäytyjä, niin jumalalla vain on liikaa muuta tehtävää, eikä hän piittaa siitä mitä täällä tapahtuu. Siten jumala ei ole vastuussa, muttei tule avuksikaan. Joku joka tuntee Leenan saattaa nyt vähän :003:
Jos tuon väliportaan vetäytyjän jälkeen päästään pysyvämmin depressiivisen position (unohtakaa) maaperälle, jumala saa lopulta parantajan olemuksen.
Siinä oli välissä minusta yksi, mutta se työ on toisella koneella. Parantajan yhteydessä myös metanoia saa uuden merkityksen, syvemmän ja rikkaamman. Parantajan perusolemus näyttää sisältyvän uskollisuuteen,
kärsimyksen pitkittyessä alussa innoissaan paikalle rynnistäneet ihmiset kyllästyvät. Tällöin on uskollisten hetki, he jäävät. He verhoavat kärsimyksen ihmeteltävään kauneuteen, ylimaalliseen loistoon, sillä kärsijä katsoo heitä ja ihmettelee uskollisuuden olemusta. Sen jälkeen uskollisuudesta tulee kauneinta mitä hän tietää, parantavinta ja ihmeteltävintä, ja niin hän kuvailee jumalaakin juuri uskolliseksi, jokaisessa runossa tämän jälkeen (onni ja onnettomuus).
Loppuhypoteesiksi itse työstä jäi että joko meillä on ennakkotapaus terveestä ihmisestä joka on kristitty, ja tämä kaataa nurin positivismin ihmiskäsityksen, sen ei pitänyt olla mahdollista. Luonnollisesti on mahdollista esittää hypoteesi että olisi oikeasti olemassa Jumala :003: eikä Docens niin tervekään, sinänsä. :003:
Tästä siis alun perin oli kysymys, ei ollut tarkoitus tutkia teodikeaa muttta yllä oleva syntyi siinä puhdetyönä ja lähtee kohta Jennille.
Kirjoitin siitä kuitenkin tänne. Tämä on ensimmäinen ihan itse tekemä :icon_biggrin: innovaatio, väitöskirjaakin tehdessä minulla oli koko ajan Jopi Lönnqvist siinä. Tai oli kai se innovaatio mutta paljon paljon tylsempi.
Tuli siitä muitakin sivupuroja kuten generatiivisuus jota ei voi lyödä lyttyyn olosuhteilla ja kysymys vastarinnan muodosta jota teologit ovat miettineet. Minä osaan kirjoittaa siitä sitten kolmannen luvun. Ehkä joulun jälkeen. Nyt minun pitäisi miettiä kerkiänkö mitenkään kreikan välikokeeseen. Ja toinenkin luku on vaiheessa, hyvin hyvin vaiheessa, ja ensimmäinen ehkä liian tipluinen.
-
Jos kokoilisi tänne taas ajatuksiaan, kuten puutarhasta ja ekklesiologiasta.
Näköjään jo olen aloittanut lainaten Hyrckiltä joitakin käsitteitä, niillä voi rakentaa erästä näkökulmaa. Ihmisten ajatus siitä mikä heille Jumalan kädestä kelpaa on varsin teoreettisesti sama, kuin Jobin. Tiedän ja tunnenkin ihmisiä täältä, jotka ovat jaksaneet tarttua Jobin ajatukseen
" otammehan Jumalan kädestä hyvää, miksi emme myöskin pahaa" ja kun muutama kertoi tästä en ole unohtanut vaikka siitä on useita vuosia.
Eri ihmisryhmät ovat vuosien saatossa yrittäneet löytää vastausta teodikean kysymykseen.toisinaan hyvin vanha ajatus on lohduttanut ja siten siitä on tullutkin vanha ajatus, typerät unohdetaan. Mutta onko se enää mikään vastaus ja kenen kysymykseen se vastaa? Onko se paremminkin lohduttavaa ajattelua kärsimyksen yhdeltä kulmalta, tavallisimmalta: mitä tein väärin kun näin kävi? Veikko Aalberg, ryhmäopettajani, sanoi kerran ettei ole kohdannut ihmistä joka ei kysyisi näin -- no tietysti on semmoisia jotka tietävät tarkalleen kenen syytä, mutta takanahan on sama kysymys. Kun minulle hyvin rakas eno sairastui syöpään, hän syytti ensimmäiseksi jotain ruokaa josta tiesi ettei syöpä semmoisesta tullut.
Itse kärsimyksen ongelma niputtaa yhteen monen kysymyksen sarjan, se ei ole koskasn yksi kysymys. Sen tähden ei teodikeaa voi myöskään lähestyä olettamalla sitä yhdeksi kysymykseksi, niin arvelen. Se esitetään usein kysymyksen muodossa. Missä Jumala oli Auschwitzissa? Miksi Jumala antoi minun lapseni kuolla?
Niin on saatava tehdä, arvelen. Kerran etäs pappi mesosi vähän siitä ettenkö minä uskalla olla Jumalalle vihainen. En käsittänyt koko kysymystä, ja nyt osaisin selittää syynkin. Minun Jumalani oli tyyppinä semmoinen vetäytyvää sorttia oleva, eikä Hän aikoihin ollut piitannut ihmisistä. Hän oli olemassa mutta sommitteli galakseja ja siirteli versumeita ja siirsi silloin tällöin jonkin valtakunnan rajaa jos osui sille tuulelle. Yksittäiset henkilöt Hän tunsi hyvin huonosti, ei nimeltä mutta saattoi muistaa muutamat.
Docens :026: joka jälleen on palannut hyväntuulisena kaapista ulos toimi useasti niin, että ellei vastausta löytynyt hän oletti sen olevaksi ja vaihtoi kysymystä.
Teodikean kysymykseen tehtaillut vastaukset ovat usein aika tragikoomisia selittely-yrityksiä ja yrityksiä toimia vähän kuin Jumalan puolustusasianajajina, sitä tietä ei pääse mihinkään.
Jos se ei olekaan kysymys, vaan suuri totuus jota tulee lähestyä sen mukaisesti.
Tääl :026:!
Näin on ja kun tämä Leena vähänkään käsittää mitä minä tarkoitan sillä mitä on metanoia mitä on nähdä Jumalan kärsimykset maailmassa silloin vasta pääsee tietämään uutta joskin tässä aawemaailmassa ajattelen laajahkosti ja tousenkin väärinkäsityksen haluan torjua minä en suuttunut mutta kyllä aaween selkää kolottaa kun tungetaan hyllyyn ja hyvin sattumanvaraiseen seuraan.
-
En voi irrottaa tästä yhteydestä ainakaan omalla kohdallani Raamatun merkitystä. Uutta raamatunkäännöstä muokattaessa odotettiin vimmattua raamatturenessanssia, olihan uusi käännös järjellistä suomea ja lisäksi käännetty, ei sana kerrallaan, vaan ajatus kerrallaan, mikä antaa tekstille tuntuvasti enemmän oikeutta. Samaan aikaan sai kuitenkin huomiota sellainen historiallis-kriittisen tutkimuksen menetelmä, jota en enää ehkä nimittäisi kuin kriittiseksi. Se jäi taakse, ja jatkui historiallisena tutkimuksena, mutta paha ennätti tapahtua. Kun kerran Raamattu olikin epäperäistä, se siis ei voinut olla Jumalan sanaa missään merkityksessä.
Luulen, että vaikeinta on sittenkin ollut kokemus tai vakuuttuneisuus Jumalasta, joka on mahdollisesti vastuussa alkuräjähdyksestä, muttei mistään muusta. Jungin kirjan nimi kuuluu: Job saa vastauksen. Bultmann kehitti keerygman käsitteen soutaakseen kuiville sen myrskyn ylitse joka kaiketi jo hänen aikanaan jätti ihmisen yksin "tieteen" ilmoittaessa, että se ja tämä ja tuo ei olekaan totta. Keerygma merkitsee kreikanm kielestä johdettuna saarnaa julistusta tai ilmoitusta; se siis on eräänlainen yksityinen ilmoitustodellisuus joka sallii ihmisen säilyttää jonkinlaisen heiverön uskonsa vaikka koko Raamattu olisi viime vuosisadan tuote ja yksityistä puppua. Timo Veijolan täysin sivistynyt ja tieteen kokonaan huomioiva kirjallisuus näyttää joka tapauksessa ottavan huomioon - eikä aivan vailla hienoista ilkeyttä kriitikkoja kohtaan - että yhtä kaikki, Raamattu voi kertoa Jumalasta myös tosia, ei pelkästään satuja lasten malliin "ollaaskin semmosta että nää uskois niiku sellaseen Jumalaan, ja sitte nää menis niiku kirkkoon ja veis niitten lapsen pyhäkouluun..."
Meillä on pappi joka on minulle vähän vaikea kappale niellä, hän kun tapaa liikuttua omasta puheestaan niin ettäö juuri sillä hetkellä jona itse alkaisin mieluiten viskoa virsikirjoja, hän kyynelehtii ja alkaa liittää puheeseensa ylimääräistä khii-kirjainta: "Myös he - alkhusheurakhunta - elivät thäydellisesti - vain uskhon varassa" - ei, hän ei ole svenskatalande, hän vain liikuttuu. Ei kai sentään. Vai mistä alkaen oli "alkuseurakunta"? Siis mitään ei tapahtunutkaan? Jokin joukko kenties todella alkoi kertoa tarinaa jonka mukaan ruumis on poissa nyt ja siis ylösnousemus totta ja siitä saakka on leikitty kuin lapset sillee niiku.
Mietin toisinaan, miten erilaisia nämä niinsanotut teodikean kysymykset voivat olla.
Bonhoefferin kysymys kuului: kun minulla on kaikki ollut aina hyvin, miten ikinä opin ymmärtämään ihmisiä joilla on kärsimystä? Tämä oli sikäli erittäin totta, että Bonhoefferin varakas perhe harrasti lapsiaan kaikin tavoin.
Joku kysyy: Onko ylipäänsä mitään Jumalaa, jolta voisi kysyä -- elämään nyt kuuluu hyvää ja huonoa, ja onnettominta on, jos Jumala ei lainkaan välitä. Silloin riittäisi että Jumala vastaisi, vaikka puhuisi miten hyvääpäivää-kirvesvartta - tyyliin.
Ajattelen usein Paavo Ruotsalaista, joka näki murhatun ainoan poikansa, tarkoitushan ei edes ollut tappaa Juhanaa vaan Paavo itse - Paavolle tämä merkitsi suurta tuskaa jota ei mitenkään vienyt pois vastaus joka siihen oli kätkettynä: "Muisti, muistipa sentään".
"Minä ojennan käteni, ja rukoilen
ja minä pääsen tietämään uutta:
Katumuksen kautta ja kiitoksen kautta
mennyt palaa takaisin
kuin elävin osa elämääsi - "
Tämän runon ajankohtaan osui monenlaista, ne asiakirjat joiden mukaan sitten Docens sai kuolemantuomionsa oli löydetty, kuulustelut aloitettu uudelleen ja morsian tuotiin pikakäynnille vankilaan varoittamatta painostustarkoituksessa. Sen jälkeen Bonhoeffer ei hetkeen kyennyt muistamaan tarkoin mitään. Päivä kului näännyttävänä iltaan, mutta uneksittuaan Mariasta hän heräsi
- pimeässä ojennan käteni - oletko jälleen poissa?
Sitten "minä ojennan käteni ja rukoilen -
-
Kokonaan toinen nökökulma on mielen toipumista koskeva vanha totuus, joka edellyttää toipumisen edellytykseksi hyvät sisäiset ja ulkoiset objektit. Tai toteamus jonka mukaan trauma tarvitsee aina todistajan joha luotettavasti toteaa että juttu tapahtui juuri sinulle.
Moni kuitenkin muuttuu hivenen verran persoonallisuudeltaan koettuaan riittävän pahoja oli hänellä Jumala puhetoverina tai ei tai jaksoikonhän ryhtyä puhumaan ylipäänsä. Jollekin kaiki on, ei niin tietoista pikemmin Raamatun lehdiltä kohoavaa. kohtalotoverin kohtaamista, ja siksi kaiketi vain kärsivä Jumala voi auttaa. Eihän nyt uusi aina automaattisesti ole huonompi kuin vanha.
Toisaalta meillä on nyt keinot auttaa, joskin apu jakautuu epätasaisesti.
Tämä ei vastaa mihinkään, muttei ollut tarkoitus. Yhtäläisesti voisi tivata vastausta kysymykseen miksi Maalla ei ole kahta kuuta. Tänä väsyneenä iltana mielessäni ei ole juuri muuta kuin jonkin taitekohdan tarkastelua, toipuvan ihmisen ja jokin vimmattu tarve päästä tarkastelemaan eli puurrettuani kaikki sivuviitteet johonkin järjestykseen miettiä ja kirjoittaa mietteistä jotakin Docensin hyväksymää (hän kirjoittaa jouluksi aawekortteja uusille tuttavilleen, kuten Freudille jonka seurassa vietti tukalan yön ahtaudessa väärällä hyllyllä). 1900-luku repi rikki niin paljon, etten usko että saamme mitään kokonaan korjattua.
Eräs opiskelukaverini kertoo eronneensa kirkosta (musiikkiopiskelukaveri) Hän oli rukoillut että vanhemmat koettaisivat sopia eivätkä eroaisi, mutta he erosivat. Toisten ihmisten toiminta johti siihen että hän suuttui sille jumalalle jonka oli oppinut tuntemaan siihenastisen elämänsä aikana, ja liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Siellä on järkevää menoa, enkä sitten kysynyt eikö Jumala ole sama.
Miten ihminen sitten voi auttaa, eikö Jumalaa paremmin?
Kyllä joskus, juuri ihmisen pitäisi jaksaa auttaa lapsi avioeron ylitse, koska ihmiset lapsen tilanteeseen saattoivatkin. Siksi tahtoisin kummin perheen lähelle että sillä tai lapsella olisi yksi ihminen, joka voisi auttaa. Lapsi tavallisesti valitsee auttajansa itse jos tarjokkaita on, vaan jos ei ole.
Moderni aika harjoitti suurta individualismia ja rajojen rikkomista eikä tehnyt siinä ainoastaan väärin. Sävellettiin uudenlaista musiikkia, ja jos joku on nähnyt Hadassassa Chagallin ikkunat, on aika vakuutettu modernismin ravistelleen kuvataidetta hyvään suuntaan joskaan ei ole kiellettyä että kuvasta käsittää jotakin ajattelen...
Ongelmiin jouduttiin joskus postmodernina aikana enkä tiedä saako tätä nimittää uusliberalismiksi vai tuleeko todeta, että kaikki on vain kertakaikkisen post. Tyypillinen erovimma hajottaa yhteiskuntaa, työnantaja ei sitoudu työntekijöihin eikä toisinpäinkään, (suur)yrittäjä näkee yksin retuuttavansa eteenpäin koko massiivista julkista šektoria joka ei viitsi tuottaa mitään (myytävää) kysymättä kuinka hän yrittää jos sinä aikana kukaan ei huolehdi kalleimmista mitä hänellä on eli lapsista.
Puolisosta tai sitten jo useasta on otettu ero niin että on ihan samantekevää vaikka jonkun avioliiton todella solmisi keskenään kansanedustaja ja pikku hauveli. Hauveli nimittäin yleensä sitoutuu isäntäänsä. Ihmussuhdetta kun on äärimmillään alkanut merkitä hyvä pano. On ihan relevanttia kysyä että mistäs nyt erotaan, kun on etottu kirkostakin. Sukulaisia tuskin tunnetaan. Sellainen on vaivatonta, mutta yksilöllisyyden ja omat pyrkimykset toteuttaessaan se jättää paitsi rahapulaan kaikkien kadehtiessa kaikkia, ennen muuta ihmisen syvään yksinäisyyteen, joka ohittaa ja pahoin sen erillisyyden jota ilman ihminen ei sitten taas tule toimeen itsensä kanssa eikä kukasn hänen kanssaan. Tällaiseen aikaan jolloin kaikki on post, oikeastaan postmodernismikin, kuuluu itse asiassa kysymys jostain kärsimyksestä ja jostain Jumalasta sarjaan häh. EVVK.
-
Taitavaa pohdintaa Leenalta. Uskontofilosofin ura edessä ?
-
:026: Tääl Docens! Ei Leena tiedä... Leena tutkii kun Leena asetettiin kirjan ääreen. Leenan on tutkiminen minä totesin kun kerran minä aawemaailmasta vaivauduin. Jäi työni kesken. Jumalan kans löimme kättä päälle siitä.
-
Ihminen tervehtyy usein samastumisen kautta, ei terapeuttiin, vaan niihin ominaisuuksiin joita terapeutilla näköjään on, kykyä ymmärtää, hoksata ajattelun ristiriitaisuutta, auttaa suremasn menetyksiä. Tämä on vain ykdi reitti kohti parempaa vointia, ja toisinaan nämän tuhoaa hyvin primitiivinen kateus, sellainen, johon liittyy illuusio siitä että tuo omistaa tuon kaiken ja tipauttelee sieltä korkeuksistaan armollisesti jotakin muka-minua koskevaa. Sellaiseen mielikuvaan ei voi samastua, se on liian ilkeä, mutta siitä puhumalla kokemuksnesta hyvinkin kyllä, se kun on tunnemuisto. Ei terapeutilla sellaista hyvävarastoa ole, hän vain tekee työtään.
Minun on etäisesti ollut mielessä, kuin Docens olisi kyllä luekdinut Imitatio Christiä kun se on latinan kielisenä kaunista. Mutta minun mielessäni oli että siinä olisi menty kehityksellisesti eteenpäin ja tapahtunut identificatio Christi. Se on se joka päättää varhaislapsuuden myrskyisän elämän määrätyksi lepotauoksi, ja itse asiassa nuoruusikä kyllä päättyy samaan tapaan. Ja hoidot. Niissä ei samastuta enää nielaisemalla se toinen omaan sisäiseen maailmaan siten että sisäinen objekti sanoo, sinä et saa ostaa uimapukua, sinullahan on jo, vaan terveeseen järkeen joka toteaa minä ostan uimapuvun koska tarvitsen uimiseen eikä minulla ole....
Identifikaatiossa ihminen samastuu joihinkin niistä ominaisuuksista joita ihmiseksi tulleella Jumalalka oli tarjolla ja esillä, ja se on kuin viimeinen silaus ja viimeinen samastus.
Sen takia minä mietin voisiko ihminen tervehtyä olemalla tarpeeksi tekemisissä sen Jumalan kanssa jota Hyrck nimittää "parantajaksi". Se jumalannäköinen ei ole syntilaskuri, ei liioin lupaa ihmisille mitään mitä ei ole koskaan ajatellutkaan luvata, ei ole mikään versumien järjestelijä joka sanoisi häh mitä, en muista nyt oikein, kun minä yrittäisin esitellä itseäni muuan luotuna.
Se on Jumala jonka valitettavasti kai sitten tulee myöntää ettei elämä silitä myötäkarvaan, koska toiset ihmiset eivät niin tee toinen toiselleen. Mutta Hän tämä Jumala voi jotakin kaikessa, eli jakaa ja olla mukana ihmisen joka ikisessä hätääntymisessä, huolessa, kivussakin koska tietää millaisesta kivusta on kulloinkin kysymys. Häntä pidettiin vähän kajahtaneena, oma perhekin piti, ei vähä mitään sellaiselle joka kärsii tällaisesta, huomasin vasta aika äsken että kas, tämäkin. Sitten tuli koko kysymys , mitä on olla persona non grata oikein niin viimmisen päälle. Vähän kuin pääsisi hengestään puolivahingossa Stalinin vainoissa. Niin on, että otti ja kuoli kesken aika hyvää ikää.
Sen tähden vain kärsivä Jumala voi auttaa... Entä samastuminen tähän Jumalaan?
Vasta eilen löysin Heprealaiskirjeen kristologian, eli siirsin kyllä siitä sen kurittamispuolen hetkeksi mietittäväksi. Ei täällä enää Jumalaa tarvita heiluttamaan piiskaa. Ihminen sen tekee...
Miten Jumala estääkään, jos antoi edes jossakin määrin jokaisen käyttää ajatteluaan?
Mutta tuli osalliseksi samasta kohtalosta.
On todettu että kohtalotoveruus tervehdyttää monin verroin nopeammin kuin mikään hätiinhuudettu "amnattiauttaja" joita nykyään tarvitaan kai teeveden keittämiseenkin. Ja se mistä Hepr puhuu on kärsivällisyyden rauhanhedelmä, siinä edellisessä painoksessa josta tällä kohdin pidin paremmin ja se sanatarkka käännös on kai mahdoton laatiakin. Löytää lepo siinä että jaksaakin antaa anteeksi vaikka luuli ettei ikinä voi. Mielen kovalevyltä vapautuu tilaa kun ei enää muistele kärsimäänsä pahaa, ja jos se palaakin mieleen toteaa että kaikkee sitä sattuukin.
Minä en ikin ajatellu että tästä olisi kenellekän hyötyä ennen kuin Riitta-mummi kysyi. Sitten kyllä aloin ajatella, entä jos olisi terapeutti joka ei tutkisikasn sitä ihmistä vaan hänen jumalakäsityksiään, ja muistaisi kuin paljon ihminen on tekemisissä sen kans jota nimittää Jumalaksi.
Niin minä kysyin mielessäni, voisiko ihmisen kärsimystä lievittää ottamalla teodikea, ei vastattavaksi kysymykseksi, vaan rauhalliseksi realiteetiksi jolle Jumala itse tuli altistui ja kuoli.
Siten useasti mietin, kuinka pääsiäisen koko tapahtumasarja on kuin todel monikerroksinen koko asia kaikesta. Sieltä ei häviä Paavalin ja Lutherin korostama sovituksen sanoma mihinkään vaikka ymmärtääkin, se on myös ovi ajan ulkopuoliseen, ja se on kenties kenties kappale josta isä Teemu Sippo kerran sanoi, siinä täydellistyi luomistyö, tahi se viimeisteltiin, ja ihminen saattaa saada lohdutuksen juuri tämän Jumalan seurasta siten, että hän vähin erin lähtee toipumaan.
-
Luettavat noita kirjoja eräs on Timo Veijolan. Saarnaajasta kirjoittaa ja hyvin. Hän siinä toteaa kuinka postmoderniin aikaan kuuluu suurten kertomusten katoaminen, koskee niin yhteiskuntaa kuin kirkkoakin. Me olemme hieman kuin irrallaan kaikesta ja surullisella tavalla yksin.
Jobin kirjassa, kuten apokryfissa eli pseudepigrafisessa Esran ilmestyksessä ja muutenkin ihminen näyttää tulevan tyytyväiseksi kun Jumala puhuu hänelle vaikka ulkopuolisesta keskustelu olisi kuinka hyvää päivää kirvesvartta. Saarnaaja on perin kyyninen. Jumala ei vastaa, koska ei viitsi suunnilleen.
Saarnaajan Jumala muistuttaa suuresti Hyrckin kuvaamaa ambivalenttia jumalakäsitystä, jossa ihminen itse on juuttunut siihen siis, kuin kynnykselle miettimään ovatko olennot hyviä vai saako niiltä hyviä asioita ja seikkoja, joka olisi se aikuisempi totuus ja mahdollistaisi olennon hyväksymisen silloinkin kun olento tuottaa pettymyksen.
Tässä kai on pieni siemen totuudesta. Ei se ole niin pahaa mitä tapahtuu, jos sillä oli tekemistä Jumalan kanssa. Jos kohtalon, sitten paha on lohduttomammin pahaa, sillä lohduttajaa ei ole tulossa antamaan sitä hyvää seikkaa jota kukaan toinen ei ymmärrä, vain sen saaja.
Nyt varjo väistyy musta kasvoilta kuoleman.
-
Äsken käymässäni keskustelussa tuli esiin, että kokemus vaiti pysyvästä Jumalasta yhdistetään helposti uskon menettämiseen. Eri asioitahan ne ovat. Onhan äänettömän Jumalan kuva usein hyvin vahva ja todellinen.
-
Hiljaisuus huutaa.
-
Äsken käymässäni keskustelussa tuli esiin, että kokemus vaiti pysyvästä Jumalasta yhdistetään helposti uskon menettämiseen. Eri asioitahan ne ovat. Onhan äänettömän Jumalan kuva usein hyvin vahva ja todellinen.
Juuri kertasin läksyni ja kyllä, näin on VT:n teologia merkinnyt emme siitä pääse. Muistaakseni Sefanjan kirjassa on tähän ainoa lohtu;Hän vaikenee, koska rakastaa Sinua.
Tuo tapa lukea Vanhaa Testamenttia on itselleni aivan uusi ja myllertänyt. Olemme tottuneita perikristilliseen näkemykseen, jonka mukaan hiljaisuudessa Jumala kuiskaa, vastoinkäymisissä puhuu ja kärsimyksessä huutaa (siis näin päin) ja jos kuka tahtoo edelleen lukea näin se on hänelle ajankohtaista ja tärkeää.
Minulle itselleni ei. Opin juuri jouluksi parhaat palat tavasta jolla tulkita VT siitä itsestään lähtien. Ainut mistä haluaisin lisää tietoa on se ikivanha pääsiäisjuhlan perinne, kuten muut menneisyyteen katoavat juutalaisuuden perinnöt ympärileikkuusta alkaen.
Tuo "Jumalan vastaus" taidetaan vain hyvin usein tulkita juuri niiksi " merkeiksi ja ihmeiksi" joita se körttipappi Karjalasta oletti minun odottavan vain sillä perusteella että olen kotoisin mistä olen. Hänen oli lähes mahdoton ymmärtää, ei, en odota merkkejä enkä ihmeitä kun kysyn koskeeko johdatus yksityistä ihmistä. Hän ei siihen sitten vastannut koskaan. Vastaus ei liioin aina saavu " hiljaisessa tuulen huminassa" joka kauneudellaan jo viljellään sööttiyteen saakka, vaan pitkinä pitkinä aikoina jotka ihminen ja oikeastaan kansa ja ihmiskuntakin vain odottaa :)
-
Mutta taisit käydä toista keskustelua ja muualla, missä?
-
Mutta taisit käydä toista keskustelua ja muualla, missä?
Ihan ruokasalini pöydän yli.
-
Ahaa, en ollut paikalla. :-\. Oliko ruoka hyvää, saitteko kakkua? :icon_eek: Tietysti saitte >:( jäin ilman >:(
-
Mutta minua lohduttaa, leivoin uuden satsin homperskoja maistuivat sikahyvältä tuoreen hyvin tummapaahdetun kahvin seurassa joten minulla oli Suuri Ilta käytyäni läpi opinkappaleita joihin olen äärimmäisen kyllästynyt >:(
-
Jos pääsisi asiaan. Taitaa olla viisasta kerrata mistä aloitti.
Matti Hyrckin vk ei nyt tietenkään kerro ihmisen uskonkokemuksesra kaikkea, mutta se on selkeämpi kuin nuo Fowlerin eri vaiheiden tutkimukset. Muitakin on kyllä. Fowleriin olen muutoin mieltynyt, mutta hän on ottanut hirmuisia määriä taustamuuttujia, joilla puolestasn on runsaasti taustamuuttujia ja siten on kyllä huiman kiinnostava mutta auttamattoman sekava.
Itse teodikean tutkiminen on haaskattua aikaa. Siis minkä tähden Junala ei pousta pahaa jos on hyvä ja kaikkivaltias. Sen sijaan sitä voi tarkastella voidaanko nähdä yhteyksiä tuon kysymyksrn, ha ihmisen jumalakuvan välillä.
Varför? Niin lukee vuoden vanhana kuolleen lapsen ristissä jollakin vanhalla hautausmaalla Ruotsissa. Tai oikeammin, hvarför. Silloin on varmaan kuollut johonkin kulkutautiin paljon lapsia.
Gud vet hvarför, lukee toisessa ristissä jonka alla lepää myös pieni tyttö.
Hyrck luokittelee jumalakäsityksiä, ja onhan sekin tapa nähdä. Täydentäisin niitä joiltakin oson mutta ennen kaikkea tältä: ihmisellä on taipumus ottaa kehityksellinen askel taaksepäin suojautuessaan iskulta. Niin käy useasti, lisäksi arvelen että ne käsitykset saattavat olla sisäkkäinkin.
Ajattelin talvella katselevani tätä kokemusta hyvin yksinkertaisesti siihen nähden miten Hyrck kuvaa väitöskirjassaan mielen kuvia Jumalasta. Varhaisinta hän nimittää Houkuttajaksi. Jos on odottanut saavansa Jumalalta pelkkää hyvää, siinä tapauksessa kohdatessaan jotakin järkyttävää pettyy ja vihastuu.
Varsin usein siirtyy seuraavaan ruutuun, eli hyvin tiukan sotajoukkojen Jumalan väkeen. Tämä
vaihtoehtoinen Herra Sebaot saa ihmisen uskomaan että kyseessä on rangaistus.
Nämä kaksi tapaa ajatella muistuttavat Melanie Kleinin ihmiselämän ensimmäisiä yrityksiä ymmärtää että tässä olen minä ja tuossa on toinen. Ja se toinen on omituinen. Välillä läsnä välillä poissa. Hyvin ikävä tapaus pysytelkessään poissa! Kuitenkin kyseessä on vain ihmisen mielikuva.
-
Kokeeko edes pieni lapsi hyvän ja pahan vain suhteessa itseensä? Pidän ihmiselle tyypillisenä 'itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa'. Teodikean ongelmakin on paljon muutakin kuin ahdistusta siitä, että minulle kävi huonosti, vaikka Jumala on hyvä. Järkyttyyhän suurin piirtein ehjä ihminen vaikkapa vuoreen lennetyn matkustajakoneen vuoksi riippumatta siitä, pelkääkö hän koneessa olleen tuttuja tai ei.
-
Pieni ajatuksen heitto lyhyesti viikon takaa.
Kyllä pieni lapsi varsin vakavana ja hiljaisena vieressä osaaottavasti katsoo
kun huomaa aikuisella olevan pahan mielen.
-
Kokeeko edes pieni lapsi hyvän ja pahan vain suhteessa itseensä? Pidän ihmiselle tyypillisenä 'itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa'. Teodikean ongelmakin on paljon muutakin kuin ahdistusta siitä, että minulle kävi huonosti, vaikka Jumala on hyvä. Järkyttyyhän suurin piirtein ehjä ihminen vaikkapa vuoreen lennetyn matkustajakoneen vuoksi riippumatta siitä, pelkääkö hän koneessa olleen tuttuja tai ei.
En kirjoittanutkaan tällä kertaa pienistä lapsista vaan vastasyntyneistä ja noin kolmen kuukauden ikäisistä vauvoista. Hyrck käyttää Melanie Kleinin tutkimia ensimmäisen elinvuoden kokemuksia. Kuinka Klein niistä loi käsityksensä on pidenpi juttu ja taidan sen nyt sivuuttaa.
Ensimmäisenä vuonna vauva kehittää perusluottamuksensa pohjan. Muutaman kuukauden ikäinen ei vielä oikeastaan ymmärrä missä oman itsen ja toisen välinen raja kulkee ihan täydellisesti. Paljon aikaa kuluu nukkumiseen, ja hereillä on tavallisesti tuntemuksia, että olo ei ole hyvä. Vähitellen sitten alkaa noin puolivuotias käsittää, että on toinen, jolta saadaan sitä hyvää oloa. Se toinen on hyvin tärkeä, lapsi vierastaakin muita, kuka enemmän kuka vähemmän.
Taaperoikäisetnsitten jo käyttäytyvät tavalla josta kirjoitatte.
Vaikuttaa yhtäkaikki, että mikäli tuohon hyvin varhaiseen käsitemaailmaan jää valuvikoja, ne näyttäytyvät aikuisiällä.
En kovin innokkaasti lähde tällä erää keskusteluun perintötekijöistä, vakavista traumoista tai muusta sellaisesta, mikä näyttäytyy käyttäytymisen tasolla sitten isona. Käyn läpi erään ajattelutavan, joka alkaa Hyrckin väitöskirjan kertauksella. Matti Hyrck kirjoitti "Mielen kuvat Jumalasta" ja otti pohjaksi ne vaiheet, joiden kautta ihmisen perusluottamus rakentuu. Enpä edes kiistele siitä, erehtyikö Klein. Jos jumitun sellaiseen, en taida milloinkaan päästä ihan omiin tuumailuihini.
Mietin, kävisikö, että pohdiskelemme muut kuin imeväiset eri tarinassa? Tämä kertomus jäi pahasti kesken, jäimmekö sitten miettimään mitä voidaan tietää vai kuinka kävi. Taisi tulla itsellenikin kiire.
Edellä mainitsin jotakin hyvin varhaisesta elämänvaiheesta. Mitä tekemistä sillä on tärkeimmän, kärsivän Jumalan kanssa, koetan saada sanoiksi nyt yksinkertaisemmin, lyhyemmin ja vähemmän kapulakielisesti kuin alkuun. Viisaan näköinen teksti ei välttämättä ole viisasta.
-
Jokin maininta vastasyntyneestä on yhtä kaikki tärkeä.
James Fowler, jonka moni kenties tuntee siitä että hän teki hyvin laajan ja monipuolisen tutkimuksen spiritualiteetin ominaisuuksista vaikuttaa vakuuttuneen että se on ihmisen mielen rakenteellinen ominaisuus.
On vielä vaikeaa puhua uskosta tai hengellisyydestä, kun ajattelee vastasyntynyttä. Moni piirre ja taipumus on idullaan, koko ihminen on siinä odottamassa ja tarvitsemassa aivan konkreettista apua mutta sen lisäksi suhdetta siihen toiseen joka vie epämääräisen huonon olon, kivun, kylmän ja mahdollisesti jo yksinäisyydenkin pois. Mutta Fowlerin mukaan myös valmius uskoon ja jumalasuhteeseen on todella yhtäläisesti idullaan, kuin valmius aikanaan tulla vanhemmaksi.
Raamattu viittaa iankaikkisuuteen, jonka Jumala on piirtänyt ihmisen sydämeen.
Jos pitäytyy vain Fowlerissa, eikö ole väärin riistää ihmiseltä tämän, hänen rakenteeseensa kutsuvan ominaisuuden kehittyminen jättämällä se ravinnotta?
Onko mahdollista, että tuo rakenteellinen ominaisuus olisi toisilla jo syntymästä, oikeammin, kohdusta saakka voimakkaampi?
Se oikeastaan vain osoittaisi entistä lujemmin kuinka ihminen on kaikessa Luojastaan riippuvainen. Ei ole siis pienintäkään aihetta katsella tyytyväisenä edes omaa uskoaan tai edes Jumalan ikävöintiä!
-
Otsikon mukaan pohdin teodikeaa enkä varhaislapsuuden kehityspsykologiaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että käsitys ihmisestä lähtökohdaltaan itsekeskeisenä olentona on yksipuolinen. Laumaeläimiähän me olemme ja sellaisina meitä koskettavat toistemme onni ja onnettomuus. Jos itsen ja toisen ero ei ole selvillä, ei ymmärtääkseni ole olemassa 'minää' ja 'sinää' vaan 'me'.
-
Teodikean ongelmakin on paljon muutakin kuin ahdistusta siitä, että minulle kävi huonosti, vaikka Jumala on hyvä. Järkyttyyhän suurin piirtein ehjä ihminen vaikkapa vuoreen lennetyn matkustajakoneen vuoksi riippumatta siitä, pelkääkö hän koneessa olleen tuttuja tai ei.
Malta vähän :kahvi:.
En ole vielä ihan noin pitkällä.
Tätä kaikkea todella nimitetään teodikean ongelmaksi, eli missä Jumala oli kun häiriintynyt pilotti päädi yksinään ohjaamoon (jos se meni näin) tai tsunamin iskiessä. Tai kahdeksanvuotiaan lapsen menehtyessä omien vanhempiensa tehdessä kerrassaan pahaa.
Kannanotot ovat tervetulleita, mutta ajattelen tällä kertaa hyvin hitaasti. :kahvi:
-
Otsikon mukaan pohdin teodikeaa enkä varhaislapsuuden kehityspsykologiaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että käsitys ihmisestä lähtökohdaltaan itsekeskeisenä olentona on yksipuolinen. Laumaeläimiähän me olemme ja sellaisina meitä koskettavat toistemme onni ja onnettomuus. Jos itsen ja toisen ero ei ole selvillä, ei ymmärtääkseni ole olemassa 'minää' ja 'sinää' vaan 'me'.
Tuo kaikki on ainakin melkein totta, mutta jos koettaa hahmotella sanoiksi jotakin hyvin vaikeaa, ja kaikesta huolimatta uumoilee että jotakin on, ehkä ei löydettävissä, niin kuvattavissa, tarvitaan kärsivällisyyttä.
Ihan vastasyntyneen täytyy olla itsekeskeinen, muutoin eloonjääminen on kyseenalaista.
Kehityspsykologia saattaa olla eräs tie ihmismielen ymmärtämiseen ja usein sitä onkin.
Naputtelen usein nopeasti ja ajattelenkin nopeasti, tällä kertaa en koska en vain voi.
Olen kertonut jotakin siitä, kuinka ihmiselle ehkä kehittyy valmius suhtautua siihen mikä maailmassa on kovasti pahaa.
Luuletko, että saisin jatkaa? Viimeksi juttu taisi katketa siihen että hyvin monet eivät yksinkertaisesti halunneet sitä. En nytkään jatka, jos teema on ihan mahdoton. :kahvi:
Toisinaan jonkin hyvän ja arvokkaan haeskelu kysyy kärsivällisyyttä. :kahvi:
-
Kun perusluottamuksen lujittuminen etenee, kuljetaan sellaisen vaiheen ohitse, jossa noin 6-8 kuukauden ikäisen ihmisen alun käsitys toisesta hämmentyy.
Kleinin mukaan lapsi oivaltaa aivan alusta asti toisen, joskaan ei kovin selkeästi. Se jonka läsnäolo merkitsi hyvää, oli hyvä toinen. Vaihtoehto, nälkä ja märkä ja kylmä ja poissaolo, oli paha toinen. Ei siis poissaoleva huolehtiva aikuinen.
Mutta mieli kehittyy, siten väistämättä sen ymmärtäminen että hyvä ja paha kuuluvat sanan olennon ominaisuuksiin. Hyvää on rakastettu kiihkeästi, pahaa pelätty ja vihattu. Ehkä ei siten kuin me. Jos voidi peruuttaa vauvanelämään ja tehdä muistiinpanoja ne taitaidivat olla erikoisia.
Niin kuin edellisistä vaiheista saattaa tästäkin jäädä muisto, josta on vaikea irrottautua. On viisasta varoa hahmoa, josta ei saa selvää.
Ihminen ei oivalla itse vetäytyvänsä Jumalan luota, hän näkee Jumalan vetäytyvän. Hänellä on tärkeämpiä toimia kuin ihmisestä piittaaminen, kuten galaksien sommittelua.
Tällä tavoin kokeva ihminen on käsittänyt jotakin oleellista itsestään ja Jumalasta.
Jumala ei ole häntä varten.
Jumala on suuri, hän itse mitätön, eikä hän käsitä mistä syystä suuri Jumala vaivautuisi piittaamaan hänestä tai maailmasta ylipäänsä.
Jumala on suvereeni, eikä millään tavoin tilivelvollinen ihmiselle.
Nyt ihminen lähestyy jo teodikean kysymyksiä, mutta tämä tapa on agnostinen. Jumala saattaa hyvinkin olla olemassa. Ehkä Hän on jonkinlainen alkuräjähdyksen aiheuttaja. Mutta kysymys Jumalasta ja maan päällä tapahtuvasta pahasta on järjetön, sillä se ei millään tavoin koske Jumalaa, eikä teeman käsittely siten että Jumalaa ylipäätään vedetään koko keskusteluun ole mielekästä.
Asioita nyt ylipäänsä sattuu. Tapahtuu kaikenlaista, hyvää ja pahaa, on tietysti traagista että pahasta kuulee niin paljon.
Täytyy yrittää tehdä maailmasta parempi paikka elää.
-
Et halua pohtia genetiikkaa, entä epigenetiikkaa? En tiedä siitä juuri mitään, mutta bilsaa opiskeleva lapseni koettaa parhaan kykynsä mukaan sivistää minua kiehtovasta aiheesta. Lähipiirissä on identtinen kaksosparikki, jonka varhaisvuodet ovat olleet identtiset. Silti vain toinen sairastui krooniseen ja rankkaan kaksisuuntaiseen (onneksi lääkitys on saatu fiksatuksi), toinen komppaili hetken lievällä ja ohimenevällä depressiolla. Ehkä sekin on jonkin jumalan johdatusta.
-
Tällä kohdin ajattelen niin, että voisi jo puhua jumalakäsityksen dynamiikasta.
Ajateltaessa perusluottamusta, ollaan jo lähellä tavoitetta. Jokin kehityksen kysymys on jäänyt epäselväksi. Sellaiseen kohtaan tavallisesti taantuukin. Tai takertuu. Mahdollisesti luottamuksen tukeminen tällä kohdin korjaisi rakennevikoja. Tämä on pelkkä olettamus. Joskus haluaisin kyllä saada selville voisiko ihmisen tervehdyttää tällaista tietä kulkien.
Vaihtoehtona on agnostisismiin kannustaminen. Psyykkisesti henkilö jää ennnalleen.
Nyt on kuitenkin mahdollista ajatella kokonaista ihmisryhmää, tai oikeammin, ymmärtää sitä tai aikaa, jolle tällainen on tyypillistä.
Keskiajan ihminen ajatteli, että aika tapahtumineen virtasi häntä vastaan. Sellaiseen on vaikeaa eläytyä, mutta kai sen aikakauden tutkijat tietävät mitä puhuvat. Jos niin oli, kysymys "miksi" ei ollut juuri järjellinen. Jumalaan uskottiin kyllä.
Sen sijaan ajatus Jumalasta jolle maailma ei kuulu tai joka ei ole siitä kiinnostunut, on jo selkeästi postmodernismille ominaista -ja se aika jää jo taaksekin. Itse asiassa voisi hyvin olettaa että kysymykset Jumalan osuudesta, tahdosta tai sallimasta ovatkin katoamassa. Teodikea ei enää ole kenenkään ongelma, koska Jumalakaan ei ole. Tai moni kai täydentäisi: koska Jumalaakaan ei enää ole.
Onko mahdollista, että ihmiset eivät ole saaneet jostakin syntymävuosilta 1950- lujaa perustusta turvallisuuden kokemukselleen? Vai onko mahdollisuus lujittaa rakenteellista, synnynnäistä valmiutta jumalasuhteelleen jollakin kohtaa katkaistu, mahdollisesti uskotellen sellaista sairaalloiseksi?
Omaa kohtaloa koskevat kysymykset "miksi minä" ovat psykologisesti välttämättömiä, sillä ilman niitä ihmisen on vaikeaa ellei mahdotonta integroida myös vastoinkäyminen osaksi elämäbsä kulkua. Mutta teodikeakysymys se ei vielä oikeastaan ole.
Muistin erään terapiakoulutuksen kahvitauon. Kyseessä oli jatkokoulutus ja moni oli nuorimpuen kouluttajien ikäinen. Toinen ryhmämme kouluttajista oli juuri eronnut.
Hän kertoi siitä mainiten ettei voi hyväksyä eikä ymmärtää tuollaista " miksi minulle kävi näin". Kaikille käy!
Jokin oli vähän vinossa.
Palailin kotiin, enkä varmaan koko loppupäivänä ollut muuta kuullutkaan. Traumaterapian keskeisin työskentely vastaa: Kyllä se olit sinä, se tapahtui juuri sinulle.
Mutta jos suru tai tuhoava tapahtuma on liian lähellä, saattaa toimia viisaasti työntäessään koko kysymyksen luotaan. Retraumatisaatio, eli surun tai vamman palaaminen mieleen voi vammauttaa mieltä entisestään. Kun lumet kerran, kaksi satavat koettelemuksen ylle, on aika. Jos yhä näkee painajaisunia, muistaa vaikkei tahtoisi.
Jumala kestää nuo kysymykset "miksi minulle" joskaan ihmiset aina eivät. Syynä on useasti masennus, joka herättää vastatunteena ärtymystä. Se kannattaa sivuuttaa jos katsoo jaksavansa auttaa.
Tuolloin ei vielä pidä vetää johtopäätöksiä siitä, kuinka kehittymätön henkilön jumalakäsitys on. Mutta ajankuvaa jossa esitellään yleisesti ja kaikkialla Jumalaa joka sitten estää kaiken ikävän elämässä, on hyvin hankala löytää historian hämärästä. Kyseessä on yksilön taantuma, usein tilapäinen, jotain jonka jälkeen hän Fowlerin mukaan etenee kohti kypsempää uskonkäsitystä. Tietysti myös agnostinen ajattelu saattaa edustaa tällaista taantumaa.
-
Et halua pohtia genetiikkaa, entä epigenetiikkaa? En tiedä siitä juuri mitään, mutta bilsaa opiskeleva lapseni koettaa parhaan kykynsä mukaan sivistää minua kiehtovasta aiheesta. Lähipiirissä on identtinen kaksosparikki, jonka varhaisvuodet ovat olleet identtiset. Silti vain toinen sairastui krooniseen ja rankkaan kaksisuuntaiseen (onneksi lääkitys on saatu fiksatuksi), toinen komppaili hetken lievällä ja ohimenevällä depressiolla. Ehkä sekin on jonkin jumalan johdatusta.
Tarkoitin vain että jos keskityn yhteen teemaan hukun äkkiä kysymysten moninaisuuteen. Tuohon voin koettaa vastata.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppi I on vahvasti geneettinen ikävä kyllä. Sitä esiintyy yleensä ensimmäisen asteen sukulaisilla.
Se on hieman kuin milä hyvänsä perinnöllinen sairaus. On onneksi niin, että lääkityksellä homma saadaan tasapainoon. Nyt on niin, että tuon paremmassa terveystilassa olevan kaksosen ei kannata tärvellä elämäänsä peläten pahinta sillä jopa identtisyydessä on aste-eroja. Parempi ajatella juttu hyvin päin. Jos vaikka masennus uusii, on ehkä hyvä että sisaruksen sairaus on jo tiedossa. Lääkitystä ei tarvitse etsiskellä eikä oikeaa diagnoosia ihmetellä.
-
Tällä iPadilla kirjoittaminen on hankalaa. Tuolla kohdin ollaan jo teodikean äärellä, eli miksi maailmassa pitää olla sairauksia ylipäänsä. Joskus hatuttaa, että se paikoin liitetään minuun kun nyt en siis ole terve. Totta sairaus on hyvä opettaja, mutta yhtä ja toista muutakin tarvitaan. Ja armias jos kirjoittaa kärsimyksistä, joo, taas se ajattelee itseään. Kai nyt saa kiinnostua teodikeasta muutoinkin. Docens minua ensinnäkin on opettanut ja toisekseen, minä voin hyvin.
Toivon saavani tänne rakenneltua jotakin siitä miten näkyy, että Jumala on hyvä ja on kaikkivaltias siinä kaikessa, mitä ihminen kokee. :kahvi:
Docens sanoo sen paremmin: Vain täydessä tämänpuoleisuudessa, sen ristiriidoissa, vaikeuksissa, haasteissa, iloissa on mahdollista oppia uskomaan. :kahvi:
-
Ihan vastasyntyneen täytyy olla itsekeskeinen, muutoin eloonjääminen on kyseenalaista.
Tuo ei mahdu ajatuksiini. Vastasyntyneen eloonjääminen on siitä kiinni, että hän ja hänen äitinsä ovat hyvin tiiviisti 'me'.
-
Hoivaavan emon vietillä minäkin koen näin. Vastasyntynyt on turvaava emoonsa. Lähinnä ravinnonsaantiin ja läheisyyteen. Sekä ihmislasten, että muidenkin nisäkkäiden jälkeläisten ymmärrän näin tekevän.
-
Tuo ei mahdu ajatuksiini. Vastasyntyneen eloonjääminen on siitä kiinni, että hän ja hänen äitinsä ovat hyvin tiiviisti 'me'.
Aivan pieni joutuu ilmaisemaan tarpeensa itkulla. Kun ei vielä pääse vessaan eikä jääkaapille on hyvin avuton.
Lapsen elämysmaailmassa oletettiin pitkään äidin olevan kuin sulautuneena lapsen kehittymättömään itseen, mutta kahdeksankymmentäluvulla Daniel Stern osoitti vakuuttavasti että vastasyntynyt vauva on hämärällä tavalla, mutta kuitenkin, tietoinen siitä että on oma erillinen olentonsa. Ja alusta asti pyrkii myös yhteyteen toisen kanssa, ei siis ainoastaan tyydy ruokintaan ja vaipanvaihtoon. Vauva esimerkiksi jo tunnistaa oman äitinsä maidon tuoksun.
Jos äiti ja vauva olisivat "tiiviisti me" lapsen eloonjäännin ehtona, vastasyntynyt kuolisi jos äiti kuolee synnytyksessä. Se on nykyisin onneksi harvinaista mutta ei kokonaan poissuljettua. Toisinaan äiti ja vauva erotetaan jo synnytyssalissa toisistaan. Joku ehkä muistaa tubikodit. Jos äiti sairasti tuberkuloosia, lapsi siirrettiin heti synnyttyään kahdeksi vuodeksi sellaiseen.
Tuo "tiiviisti me" oli Margaret Mahlerin ajatus. Siitä on kirjoitettu kirjakin, Psychological birth of human infant.
Yhä ajatellaan että äidin ja vastasyntyneen piilotajunta todella olisi ensimmäisinä hetkinä yhteensulautunutta. Sitä vain on vaikea edes synnyttäneen naisen todentaa. Juttelimme tästä psykoterapiakoulutuksessamme, mutta läheisin kokemusten kertoja on oma sisar. Emme oikeastaan tienneet mitä tällä tarkoitettiin. Sitä ehkä, että äiti luonnostaan piirtää lapsensa rajat saadessaan vastasyntyneen --- nykyään --- heti vatsansa päälle, vasten ihoaan. Katselin itse synnytyssaliviikolla niitä omia synnyttäjiäni. Joskus jouduttiin hätäsektioon, mutta juuri tuo katšekontaktin tiivis etsiminen, sormien ja varpaiden tapailu oli ihan säännöllistä.
Mutta parhaatkin, antaumuksellisimmatkin hoivaavat emot myös väsyvät. Vauva itkee vuorokaudenajasta riippumatta.
Tuo että "äiti ja lapsi ovat tiiviisti me" kuulostaa kauniilta. Nyt näyttää, ettei niin ehkä olisikaan.
En ihan itse keksinyt tuota ajatusta itkusta eloonjäännin ehtona.
Jos hoivaava emo olisi yhtä persoonaa vauvansa kanssa, emo ei väsyisi, jaksaahan vauvakin itkeä. Emo olisi nälkäinen silloin kuin vauvakin. Emon rakko ja suolisto toimisi vauvan suoliston tahdissa. Sellainen lapsenhoito taitaisi olla todellisuutta helpompaa. Todellisuudessa vauvat ovat syntymästä saakka erilaisia. Joku on itkuinen. Silloin äiti väsyy. Äiti tarvitsee unta ihan niinkuin ennen synnytystäkin. Mutta vauvan ainut väline kertoa että tarvitsee jotakin on itku.
En ole vielä kuullut äidistä, joka heräisi nälissään ja tarjoaisi sen toten imeväiselle rintaa. Vauva tyydyttäisi nälkänsä puoliunissaan, eikä itkua kuuluisi koko talossa. Äiti havahtuisi siihen, että nyt on käytävä wc:ssa. Mutta vaihdanpa vaipan, niin ei vauvan tarvitse herätä kylmään. Kaipaan vauvaani, otanpa sen juuri nyt syliini, nyt on seurustelun hetki. Koska aikuinen on --- toivottavasti ---- itse selvittänyt erillisyyskysymyksensä ja surrut surunsa siitä, ettei voi olla yhtä kenenkään kanssa, itse elämä on ratkaissut tämän toisin päin. Ne traagiset tarinat joissa väsynyt äiti on surmannut pienen lapsensa ovat yleensä kätkeneet taakseen äidin omia erillisyysongelmia: nyt minua väsyttää, siten sinä joka olet minun kanssani yhtä olemusta, nukut myös.... Ja kun näin ei vain käy, tapahtuu pelottavia asioita.
Juuri se, että vauva tekee aina aloitteen, johtaa sen psyykkiseen kehitykseen, mahdollisesti myös sen meihin rakennetun uskon siemenenkin kehitykseen.
Me olemme ihan erillisiä ja yksin.
On olemassa toinen. Se toinen tulee auttamaan.
Saattaa olla että tämän kehityksen myötä ihminen kehittyy varhain valmiuteen ymmärtää, että on Toinen.
Mutta tämä tarina on vasta puoleksi kerrottu.
Odotan kiinnostukselka, saankohan kertoa sen tällä kertaa ihan loppuun, ja suurimmiten sitä, osaanko.
Jos osaan sanoa sanomatonta ja lausua lausumatonta tapahtuu jo pieni ihme.
Jos olen mielessäni kuin rauhoittunut jonkin kysymyksen kanssa, jakaisin sitä rauhaa mielelläni. Mutta on mahdoton ajatus tyrkyttää mitään väkisin...
Mihin jäinkään?
Uskon siemen kuuluu ihmiseen, se kylvetään jo kohdussa, sillä uuden pienen ihmisen ensikokemukset itsestä ja maailmasta alkavat hapuilla todellisuutta aivan samalla kuin keskushermosto kehittyy. Peukalo liikkuu, ja jotakin on suussani. Kuulen selvästi rutinaa ja toistuvaa nousevaa ja laskevaa ääntä, näen punertavaa valoa. Jokin tietoisuus olemisesta itää, mutta toisen olemisen ymmärtämiseen tarvitsen vaivalloisia kokemuksia. Itse asiassa tarvitsen sitä tousta pysyäkseni hengissä.
Kehitys on nyt keskivaiheilla, lapsella on hämärä käsitys toiseudesta, nutta onko se hyvää vai pahaa? Pahuutta on aiheellista kaihtaa.
Silloin kun vielä paljon sairastettiin tubia, erotettiin vastasyntynyt jo synnytyssalissa äidistään ja sijoitettiin lastenkotiin tartunnan pelosta. Niissä elettiin noin kaksivuotiaaksi. On muitakin syitä, mistä johtuen lapsi on otettu sijoitukseen suoraan biologiselta äidiltään.
Tuo, että on "hyvin tiiviisti me", ei ilmeisesti pidä ihan paikkaansa.
-
IPadissa liikkuu koko näyttö kun yritän kelata itse tekstiruutua. Sen tähden osa tekstistä on kahteen kertaan. Poisto ei onnistu, koska yrittäessäni muokata tekstiä en saa rullattua tekstiruutua. :icon_sad:
-
Me olemme ihan erillisiä ja yksin.
On olemassa toinen. Se toinen tulee auttamaan.
Saattaa olla että tämän kehityksen myötä ihminen kehittyy varhain valmiuteen ymmärtää, että on Toinen.
Hieno kirjoitus, kokonaan, kiitos. Lainasin vain pätkän, jotta ei tulisi liian pitkää lainauspötköä.
Minulle Jumppu on ollut jo pitkään jonkinlainen arvoylppötyylinen ("antakaa lasten itkeä, keuhkot vahvistuvat") Toinen. Jumala joka on äärettömästi poissa, kuten eräässä ranskalaisessa runossa sanotaan (Ateistin rukous, suom. Aale Tynni, tarkkaa sitaattia ei ole tähän hätään, koska kirja (Sanat että tietäisimme) on rakkaalla toisellani.)
-
Fowler suoritti tosi mielenkiintoisen tutkimuksen. Kuinka usko kehittyy, ja kuinka pitkälle se kehittyy?
Tuohon hetkeen takertuneille ---- kuten muillekin, löytyy Fowlerilta vastaavuuksia. Hänen teorioissaan käydään läpi ihmisen kasvun vaiheita ja niille tyypillisiä tapoja ymmärtää Jumala. Myöhemmin hän päätyi tutkimaan vain aikuisia. Taitaa olla niin, että meissä jokaisessa elää myös se vastasyntynyt joka kerran olimme, kuten koko kasvu.
Fowler on Hyrckiin verrattuna koonnut valtavan määrän ajattelijoita ja yhdistellyt niistä oman kehitysteoriansa. Sieltä löytyy niin psykoanalyytikoita, filosofeja kuin teologejakin.
Jollakin tapaa minusta vaikuttaa siltä, että täytyisi oikaista suoraan lopputulokseen.
Ja itse hakuan ymmärtää, ja jos tämä on minulle tapa ymmärtää, miksi minä toisten takia luopuisin jostakin tärkeästä?
Nyt kärsivällisyyttä itselleni. Tämän tarinan rakenne ei katoa, huomaan. :kahvi:
Usko on tämän tutkijan mielestä osa ihmisen psyykkistä varustusta.
Mikä itseäni kiinnostaa, sen tietenkin voin kirjoittaa.
Arvelen, että varhain kehittynyt rakenne jota usein nimitetään spiritualiteetiksi, kehittyy varhain, ja nopeimminhan kehitys kulkee aivan varhain. Koska luottamus on osa jumalasuhdetta, tuntuu kaikista kommenteista huolimatta mielekkäältä katsella sitä vaihetta jossa luodaan luottamuksen perusta.
Teodikea iskee juuri luottamukseen. Hän, johon turvauduin, petti minut.
Mutta jokainen ei pysähdy siihen mitä tapahtuu. Tuollainen reaktio on mitä luonnollisin ja sen täytyykin tulla, jos ja kun näin näyttää käyvän.
Minä ihmettelen sitä, kuinka ihminen näyttää kulkevan tästä eteenpäin.
Ihmisen käsitys Jumalasta erillisenä ja suvereenina vastaa varhaista kokemusta jossa pieni vauva alkaa oivaltaa, että on olemassa aivan todellisia henkilöitä joista jokainen on suvereeni ja erillinen. Näihin aikoihin lapsi vierastaa. Ne "suvereenit ja erilliset" jotka mielellään ottaisivat syliin, ovat pelottavia.
Tätä nimitetään ambivalentiksi vaiheeksi.
Kuinka moni mahtaa suhtautua Jumalaan ambivalentisti.
-
Hieno kirjoitus, kokonaan, kiitos. Lainasin vain pätkän, jotta ei tulisi liian pitkää lainauspötköä.
Minulle Jumppu on ollut jo pitkään jonkinlainen arvoylppötyylinen ("antakaa lasten itkeä, keuhkot vahvistuvat") Toinen. Jumala joka on äärettömästi poissa, kuten eräässä ranskalaisessa runossa sanotaan (Ateistin rukous, suom. Aale Tynni, tarkkaa sitaattia ei ole tähän hätään, koska kirja (Sanat että tietäisimme) on rakkaalla toisellani.)
Voi hurja kiitos! Tätä on niin vaikea saada sanoiksi! Mutta yritän kyllä.
-
Tätä on niin vaikea saada sanoiksi! Mutta yritän kyllä.
Olen lähes varma, että se sanoittuu. Ehkä sivupoluilla harhaileminen on hyväksi, ei pahaksi. Toivotan hyvää matkaa maailmassa!
Tuo on minusta rehellisempää tieteilyä kuin sellainen, jossa johtopäätelmät ovat jo ennalta valmiit ja aukot tilkitään tarpeeseen sopivilla tilastotiedoilla.
-
Luottamuksen perusta syntyy varmasti ensimmäisinä elinkuukausina. Ajattelen kuitenkin, ettei se ole luottamusta 'toiseen', vaan luottamusta 'meihin'. Eikö kristinuskokin ole myös tätä: Uskomme pyhän, yhteisen seurakunnan ja pyhäin yhteyden.
-
Tuo, että on "hyvin tiiviisti me", ei ilmeisesti pidä ihan paikkaansa.
En tarkoittanutkaan, että äiti olisi lapsen kanssa 'me' muuta kuin 'soveltuvin osin'. Enkä tarkoittanut, että lapsi voisi olla 'me' vain synnyttäjänsä hoidossa. Tarkoitan, että vauvan nälkä on 'meidän nälkämme', uni on 'meidän unemme' ja niin edelleen.
Äiti ei hoida vauvaa siksi, että se itkee, vaan siksi että se on kaikkien aistien todistuksen mukaan suloinen.
-
kyllä, samoin kuin tietyt eläinten poikasten piirteet myös ihmislapsen piirteet vetoavat. Enkä juuri nyt välitä kädenväännöstä; jokainen saa vapaasti pitää mielipiteistään kiinni.
Ensimmäinen vauvan tunne joka liittyy elämiseen on Kleinin mukaan niin sanottu annihilaatioahdistus, tunne, että on hajoamassa. Se on jotakin sietämätöntä. Joku joka viiltelee itseään hakee lievitystä juuri tähän. Joskin vauvalla ahdistuneisuuden taustalla on kivulias aistimus, nälkäsupistukset, niin varttuneempaa fyysinen kipuaistimus helpottaa. Yleensä tällaista kohtaa itsemurhayritysten takaa.
Nojaan sen tähden Kleiniin, Hyrckiin ja nyt vähitellen myös Fowleriin, etten itse muista niin kaukaisia kokemuksia. Yhtä kaikki, eräs toivomus onkin löytää polku sittemmin Docensin ajatuksiin seurakunnasta, kun nyt niitä alan käsittää. Siis sittemmin, ehkä jossakin luvussa kolme.
Rakentelen tätä pikku hiljaa seminaarityöni jatkoksi. Tarkastelin Docensin runoissa näyttäytyviä kokemuksia Jumalasta, ja väistämättä siinä törmäsin kysymykseen teodikeasta. Tarkoitus on ollut jatkaa siitä esseestä eteenpäin, eli jos joku ihmettelee miksi aina siteeraan samoja tyyppejä niin siksi. Aloin rakennella tätä jo niihin aikoihin.
Mietin, ja päättelin, ettei teodikeaan ole meillä vastausta. Mutta huomasin työskennellessäni, että jos paneutuisi yhtä lujasti kuin niihin runoihin, saattaisi saada vastauksen tilalle jotakin arvokkaampaa, ymmärrystä. Ja silloin näytti, että ymmärrys todella syveni kun ympärillä pimeni. Yhtä hyvin olisi saattanut käydä toisin.
Fowler on kiistelty hahmo oikeastaan siksi, että hän näyttää löytävän näitä ihmisten ihannekristittyjä ja kuvaa sellaiset oman ajatusrakennelmansa kypsimmän vaiheen tavoittaneiksi. Suurin kysymys on ollut, onko uskolla mitään tekemistä heidän urheutensa ja kaikkinaisen suurenmoisuutensa kanssa. He ovat ennen muuta täysin omistautuneita asialleen, ja uskovat siihen, että yhdenkin ihmisen teoilla on merkitystä. He uskovat Jumalaan, kuolevat yleensä niiden käden kautta joita he yrittivät auttaa, eivätkä kuollessaan tiedä, hyödyttikö heidän toimintansa lopulta ketään.
Mutta jos Fowlerin erehdys koskeekin näkyvyyttä? Jos näitä ihmisiä elää siellä täällä huomaamattomina vain siksi, että he sattuivat syntymään keskelle rauhaa?
Kun kilvoitellaan hyvää uskon kilvoitusta ei suinkaan kilpailla toisia vastaan. Fowlerin tutkimusten perusteella näyttää siltä, että uskon kasvu tarvitsee ikää. Siten kuin jossakin päin Raamattua sanotaan, vanhurskaan tie kirkastuu, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen.
Kyse ei ole vertailusta, kilpailusta, eikä siitä että Jumala siis armahtaisi vain nämä superuskovat. Jos he siis edes sellaisia olivat. :kahvi:
Tämä kaikki täytyy selittää, sillä muuten saan niin aktiivisia opponentteja, etten jaksa tai viitsi jatkaa tuumailujani täällä ollenkaan. :icon_eek:
Siis konkreettisesti minä keräilen ajatusten palasia jatkaakseni ehkä joskus saman aineiston pohjalta, ehkä vähän uudenlaisin ottein, kirjoittelua, puuhasteltuani joitakin vuosia niiden runojen kanssa.
Ei ole mitään kiirettä, sillä minulla on oikein hyvä tunne nyt. Se kreikka täytyy tenttiä, niin etten minä kerkeä juuri muuta. Ei se hullumpaa ole, ei tosiaan. Vie vain aikaa.
Arvelen pääseväni sinne seurakuntaankin vielä, ellen juuri tässä ketjussa niin johan minä kertaalleen taisin jotain kirjoittaa, aika haparoivaa ja pinnallista tosin.
-
Ensimmäinen vauvan tunne joka liittyy elämiseen on Kleinin mukaan niin sanottu annihilaatioahdistus, tunne, että on hajoamassa. Se on jotakin sietämätöntä. Joku joka viiltelee itseään hakee lievitystä juuri tähän. Joskin vauvalla ahdistuneisuuden taustalla on kivulias aistimus, nälkäsupistukset, niin varttuneempaa fyysinen kipuaistimus helpottaa. Yleensä tällaista kohtaa itsemurhayritysten takaa.
Psykiatrien ajatukset ihmisestä saattavat olla sikäli vääristyneitä, että he kohtaavat työssään juuri näitä sietämättömästi ahdistuneita. Kenties heidän teoriansa rakentuvat osittain myös heidän omien henkilökohtaisten ongelmiensa pohjalle. Tarkoitukseni ei ole vääntää tästä kättä. Pikemminkin olen sitä mieltä, että eri oppi-isiin ja -äiteihin ei kannata takertua muuten kuin 'löysin rantein'.
-
Psykiatrien ajatukset ihmisestä saattavat olla sikäli vääristyneitä, että he kohtaavat työssään juuri näitä sietämättömästi ahdistuneita. Kenties heidän teoriansa rakentuvat osittain myös heidän omien henkilökohtaisten ongelmiensa pohjalle. Tarkoitukseni ei ole vääntää tästä kättä. Pikemminkin olen sitä mieltä, että eri oppi-isiin ja -äiteihin ei kannata takertua muuten kuin 'löysin rantein'.
Sehän on hyvä. Niin minäkin.
Muutoin vihjeet henkilökohtaisista ongelmista pohdiskelujen takana taitavat lähestyä hyvän netiketin rajaa, etenkin kun kirjoittaja on psykiatri :kahvi: . Niin voi tietysti olla, mutta saattaa olla olemattakin. Nämä "oppiäidit ja -isät". ovat saaneet oman hoitonsa, ja kokeneet sen hyväksi. Minua psykoanalyysi auttoi. Itse en taitaisi osata luoda teorioita, joten viisasta on ainakin aloittaa siitä mitä toiset ovat saaneet selville.
Fowlerin taustateoreetikoihin kuuluu tosin Piaget, Erik H Erikson ja Jung, mutta myös useampi teologi, minulle tutuin on Paul Tillich. Eräs kohta jossa Fowleriin on yritetty tarttua on juuri tausta, hän kun on papin poika.
:kahvi:
Kun ambivalenssi on ohitettu, lapsi oivaltaa ettei ollut omnipotenttia hyvää ja pelättävää ja vihattavaa pahaa. Hyvän antaja sen sijaan on, ja näihin aikoihin herää kiitollisuus. Ensin vielä epävarmasti. Hyrck nimittääkin varhaisempaa tämän toisen kehitysjakson jumalakäsitystä vielä "vaatijaksi". Jos teen kuten Herra tahtoo, minut palkitaan. Se on lähellä sellaista "kyllähän Jeesus Kristus, mutta..." -uskoa. Vain pikku askel, mutta hyvin vaikeasti otettava kääntää viimein tuon lauseen toisin päin: .... Mutta Jeesus Kristus. Sellaista Jumalaa Hyrck nimityää "parantajaksi".
"Minä ojennan käteni ja rukoilen
Ja minä pääsen tietämään uutta:
Kiitoksen kautta ja katumuksen kautta
Mennyt palaa luoksesi
Kuin paras osa elämääsi
Luota siinä, mikä on mennyttä,
Jumalan anteeksiantoon ja hyvyyteen
Ja pyydä, että hän sinut tänään
ja huomenna varjelisi."
Katumus rivitetään toisinaan yhteen häpeän ja syyllisyyden kanssa, mutta tässä on toisin. Katumus on tässä näistä tunteista vapaata. Oikeastaan mieleni kovasti tekee käyttää tässä käsitettä metanoia siksikin, että runon kirjoittaja sitä käyttää. Metanoia on vain avun pyytämistä syvässä tuskassa ja kuoleman hädässä, kun kaikki tuntuu pirstoutuvan ja hajoavan, tuota "minä ojennan käteni ja rukoilen" --- ja hajoavan kokoaja on läsnä.
"Minä pääsen tietämään uutta" . Mitä tapahtui, jää epäselväksi. "Menneisyys" on traagisin, tuskaisin ja raskain Bonhoefferin runoista, ja samalla se jossa auttajaa on vaikea nimittää enää miksikään, hän kuin ylittää ja ohittaa " parantajan". Runon pitäisi olla tässä kokonaan, mutta se on mahdottoman pitkä.
Toisinaan mietin mistä fundamentalismi mahtaa kehittyä. Moni hyvin varhainen ominaisuus kehittyy kasvun myötä niin, että sitä ei aikuisessa enää tunnistaisi. Vesa Manninen on kirjoittanut useampia kirjoja mutta vain yhden josta pidin. Vesa on pikku pojasta ollut kiinnostunut tutkimusmatkailijoista, ja ahminut esimerkiksi Nansenista kertovia tarinoita. Aikuisena hän sitten perehtyi Nanseniin ammattinsa välinein. Vesa on psykologi ja psykoanalyytikko. Kirjassa "Kohti napaa" hän kertoo Nansenin nelivuotisesta yrityksestä päästä Pohjoisnavalle.
Nansenin paluuta juhli koko Norja. Hän kertoo päiväkirjassaan kuinka katseli laivansa partaan yli vuonojen suulla hurraavia kalastajia mieli täynnä kiitollisuutta ja rakkautta. " noiden köyhien kalastajien ansiosta koko matka oli mahdollinen! Kumpa jokun tutkimusteni tulos helpottaisi heidän elämäänsä..."
Vesa osoittaa kuinka varhainen itsekeskeinen asenne on muuttunut isänmaanrakkaudeksi.
Jos niin ei tapahdu, jos tuosta varhaisesta itsekeskeisyydestä, joka kilpailee, vertailee, kadehtii tuhoavuuteen saakka, ei kehitys kuljekaan siihen tilanteeseen jossa Jumala on vähintään ambivalentisti läsnä, onko mahdollista, että kaikenlaiset asenteet kehittyvät hyvin jyrkiksi?
Varhaisimmillasn vauva on, jos näin voi sanoa, itsekeskeinen. Mieluummin käytetään toista termiä, mutta sen sisältö on sama. Avun on tultava nyt. Lapsen todella pitää elossa sen kyky tehokkaasti hälyttää tarpeistaan, siksi "itsekeskeisyys" tässä yhteydessä soveltuu huonosti. Primaarinarsismikaan ei ole oikein hyvä ilmaus. Narsismi-termillä on alettu tarkoittaa milloin mitäkin kenkkuilua psykopatiasta liialliseen poissaoloon ja matkusteluun asti, ja milloin mikäkin lööppi kirkuu milloin kenenkin olleen "narsistin uhri" ----- lapsen ja äidin väliseen yhteisymmärrykseen tuo termi ei kuulu. Jos siinä joku jää uhriksi, se on kyllä se lapsi.
joyce McDougall kurjoittaa kolmesta ihmisyyden kysymyksestä. Ensimmäinen koskee erillisyyttä. Ihminen on "kaiken keskellä yksin". Erillisyys merkitsee sellaista yksinäisyyttä, joka käsittää ja kunnioittaa toisen ihmisen erillisyyden. Vain eriytynyt ihminen kykenee tuntemaan aitoa kiitollisuutta toisen ihmisen läsnäolosta ja avusta ---- eriytymätön pitää sitä itsestäänselvyytenä, ihan kuin olisi vielä imeväinen. Docens on ilman mitään tausta-ajattelua osannut kirjoittaa tästä aiheesta ( Yhteinen elämä, ent.käänn. "Kristillinen yhteiselämä").
Yksinäisyyden kestäminen on edellytys sille, että kykenee olemaan yhdessä.
Tämä taitaa koskea myös jumalasuhdetta. Ja ensi kertaa luulisin voivani viitata teodikeaan.
Eriytymisen puute asettaa Jumalan rooliin, jota Hän ei ole luvannut ottaa.
Varhaisimpiin haluihin ja tarpeisiin, eriytymättömyyteen perustuva käsitys väittää, että kristitylle tapahtuu vain hyviä asioita. Jumalasta tulee jonkinlainen pizzataksi, josta taidettiin jo kerran kirjoitella toisessa yhteydessä. Ihminen ei ota vastaan kutsua "viljelemään ja varjelemaan" maailmaa, ja vastuusuhteet kääntyvät päälaelleen. Sen sijaan että käsittäisi olevansa vastuusuhteessa Jumalalle, että Hän saattaisikin kysyä kerran ihmiseltä miksi teit kuten teit, miksi rikoit niinkuin rikoit, miksi aiheutit surua kun sinulla oli tilaisuutesi tuottaa iloa ----- se käännetään ylösalaisin, ja vaaditaan Jumala tilille ihmisten tekemistä kolttosista "Miten näin saattaa tapahtua, miksi Sinä annoit tuon tapahtua?"
Ja tässä, arvelen, pilkottaa jotakin teodikean ytimestä.
Kuinka sitten näkyy ja saattaa kuitenkin tapahtua jotakin Jumalan tahdosta, näyttäytyä Hänen uskollisuutensa ja hyvyytensä?
Eräs tavallisimmista väärinkäsityksistä on paikallaan oikaista.
Kun ihminen tutkii itseään, hän saattaa joutua kysymään kuinka tulisi toimia. Saattaa olla kuten Docens kertoo, että hän hyvin tiesi mikä mies Hitler oli. Miten hänen itsensä pitäisi toimia? Posauttaako ilmat pihalle suurelka omakohtaisella riskillä vai nennäkö papinpuvussa sitten jälikäteen kuivailemaan uhrien kyyneliä?
Eihän nyt jokainen, joka on ymmällään, tilaa sillä ymmälläänolollaan pizzataksia.
Kyllä Jumalalta saa pyytää neuvottomuuteensa viisautta. Raamattu suorastaan kehottaa siihen, tarkemmin Paavali: Jos joltakulta teistä puuttuu viisautta, anokoon...
Suurin ja selkein vastaus saattaa kuitenkin olla tämä: "Me saatamne erehtyä. Me saamme erehtyä. Vaarallisinta on välinpitämättömyys, sillä se sallii pahan jatkavan voittokulkuaan loputtomiin.... "
Pahuuteen ihminen väsyy. Jossakin kohdassa tavoitetaan vaihe jolloin siitä saa tarpeekseen. Välinpitämättömyyden suurin traagisuus niin yksilöä kuin ihmisyhteisöä kohtaan johtuu sen helppoudesta. Välinpitämätön ei kysele, hän ei järin kuuntele, ei katsele, eikä siten kiusaannu eikä vaivaudu. Välinpitämätön pääsee hyvin helpolla.
Mutta sulkiessaan tien kysymysten, ja mahdollisesti kärsimyksen äärelle sanoo myös rististä: emmä viitti.
Välinpitämättömyys taitaa olla se puolustusmekanismi, jonka Anna Freud unohti.
-
Muutoin vihjeet henkilökohtaisista ongelmista pohdiskelujen takana taitavat lähestyä hyvän netiketin rajaa, etenkin kun kirjoittaja on psykiatri :kahvi: . Niin voi tietysti olla, mutta saattaa olla olemattakin.
Jeps. Ihan joka alalla jollakulla on henkilökohtaisia ongelmia. Melkein kaikilla on, jossakin elämänvaiheessa. Kaikki hullut eivät ole psykiatreja eivätkä kaikki psykiatrit ole hulluja.
Oma lystikkoni oli harvinaisen jalat maassa - ihminen. Hänellä oli erityistaito: hän osasi myötänauraa. Se oli tervehdyttävää.
-
Jeps. Ihan joka alalla jollakulla on henkilökohtaisia ongelmia.
Niin on. Tämän tietäen käytinkin tuollaista ilmaisua. Ongelmattomana itseään pitävä vasta ongelma onkin, jollei itselleen, niin muille.
-
Niin on. Tämän tietäen käytinkin tuollaista ilmaisua. Ongelmattomana itseään pitävä vasta ongelma onkin, jollei itselleen, niin muille.
Ongelmakimppuna helppo olla samaa mieltä..
Vaikkakin enempi yleensä vastaanottajissa
-
Aivan varmasti näin onkin.
Siinä vaiheessa kun sisäiset ristiriidat alkavat tuottaa liikaa kärsimystä, niille kannattaa tehdä jotakin. Samoin, jotta ei sitten kuvittele maailmaa ja koko elämää nähtävän siitä viiltelijäperspektiivistä, sitä kun elää itsekin. Toisinaan kohtuullisen onnellisena.
Onneksi jokainen funtsailija ei näe omaa ongelmaansa kaikkialla. Se tekisi toisten hoitamisesta peräti mahdotonta. Se on pääasiallinen syy vaatia se oma hoito. Ei mene sitten omat ja vieraat myötäönsä sekaisin.
Ajattelusta ja kirjoittelusta tuli Vesan kohdalla hyvällä tavalla subjektiivista, kun hän tutkaili sellaista aihetta josta hän oli ollut pikku pojasta innoissaan. Hänellä riitti taustatietoa. Ja se kirja sytytti niin että ostin kun näin, antikvariaatin ikkunassa Nansenin omat päiväkirjamuistiinpanot. Kävin kyllä usein ensin katsomassa kun niillä oli hirmuinen hinta.
Viime vaiheissa kirja jakautuu kahtia. Nansen lähtee erään toverinsa kanssa hiihtäen tavoittamaan Pohjoisnapaa kun osiittautuu että jäävirta sinä vuonna kulkee etelämpää, Fram-laivan vaiheista jatkaa muistiinmerkintöjä ensimmäinen perämies. He kohtaavat Huippuvuorilla. Nansen ja etenkin se kaveri näyttävät maininnan arvoisilta valokuvissa sillä he talvehtivat syömällä ampumiaan jääkarhuja ja paraastaan nukkumalla eli olivat rotevassa kunnossa. Molemmilla oli vahva karvoitus.
Muuten, kiitos koko kommentoinnista, koskekoon vaikka räntäsadetta. Kyllä tämä jäisi muuten kesken.
Olen seurannut käsitteenmuodostuksen ja kokemisen kehitystä siihen saakka, että kaikki on jokseenkin hyvin.
Nythän voisi jatkaa ja päästä erääseen funtsailuuni.
Jos kerran on, kuten ajattelin ja sitten löysin Fowlerilta, spiritualiteetti kuuluu ihmisen mieleen, sillä on omat kehitykselliset vaiheensa, kasvutapahtumansa, sitä kai koskevat samat kehitystehtävät ja haasteet kuin muutakin kehitystä. ylipäänsähän teoriat ovat vain kuin kysymyksiä; on saavuttu eteiseen josta avautuu monta ovea. Utelias sitten kurkistaa vuorollaan jokaisesta.
Muuan ovi jota koetin avata koski fundamentalismin kehitystä ---- kyselin kyllä olenko oikeassa eteisessäkään, vai pääsisikö perille paremmin eri kerroksesta kokonaan.
Millaisia havaintoja keräsin, vaikutti siltä, että fundamentalismi merkitsi kokonaan uuden oven taakse astumista. En oikein tiedä mitä ihmisen mielessä tapahtuu, mutta yhtäkkiä kaikki kuin oivalletaan uusiksi. Ateismiinkin voi ns. "tulla", ainakin ajatella tulevansa, valinneensa sen autonomisesti ja vihdoin käsittäneensä että häntähän vedätetään kaikilla henkiolentojutuilla. Uskotko Jumalaan kysyi työtoveri. Olin ajatuksissani ja lipsautin että uskon. Yleensä kysyn, kuinka niin.
Seurasi erikoisia. Ai sinä uskot Aatamin... Ja Eevaan... Eli vaihtoehtona oli jotakin mitä itse olen toisin ajoin nimittänyt fundamentalismiksi. Kyse oli syvemmästä, kuin siitä pitääkö Raamattua koettaa tulkita kirjaimellisesti. Kun havahduin ja koetin selittää että näillä on määrättyä eroa, hän oli jo mennyt. Käsitin, mistä syystä työmaalla on viisasta varoa. Potilastyö joka siihen saakka oli sujunut hyvin, alkoi takkuilla. Hän saattoi saada kelpo raivokohtauksen ovellani, ja niin, etten suuttunut takaisin enkä edes pelästynyt. Täydellisen neuvoton kyllä olin, sillä mikään ei oikein ollut korjattavissa. Kahvihuoneessa virisi näyttäviä draamoja kun keskusteltiin uskovaisten typeryydestä. Luin lehteä ja ihmettelin.
Hän oli vihainen, se oli varmaa. Mutta kenelle? Näennäisesti minulle tai jolkekin mitä minun oletettiin edustavan. Koska olin niin kokonaan muualla ne nuolet kyllä ammuttiin ohi.
Muuta kun hänen ajatustapaansa ei saanut olla, eieieiei.
Jotain määrättömän tuhoavaa kyllä kohtasin ja olin pahoillani.
Samoin, mutta toisessa ympäristössä sattui kun eksyin keskusteluun erään entisen nuorisopappimme kanssa.
Sain naamakirjan täydeltä äkäistä kirjettä hänen lähipiiriltään, lopulta toiselta nuorisopastorilta kommentin ettei minun psykiatrina pitäisi semmoisia kirjoitella. Mimmoisia? Potilastietoja? Käsittääkseni sellaisia ei ole olemassakaan. Arkaluonteista tietoa mahdollisista ylilyönneistä rippikoulutyttöjen parissa? En minä tiedä mistään sellaisesta. Olin vain eri mieltä jostakin uskon ja elämännäkemyksestä, muistaakseni homoseksuaalusuuden synnynnäisyydestä, mistä muusta se olisi voinut olla. Muustahan on keskusteltu verrattain vähän.
Nämä ovat niin mehukkaita esimerkkejä ettei niitä oikein malta jättää rinnastamatta.
Yhteistä oli ääretön varmuus, vihamielisyys, sekin että keskustelu seisahtui heti alkuunsa. Siitä vain ei tullut mitään.
Kumpikin taho heilutti omia kylttiään. Mahtaisivatko nuo huomata jos ne vaihtaisi päikseen, mietin kerran. Tai poliittiset kiihkoilijat, olivat sitten natseja, uusnatseja, maolaisia tai mitä hyvänsä. Onko sisätö oikeastaan muuta kokonaan, kuin se mistä puhutaan? Onko fundamentalisti sittenkin pääasiassa fundamentalisti, ja vasta sekundaarisesti uskovainen, ateisti, iikolli, kommunisti! Siten, että on lisäksi, ilman tällaista pohjaa, ateisteja jotka toteavatkin usein etteihän sitä tiedä. Jorma Palo, neurologian professori kirjoitti sairastuttuaan melanoomaan, useita kirjoja. Myös uskosta. Hän totesi että haluaisi mielellään uskoa muttei voi pakottaa siihen itseään, ei kerta kaikkiaan vain usko... Koska kristinusko on historiauskonto olettaisin, että hän tarkoitti sen ydinkertomusta, Jeesuksen ylösnousemusta. Samoin tunnen läheltäkin ihmisiä jotka liittävät tähän paljon sellaista mitä otetaan Raamatusta niin suoraan kuin Jeesusta olisi kaiken aikaa seurannut pikakirjoittaja merkitsemässä puheita muistiin, mutta heidän kanssaan ei kehkeydy juupas-eipäs- tilannetta ikinä. He eivät ole vihamielisiä, sietävät sen todiasian ettei jokainen ajattele ihan samalla tavalla ----
Tämän tähden toisinaan mietin, onko fundamentalismi lähtöisin muualta kuin siitä synnynnäisestä taipumuksesta joka meissä etsii Jumalaa. En ollenkaan tiedä, mutta aion penkoa selville mitä minua viisaammat ovat ajatelleet. Tai havainneet.
Sillä uskon syvin ydin on lopulta kaipaus.
Ehkä Klein erehtyi.
Ehkä ensimmäinen affekti ei olekaan annihilaatioahdistus.
Tai ehkä juuri sen ytimessä uinuu hyvin varhainen usko.
Kari Kuula kirjoitti "helvetin historiassa" että varhaisin Raamatun kuva kadotuksesta ei olekaan tulinen järvi, vaan annihilaatio, tyhjiin raukeaminen. Tiedän sitä tavoiteltavan joissakin idän uskonnoissa, ja tietäisin mielelläni niistä enemmän. Millainen sisältö tuolla tyhjiin raukeamisella siis on? Loputon rauha? Olin joskus ihan hupsuna Pentti Ikosen ja Eero Rechardtin artikkeliin "Thanatoksen kohtalot". Eräs ihmisen kaipaus kohdistuu ilman muuta lepoon, jota ei enää mikään murhe, hätä, kipu tai huoli voi häiritä.
Ei se ole lopulta kaukana Requiemin alkusanoista: Anna hänelle iäinen lepo.
Mutta tämäkään ei vielä taida ylettyä johonkin, joka saattaa olla kaikkein syvintä ihmisessä.
Ihminen kaipaa kaikenlaista onnea, mahdollisuutta onnelliseen suhteeseen, omia lapsia, mahdollisuutta työhön, hyvää terveyttä. Sitten ravintoa, puhdasta vettä, rauhaa. Tämä varmistaa yksilön ja lajin säilymisen, joskin parhaiten voivien ahneus saattaa tuhota elämän edellytykset jokaiselta ellei kiihkofundamentalismi ennätä ensin.
Tätä elämää koskevan kaipauksen alla on jotakin joka saattaa olla synnynnäistä niinkuin Fowler ajattelee, tai muuntautua annihilaatioahdistuksesta kaipaukseksi hyvin, hyvin varhain.
Kaipauksestaan ja sen kohteesta selkeästi tietoinen ihminen saattaa tosissaan kirjoittaa:
Jos ahdistuksen tie on edessämme
myös silloin Kristus meitä kuljettaa
Annamme Isön käteen elämämme
Hän itse meille rauhan valmistaa.
Ja karvaan kalkin jos suot juodaksemme
Jos tuska vuotaa yli laitojen
Sen silti voimme rohkeasti juoda:
Kädestäs rakkaasta me saimme sen.
Silloin teodikean kysymys saattaakin olla toinen: Kun minulla on aina ollut kaikki niin hyvin, kykenenkö minä ollenkaan ymmärtämään niitä ihmisiä, joiden elämän täyttää kärsimys? :kahvi:
-
Jep, jepulis
-
Olen pohtinut, että ihmisen ensimmäinen kohtaaminen karun maailman kanssa on vilu. Vastasyntynyt on läpimärkä. Kosteuden haihtuminen paleltaa. Niinpä kaipaamme lämpöä sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti. Kuumaa opimme pelkäämään vasta poltettuamme näppimme.
-
Olen pohtinut, että ihmisen ensimmäinen kohtaaminen karun maailman kanssa on vilu.
Hassua, olen pohtinut samantapaista. Erillinen ja turvaton on viluinen.
Pahoissa tilanteissa paleltaa, ja se voi tappaa. Kuuntelin radiosta (Ylen Puhe) vanhaa ohjelmaa Estonian tuhosta. Pelastuslauttoihin päässeistä hengissä selvisivät ne, jotka lämmittivät toisiaan makaamalla yhtenä kasana. He olivat konkreettisesti toistensa lähimmäisiä.
Myös vähemmän konkreettisissa kriiseissä ihmiskasa (no pun intended) on hyvä viluntorjuja. Parhaimmillaan seurakunta on sellainen, pahimmillaan se lisää yksinäisyyden vilunväristyksiä. Kokemusta on molemmista malleista. Joskus kyse on hyvin pienistä eleistä.
Leenalle toivotan lämpimiä kahvihetkiä. "En pelkää vaarojen matkaa, Hän silloinkin kantaa ja vie." Myös räntäsateessa.
-
" Kun elintoiminnot vanhemmiten hidastuvat, seuralaisena on yhä useammin kylmät kädet." (Theodosius Savon-arolainen)
-
" Kun elintoiminnot vanhemmiten hidastuvat, seuralaisena on yhä useammin kylmät kädet." (Theodosius Savon-arolainen)
Kumma juttu: olin lapsena kylmäkourainen, vanhemmiten minusta on tullut lämminraajainen. Eivätkä elintoiminnot ole nopeutuneet.
-
Olen pohtinut, että ihmisen ensimmäinen kohtaaminen karun maailman kanssa on vilu. Vastasyntynyt on läpimärkä. Kosteuden haihtuminen paleltaa. Niinpä kaipaamme lämpöä sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti. Kuumaa opimme pelkäämään vasta poltettuamme näppimme.
Siksi se vastasyntynyt muuten ensimmäiseksi kuivataan, ja kun pää on saatu syntymään niin sieltä se tulla luiskahtaa lämmitetylle ja pehmoiselle vaatteelle lähes suoraan. Tai no, kun autoin niitä omia synnyttäjiäni niin onneksi ei käteni muutu kauhusta kylmänhikisiksi, minä kauhistun vain mielessäni. Eli lämpimät kädet ottavat vastaan.
Rajumpaa varmaan on, kun yhtäkkiä loppuu vedessä lilluttelu ja ympäristö pusertaa. Entäs kun ilma virtaa keuhkoihin ja kuuluu parkaisu, usein muuten jo kun pää on ulkona. Eikä vielä käsitä, mitä se hirveä meteli oli?
Samoin on luonto huolehtinut siitä asiasta tai pitäisikö todeta että minut on luotu sangen ihmeellisesti. Vastasyntyneellä on lähes ainoastaan sitä ruskeaa rasvaa joka tuottaa lämpöä, jotta kylmä maailma ei palelluta sitä.
Sitä mukaa se sitten hitaasti niukkenee.
Sen jälkeen sitä ei enää kiivaasti kiikuteta käärönä muualle vaan asetetaan äidin vatsalle. Pääsee lähinnä tuttuun ympäristöön, kun ensin on rytistetty ja rusenneltu.
Aika hurjaa se kyllä varmasti on. Äänet kuuluvat yhtäkkiä voimakkaina valot ovat kirkkaita ja muutaman tunnin kuluttua tulee ensimmäinen keljumainen olo. On nälkä josta ei vielä käsitä että nälkäähän tämä vain. Jokin epämääräinen joka repii sisuksia jos nyt vielä on oikein tajua että ovat sisuksia, eikä oikein tiedä että noh, tämmöisiä ovat nälkäsupistukset kun vatsa on tyhjä, kyllähän ne ovat vähän kivuliaita mutta ei tähän nyt kuole... Kun vielä on niin että kohta kuolee, ellei saa sitä ruokaansa hetihetiheti. Siinä menevät fyysiset ja psyykkiset kokonaan limittäin ja sikinsokin, joten jos Klein ei sittenkään erehtynyt. :-\
-
Muuten siitä tiiviistä läheisyydestä. Norsut kuuluvat hoksaavan milloin jollakin laumassa on vähän paineita. Ne työntyvät ihan kylkeen kiinni.
Viisas elukka.
-
Kuten saattaa havaita ei tunnu kreikkapäivältä. >:(
-
Tämä lienee pätevää tietoa aiheesta, johon olemme ajautuneet:
http://www.imetys.fi/index.php/tukea-tietoa/imetystietoa/imetyksen-ensipaivat
-
Viiden lapsen isä! :icon_eek: Vastasyntynyt ei ryömi vielä vähiin aikoihin. Eikä sillä ole saman tien synnyttyään nälkä. Napanuoran kautta saatu ravinto riittää noin tunnin verran.
Mutta jos jokin on uskomatonta ja unohtumatonta on nähdä lapsen tyyntyminen äidin hyväillessä syntymän jälkeen. Untahan silloin tarvitaan vielä paljon.
Fowlerin ajatuksissa uskon kehityksestä on jotain hienoa. Hän korostaa, että joskin jollain tapaa täytyy kuvailla ilmiöitä, tulee ehdottomasti välttää kaikkea lokerointia. Olkoon, hän on ajatellut kuutta kokonaisuutta, mutta siten, että ihmisen mieli liikkuu, ja taantuu toisinaan vaikka miten varhaisiin vaiheisiin. Taantumat ovat aina myös merkityksellisiä --- mahdollisesti uudenlaiseen uskon ymmärtämiseen tarvitaan tuo levähdys. Monelle on sellainen käsite tuttu, kuin regressio egon palveluksessa ----,siis näennäinen taantuma ja lapsellisempi ajattelu kuin no, normiriemuisen mielestä kai sitten pitäisi. Jonkinlainen esimerkki on, että lukiovuosinani koti tarvitsi minulta hyvin paljon aikuismaista käytöstä, jopa niin että voisin olla tueksi vanhemmille. Otin takaisin seukkarilla, ja nautin siitä että jossain sai olla pentu.
kuhunkin uskon kehityksen vaiheveseen liittyy ymmärryksen lisääntyminen iän myötä. Aikuisenakin u käsitys Jumalasta korjautuu jo, kun yksioikoisia käsityksiä oikaisee joku vähän viisaampi.
Mitä mietin tösdä, on näiden vaiheiden kuvaamisen tapa. Hän kun on itse kuvannut ne monin tavoin, ja jossakin vaiheessa tyytynyt jättämään tavallisen kasvun myötä muuttuvat mielikuvat syrjään. Se on vahinko, mielestäni! Ajattelen lapsen tarvetta saada kuulua seurakuntaan ja saada ravintoa kasvulleen. Joskus pengon vielä ne ensimmäiset jutut esille.
Se hyvä puoli löytyy tästä perustan määrittelystä että tällä kohdin hän kohtaa Hyrckin ajattelun, kuvatessaan sitä jota nimittäisin meihin rakenteellisesti kuuluvaksi kyvyksi uskoa.
Fowler nimeää eriytymättömän vaiheen, (ajan jolloin mieli ja ruumis vielä koetaan yhtenä), uskoa eriytymättömäksi ja ylipäänsä noin ensimmäistä vuotta uskon esivaiheeksi. Luottamuksen, rohkeuden, toivon ja rakkauden siemenet kilpailevat elintilasta hylkäämisen, mielivallan, eristämisen uhkan rikkaruohojen kanssa. Juuri tässä pohjustetaan kaikki myöhempi uskon kehitys. Paljon riippuu siitä kokemuksesta, kuinka maailma ottaa ihmislapsen vastaan. Vauva on vielä kokonaan kokemusta ja subjektia.
Fowler näkee kaksi vaaran paikkaa.
Juuttuuko ihmisen alku olemaan jatkossakin pelkkää kokemusta ja subjektia?
Vai jääkö hän eristetyksi? Kokemaan pelkkää mielivaltaa?
Hyrckin kohdalla ratkaisu kulki simppelimmin, ja oli pakko täydentää hänen jumalakuviaan, varsinkin tietty sitä "parantajaa" koska Docensin Jumala sitä edusti.
(Fowlerista kiinnostavan tekee muuten myös se, että hän uurastaa empiirisen aineiston äärellä, siis tutkii satoja oikeita ihmisiä. Ei ainoastaan yksin vaan tutkimusryhmänsä kanssa). .
Koska pahasti vaikuttaa siltä. että jokainen on vähän valuvikainen ja vielä perustusta myöten, mietiskelen, missä määrin ihmistä voisi auttaa liittämällä psykoterapeuttiseen osaamiseen jumalasuhteen tarkastelua silloin jos ja kun joku tahtoo, ja hetki jona useimmat taitavat haluta, on teodikean kohtaamisen hetki.
Tajuan että kysymykset johdatuksesta tai siitä välittääkö Jumala yksittäisen henkilön kohtalosta, puhumattakaan niistä "miksi juuri minä" -toisteluista ärsyttävät. Kun harkitsin omaa pikku empiriaa soittelin tutuille kirkkoherroille, joita olin joskus silloin tuntenut kun olin koululainen ja he apulaisia. Ne olivat tosi mielenkiintoisia keskusteluja, sillä jokainen näki tuon "miksi minän" taustalla "hirveän itsekeskeisen ja itsekkään jumalakäsityksen.
Entä jos se olisikin tuhannen taalan paikka korjata jotakin, johon kutistaja ei kykene?
Eräs maallikko on tainnut tehdä jotakin sen tapaista.
Elettiin sotavuosia. Nuori vaimo jäi yksin odottamaan toista lasta. Isä oli kaatunut.
Hautausmaan portilla anoppi, siis poikansa menettänyt äiti tarttui miniänsä käteen.
"Haluaisin sanoa sinulle nyt, kuten Jeesus kerran sanoi Pietarille. Sitä, mitä minä nyt sinulle teen, et nyt ymmärrä, mutta kerran olet sen ymmärtävä".
Jossakin Ruotsissa vanhalla hautausmaalla on kaksi takorautaista ristiä.
Kummankin alla nukkuu vuoden vanha tyttö.
Varför? on kaiverrettu toiseen risteistä.
Toisessa lukee: Gud vet, varför.
Kummastakaan en tiedä enempää. Ehkä ensimmäisen ristin alla on pitkään toivotun ainoan lapsen hauta? Ehkä toisessa on taivallettu vastatuuleen. Ehkä joku on ollut läsnä, joku, joka on löytänyt siihen menetykseen ikuisen elämän sanat. En voi enkä halua todeta, ahaa, ensimmäinen kertoo tuosta
Pelkästä kokemuksesta ja subjektista ----- ihmisistä, joiden uskon ydin on jotakin jota Matti H nimittäisi "houkuttajaksi" . Tai toisesta, että siinähän ollaan jo vähintään vaikka kuinka tanakalla portaalla.
Itse tuo ajatus, jos nyt ottaisi sen vain ihan naiivisti, kertoo ensi tarinassa äidistä, joka toivoo vaikka sisimmässään kysyisikin miksi. Ja toisessa tarinassa suuresta turvasta, jollaista ei näiden havaintojen mukaan saavuteta vielä ennen keski-ikää. Sen verran täytyy hypätä nuoren uskon ylitse, että kerronta edes tavoittelee reilua. Ehkä juuri nyt hallitsevampaa on syvää tukea antava, toisiin liittyvä usko, kyky löytää toisissa ihmisissä uutta, ja siten Jumalankin kokeminen persoonana jonka rikkautta ja syvyyttä kukaan ei voi luodata. Jumala, joka on luja ja lämmin, voi tarjota vahvan tuen oman identiteetin, ehkä myös elämän tragiikan hyväksymiselle.
syy sille että tässä yhteydessä kelailen Fowleria on kahtalainen. Toisaalta tuo, ettei kyseessä ole teoreetikkojen ynnäily vaan valtava työ paitsi niiden tutkinnan, ennen muuta ihmisten empiiriseen monipuoliseem tutkimiseen ryhtyminen ilman muuta kiinnostaa. Toisaalta hieman harmittaa, että hän sitten loi oman kehitysteoriansa, se irrottaa uskonkehityksen niin äkkiä ihmisen kokonaisuudesta.
Pian on pääsiäinen. Dietrich Bonhoeffer kirjoitti vankilasta ystävälleen ja sielunhoitajalleen jotakin, jonka taidan jättää juuri kiirastorstaille.
:kahvi: :kahvi: :kahvi: :kahvi: :kahvi: :kahvi: :kahvi: :kahvi: :kahvi: :kahvi:
-
Viiden lapsen isä! :icon_eek: Vastasyntynyt ei ryömi vielä vähiin aikoihin. Eikä sillä ole saman tien synnyttyään nälkä. Napanuoran kautta saatu ravinto riittää noin tunnin verran.
Vauvat ovat pelastuneet joskus uskomattomallakin tavalla esimerkiksi maanjäristyksessä sortuneihin taloihin jääneinä. Ovat siis melkoisen sitkeähenkisiä. Mihin tuo tunti perustuu?
Olen tosiaan ollut jokaisen lapsen syntymässä paikalla. Kerran sain tyttäreni syliin verisenä ja kinaisena. Siitä lähtien olemme luottaneet toisiimme.
-
Vauvat ovat pelastuneet joskus uskomattomallakin tavalla esimerkiksi maanjäristyksessä sortuneihin taloihin jääneinä. Ovat siis melkoisen sitkeähenkisiä. Mihin tuo tunti perustuu?
Olen tosiaan ollut jokaisen lapsen syntymässä paikalla. Kerran sain tyttäreni syliin verisenä ja kinaisena. Siitä lähtien olemme luottaneet toisiimme.
No sitten tajuat ettei sen ikäinen vielä ryömi... Vähän populistinen teksti, ihmettelin kuka sen on kirjoittanut. Ei ainakaan kätilö.
Tunti perustuu jokseenkin siihen kuinka nopeasti vastasyntyneen varastot on käytetty, mutta siihen saattaa vaikuttaa esimerkiksi syntymisen vaikeutuminen. Sangen hyvin napanuora toimittaa ravintoa niin pitkään kuin istukka on syntymättä ja napanuora katkaisematta. Eihän se minuuttipeliä ole. Jotakuinkin niin meni 1-4 lapsen kanssa.
Halusin kipeästi omia, tietysti. Ja minulla oli siinä ihminen joka halusi myös. Ensin pelkäsin itseäni, kun en tiennyt minkä takia välillä muutun, ties mikä hirveä hirviö olen ja jos sille vauvalle käy jotain. Sitten siihen kyllä tuli valtava helpotus, mutta kun ei oireita saatukaan hallintaan ennen kuin nyt kun keksivät lääkkeen. Näin ihmisiä, joilla oli ollut juuri kroonisesti sairas äiti, ja se vakavoitti. Ellen olisi joutunut hoitamaan juuri heitä, en tiedä olisinko ajatellut toisin. Terapiatunninkin voi siirtää mutta vauvan tarpeita ei voi.
Pelkäsin tietty sitä pakettia miehenkin kannalta, ja suuresti sekin vaikutti että tehtiin valintoija joita tehtiin minun puoleltani sillä kärsimyksen aina kestää, sen sitten huonommin että näkee tahtomattaan aiheuttavan sitä toisille, vain koska tahtoo välttämättä vaikka nyt lapsen koska muillakin on. Lääkitys oli pakkojuttu, ja aiheuttaisi syvää vammaisuutta sikiölle.
Sitten tulivat ne neljä. Ja he kyllä parsivat sen haavan kiinni. Kun sisar on sen verran nuorempi että on tukeutunut minuun, niin nyt kävi samoin. Ykkönen sai sen SIDA-syndrooman, ja lopetti hengittämisen ensi kertaa jo synnytysosastolla. Toisen kerran kotona, jolloin sisar toimi juuri kuin on ainut oikea tapa kenenkään hänelle neuvomatta. Hän vain tiesi. Eli sillä kohdin jaan vastasyntyneen ja äidin ensimmäisten viikkojen yhteisen piilotajunnan tai mitä se on. Lapsi jalosta nurin ja läimäys selkään, ja hengitys käynnistyi. Mutteihan äiti aina ole juuri kohdalla jos vauva nukkuu!
No, Lapsi 1 sanan tien takaisin sairaalaan, sisar mukaan ja silloin hän soitti ensin kotiin, että yrittävät tavoittaa minut ja saada pian sinne hänen luokseen. Kun sitten kurkistin käytävältä ensin huoneen ikkunasta en ikinä unohda siskoni ilmettä, se oli niin täynnä hätää ja samalla helpotusta. Hän istui vuoteella vauva sylissään, ei ollut syönyt mitään, ei päässyt pesulle. Minulla oli suurenmoisesti ensimmäinen kelpo lääkekomplikaatio ja kahden viikon lääkkeenvaihtoloma, ja vietin sen sitten siellä.
Päästin siskoni syömään, suihkuun, ja hän rauhoittui nähdessään että vauva rauhoittuu minun sylissäni ja vähän nukkuikin. Annoin imeä sormeani, keskinivel on hyvä kohta. Kävin vanhempien luona vain nukkumassa yöt.
Sairaanhoitajat eivät siitä pitäneet. He kävivät tuon tuosta huomauttanassa vauvan menevän pilalle jos sitä pitää paljon sylissä. Minut oli juuri pesty psykoanalyyttisissa vesissä, niin että pidin vaan ja sanoin sisarelle että sen kun pidät, tuo ajatus on jostain neljäkymmentäluvulta. Hän uskalsi lähteä viikon lopulla miehensä kanssa jonkin ystävänsä tupareihin varmistettuaan moneen kertaan etten jätä hetkeksikään vauvaa. Suskolta tuli tehoisasti maitoa niin että me tilasimme aterian kun sille päälle satuimme. Pullo tuotiin varoitellen että pilaan vauvan, ja pyysivät minua katselemaan telkkaa kanssansa. Kiitin kovasti mutta sanoin että meillä on kivaa näin.
Ei se mitään epäitsekkyyttä ollut, minä tulin siinä äidiksi. Totesin nopeasti milloin tädin vain kuuluu olla siinä. Pääsin hakemaan niitä sairaalasta, syntyivät sopivasti kakkosta lukuunottamatta hän kun valitsi sunnuntain. Näinä vuosina olen koettanut seurata etten tunge tilaan mikä kuuluu vain heille, mutta minulla on suurenmoisia kokemuksia esimerkiksi seuratessani naisten keskustelua heidän kuultuaan että nyt syntyi heille velimies. Piirtelimme lastenhuoneen lattialla ja minä olin tavanomaisen tyhmä, jolloin ykkönen otti puheenjohtajuuden.
Minulla on kaikki nämä vuodet ollut ympärilläni perhe. Lasten murrosikä ja irti riuhtaisu oli kipeä juttu, mutta nehän palasivat. Ykköselle saatan olla turhankin suuresti samastumiskohde, joskus pelottaa.
Yrjö Kilpisellä on laulu jota ei julkisesti esitetä, se kun on hänen natsisympatiakaudeltaan, mutta olen sitä laulanut tunneilla: Kleines Lied.rakkaus ilman vastarakkautta koetaankin näin: Toit lämmön yksinäiseen rintaan, toit onnen yksinäiseen sydämeen. Ehkei nyt niinkään, yksinäisyys ei ollut suru vaan sen syyt. Silti. Laulu kertoo rakkaudesta ilman omistamista ja vastarakkautta. Vaikka sain kyllä rakkautta sillä mikään ei ole suurempaa kuin se kuinka lapsi rakastaa. Minä ikävöin niitä vuosia.
Nyt kun vanhemmilla saattaa olla lähtövuoro on useasti puhuttu tästä, ja voin aina tosissani sanoa että ainakaan meistä ei tarvitse kantaa huolta. Kaikki on niin hyvin.
...................
Johan tuli tarinaaa.... Menköön kuumeen piikkiin. Docens on aamuäreä, hän kertoo myöhemmin mitä lupasimme.
Niin, vastasyntynyt on uskomattoman selviävä. Se on varustettu juuri sillä ruskealla rasvalla eli ei palellu oitis, sillä on vararavintoa, sen ääni on erinomaisen kantava. Luut ovat vielä aika lähellä rustoa eli eivät oitis murru.
"...................
Nämä omat kokemukset ovat tietty synnäriviikolta. Asuttiin viikko Naistenklinikan vintillä ja autettiin vuorotellen lapsia maailmaan. Silloin sai olla poissa luennolta ja ryhmiksestä, olin silti hyvilläni että opettaja tuli oman ryhmäni kanssa ovelle ja näki missä touhussa olen, eli ottamassa vastaan kansalaista. Sisar tietty jakoi yksityiskohtaiset tapahtumat alkaen lääkärin lenkkitossuista. Naikkarilla piti tosiasn pukeutua ykkösiin. Nuhruisesta takista sai äkkiä nootin. Hametta toivottiin, ja pojille tummaa pukua. Nelosen kanssa oli hätäsektiovalmius ja olin koko ajan levoton, kävelin edestakaisin, kolmosen kohdalla kimputin epiduraalin kunnes se luvattiin, palkitsin ne kaikki kyllä erilaisin pulloin ja jättikynttilöin, nelonen saikin sen sitten kitinöittä :003: mutta se ei ihan toiminut. Nelonen ei sitä imemistäkään ihan hiffannut.
.....................
"Kaiken Hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut ihmisen sydämeen". Joku psAlmi.
-
Johan tuli tarinaaa.... Menköön kuumeen piikkiin.
Tarina on kiinnostava, kuume kurja. Sitruuna-inkinvääriteetä ja paranemisia!
Oman ainokaiseni synnytin neljänkympin kuumeessa ja puoli päätä peittäneessä herpeksessä. Osastolla meinatiin kyörätä teholle, mutta halusin olla lapsen lähellä (ja lääkitys lopulta tepsi, en alkuun imettänyt mutta ruokin). Ihme kyllä lapsonen selvisi, eikä kuulemma ole edelleenkään herpsua.
-
Olen joskus miettinyt, onko maamme säntillistä neuvolalaitosta hyödynnetty psykologian tutkimuksessa. Luulisi käyttökelpoista tietoa kertyneen varhaislapsuuden tilanteista. Ovatko esimerkiksi koliikkivauvoiksi arvioidut rakentaneet heikomman perusturvallisuuden mahanpurujensa piinatessa vai vahvemman isän tai äidin jatkuvasti sylissä hyssyttäessä?
-
Olen ollut kahdessa synnytyksessä eli kolmen lapsen syntymässä mukana. Silloin kun kakkonen syntyi, oli kätilöopistolla salmonellaa eikä isiä päästetty ylilääkärin päätöksellä mukaan synnytykseen, kun olivat tuonneet salmonellan sinne. No höpöjä tuo puhui ja syylliseksi todettiin Kanarialla käynyt keittiöhenkilö.
Nykyään useimmissa kehittyneissä maisssa alaston pesty vastasyntynyt laitetaan alastoman äitinsä rinnalle. (tuossa oli viimeisen kuukauden aikana artikkeli kuinka keskonen oli 8 minuutin kuluttua ryhtynyt hengittämmään siinä, vaikka oli jo tuomittu kuolleena syntyneeksi).
Kaikkien vieraiden piti aikoinaan nähdä tandem imetys, kuinka vaimo imetti kahta yhtä aikaa. Se oli nähtävyys. Olimme sopineet terveyskeskuksen kanssa kotisynnytyksestä kakkoselle, mutta he menivät siiten kipsiin ja se peruttiin. Olisivat tarvinneet harjoitus tapauksen ja me suostuimme harjoitusmalleiksi.
-
Olen joskus miettinyt, onko maamme säntillistä neuvolalaitosta hyödynnetty psykologian tutkimuksessa. Luulisi käyttökelpoista tietoa kertyneen varhaislapsuuden tilanteista. Ovatko esimerkiksi koliikkivauvoiksi arvioidut rakentaneet heikomman perusturvallisuuden mahanpurujensa piinatessa vai vahvemman isän tai äidin jatkuvasti sylissä hyssyttäessä?
Täytyisi googlettaa sillä olettaisin. Esimerkiksi psykologian graduille ensimmäiset elinvaiheet tarjoavat oivallisen aineiston. Itse tein psykoterapiakoulutuksrn päättötyön (kun se oli yliopistollinen se oli jotain semigradun tapaista) ensummäisestä elinvuodesta, aiheet arvottiin ja vedin opettajan hatusta tuon. Muistin koko jutun yhtäkkiä.
Penan kysymys on juuri niitä mitä mietin. Ihmiset ovat kestokyvyltään syntymästään saakka erilaisia, mutta minulla on hiljainen intuitio, että kontakti olisi tärkeämpi. En kyllä löisi vetoa sillä vauvahan ei erota alkuun kuin hyvän olon ja pahan olon jolla on jotakin tekemistä enenevässä määrin, sitä mukaa kuin valveilla olon määrä lisääntyy ja havaintoja kertyy, jonkin sellaisen kanssa joka on ei-minää. Sitä, kuinka varhaista on tietoisuus erosta taitaa hieman muuttua koko ajan.
Ajattelen mitähän mahtoi omassakin maailmassani liikkua kun itkin, kramppailin ja hakkasin päätäni sängynpinnoihin ja lattiaan heti kun aloin kannatella sitä, en koko ajan mutta jaksottain, eikä minua saatu mitenkään lopettamaan itkua. Käsittämättömiä ovat oudot välähdykset; kellertävät kaakelit ja vieraita ääniä. Ja kipu.
Mutta olen itse nähnyt kivun hellittävän äidin sylissä. Hän ei enää ollut vauva, taapero. Meillä oli 70-luvun seurakuntanuorten tapaaminen, lastenhoito järjestetty. Kaikkea ei voi aina järjestää kokonaan. Eräs pienistä pojista onnistui kaatumaan lasioven läpi. Juoksimme paikalle, keitä siinä naulakolla juuri sillä hetkellä jutteli. Hän oli saanut ranteeseen syvän haavan, valtimo poikki. Isä oli hakemassa autoa, äiti piteli poikaa ja painoi rannetta. Niin pitkään kuin lapsen ja äidin katse kohtasi, ja Jaana pysytteli aivan tyynenä, lapsi ei itkenyt, mutta kun paikalle tietysti tuli lisää väkeä ja Jaana käänsi päänsä poispäin ja selitti kieltämättä hyvin tuskissaan että valtimoa myöten, eli täytyy lähteä Keskussairaalan päivystykseen, poika itki. Ja jälleen kun Jaana katsoi hymyillen, hän rauhoittui.
Kipuhan on hajottava kokemus. Silloin tulee Toinen ja pitää sylissään. Joskus löytyy asento jossa koliikki helpottaa, mutta vauva ei löydä sitä itse. Kipua ei voi estää eikä kaikkea pahaa oloa. Ehkä juuri tuskaisuus johon Toinen selvästi tuo huojennusta auttaakin eriytymiskehitystä, vaikka itku jatkuisikin. Alkuun arvelisi että vauvalla olisi valmius sekoittaa kipu juuri siihen että tuo paha toinen aiheuttaa sitä. Silloin on hyvä, että myös hyvä toinen on paikalla ja pitelee käsivarsillaan, sillä konkreettinen tunne omista rajoista jotakin vasten kokoaa.
Mutta minä ajattelin kiirastorstain kunniaksi kertoa jotain viisaampaa kuin kykenisin ajattelemaan.
"Myöhemmin olen oppinut ja opin joka hetki, että vasta elämän täydessä tämänpuoleisuudessa oppii uskomaan. Vasta kun on kokonaan luopunut yrityksestä tehdä itsestään jotakin -- on se sitten pyhimys, parannuksen tehnyt syntinen tai kirkonmies, vanhurskas tai syntinen, sairas tai terve --- tätä minä kutsun tämänpuoleisuudeksi, että saa elää keskellä tehtävien, kysymysten, menestysten ja tappioiden, jysymysten ja neuvottomuuden rikkautta -- vasta silloin joutuu heittäytymään kokonaan Jumalan käsivarsille, silloin ei enää ota vakavasti omiaan, vaan Jumalan kärsimykset maailmassa, silloin valvoo Kristuksen kanssa Getsemanessa. Minä ajattelen, tämä on uskoa, se on metanoia: ja niin tullaan ihmiseksi ja kristityksi. Kuinka voisi tulla menestyksistä ylimieliseksi ja tappioista masentua, kun kärsii tässä maallisessa elämässä Jumalan kärsimyksessä mukana?"
Docens tervehtii ja lähettää erään runonsa:
Kristityt ja pakanat
Ihmiset menevät Jumalan luo hädässään
pyytävät onnea ja leipää,
pääsyä sairaudesta, syyllisyydestä ja kuolemasta.
Niin he tekevät kaikki, kristityt ja pakanat.
Ihmiset menevät Jumalan luo hänen hädässään
Löytävät hänet köyhänä ja häväistynä, ilman majaa ja
leipää.
Kristityt ovat Jumalan luona hänen hädässään.
Jumala käy kaikkien ihmisten luo heidän hädässään
tyydyttää ruumiin ja sielun leivällään
kuolee kristittyjen ja pakanoitten puolesta
ristinkuoleman
ja antaa anteeksi heille molemmille.
Hiljaista kiirastorstain yötä!
-
Hassua, olen pohtinut samantapaista. Erillinen ja turvaton on viluinen.
Pahoissa tilanteissa paleltaa, ja se voi tappaa. Kuuntelin radiosta (Ylen Puhe) vanhaa ohjelmaa Estonian tuhosta. Pelastuslauttoihin päässeistä hengissä selvisivät ne, jotka lämmittivät toisiaan makaamalla yhtenä kasana. He olivat konkreettisesti toistensa lähimmäisiä.
Myös vähemmän konkreettisissa kriiseissä ihmiskasa (no pun intended) on hyvä viluntorjuja. Parhaimmillaan seurakunta on sellainen, pahimmillaan se lisää yksinäisyyden vilunväristyksiä. Kokemusta on molemmista malleista. Joskus kyse on hyvin pienistä eleistä.
Leenalle toivotan lämpimiä kahvihetkiä. "En pelkää vaarojen matkaa, Hän silloinkin kantaa ja vie." Myös räntäsateessa.
Ei ole ollenkaan poissuljettua ettei olisi näin. Mistä me tiedämme mitään niistä ensimmäisistä hetkistä ulkona sopivan lämpimästä vedestä? Totta on että lapsi otetaan vastaan ja kuivataan jotta ei palelisi koko sitä aikaa jonka joutuu odottamaan kosteuden kuivumista, etenkin kun lapsivesi ei ole ihan kraanavettä vaan vähän tahmaista ja sotkuista. Se on muuta, että se ruskea rasva käynnistää oman lämmöntuotannon oitis, ja sillä tavoin vastasyntyneitä selviytyi sodassa kun sairaalat saivat täysosumia. Miltä tuntuu ilma veden jälkeen?
Senhän tietää jokainen miltä vesi tuntuu. Ellei tiedä menevänsä kuumaan kylpyyn, vesi on kylmää. Koetan jatkuvasti selittää ettei se ole kylmää, se on märkää!
-
Olen ollut kahdessa synnytyksessä eli kolmen lapsen syntymässä mukana. Silloin kun kakkonen syntyi, oli kätilöopistolla salmonellaa eikä isiä päästetty ylilääkärin päätöksellä mukaan synnytykseen, kun olivat tuonneet salmonellan sinne. No höpöjä tuo puhui ja syylliseksi todettiin Kanarialla käynyt keittiöhenkilö.
Nykyään useimmissa kehittyneissä maisssa alaston pesty vastasyntynyt laitetaan alastoman äitinsä rinnalle. (tuossa oli viimeisen kuukauden aikana artikkeli kuinka keskonen oli 8 minuutin kuluttua ryhtynyt hengittämmään siinä, vaikka oli jo tuomittu kuolleena syntyneeksi).
Sehän harmi että et päässyt, mutta olisin toiminut samoin. Niin pitkään kuin tartunnan lähde on tunnistamatta, en vaarantaisi kenenkään henkeä ja terveyttä, ja sairaalassa on väkeä joka ei sitä kestäisi. Matkan jälkeen tulisi vaatia vähintään keittiössä työskenteleviltä aina uudet näytteet mutta vaaditaanko, käsittääkseni lainsäädäntö ei sitä edellytä ja siis ei. Mutta lakitentistäni on kolme vuosikymmentä ja yli.
Kahdeksan minuuttia kuulostaa kyllä paljolta, ja hieman enemmän toivoisi taas taustatietoa, joskaan ei ihan mahdottomalta niin mietiskelen kuka tiedoitti ja nissä määrin redaktio muutti tapahtumaa. Lapsen elimistö happanee äkkiä, ellei mistään saada sinne tuuletusta.
Toimittajahan sai Penan linkissä vastasyntyneen ryömimään äidin vatsaa pitkin. Sanotaan että eletään tietoyhteiskunnassa mutta kyllä joskus tekisi mieli kysyä, missä määrin mielikuvitusyhteiskunnassa sentään.
Tarve pitää Ykköstä kaiken aikaa sylissä, ja se että tarttui minuunkin eli jokin käsitys että tämän täytyy saada kuulla hengitysäänet nyt koko ajan sai minut kauhistumaan ajatusta että lähtisin katsomaan telkkaria. Sitten hän kyllä sai yösähköt ensimmäiseksi elinvuodeksi, eli nukkui patjalla joka seurasi hengitysliikkeitä ja tönäisi jos ne loppuivat, elleivät käynnistyneet niin hälytti. Oltiin sitä siitä huolimatta vähän paniikissa kunnes vuosi oli täytetty ja sudden infant death eli kätkytkuolemariski ohitettu.
-
Sanat ovat mielenkiintoisia. Esimerkiksi 'toinen' saa eri sävyn, kun se mielletään tarkoittamaan muuta ja erilaista, kuin silloin, kun se tarkoittaa parivaljakon toista puolta. Raamatussa kuvataan Jumala joskus niin läheiseksi, että Hänen ja omiensa - seurakunnan - suhdetta verrataan avioliittoon, puolisoihin. Voisiko teodikean ongelman kokemista ahdistavimmillaan verrata petokseen, hylkäämiseen?
-
Sanat ovat mielenkiintoisia. Esimerkiksi 'toinen' saa eri sävyn, kun se mielletään tarkoittamaan muuta ja erilaista, kuin silloin, kun se tarkoittaa parivaljakon toista puolta. Raamatussa kuvataan Jumala joskus niin läheiseksi, että Hänen ja omiensa - seurakunnan - suhdetta verrataan avioliittoon, puolisoihin. Voisiko teodikean ongelman kokemista ahdistavimmillaan verrata petokseen, hylkäämiseen?
Se juuri oli eräs ajatukseni. Hän johon luotin, petti minut. Mutta minkä tähden jokainen ei koe näin?
Vai kokeeko?
Juuri tästä syystä teodikean ongelman kohdannut mahdollisesti olisi tästä lähtökohdasta autettavissa kokonaan, muutoinkin kuin keksomällä jotain vähemmän välkkyä tai torjumalla koko kysymys, hämmentymällä tai ärtymällä.
Niinno. Itseäni kiinnostaa tämä samalka tavoin yhteen kietoutuneena kuin psykoanalyyttinen ajattelu. Tuo auttaa, ilman muuta. Se auttoi minua ja auttaa toisia. Kun kerran koko tämän suuren sairaalan erikoistuvien lääkäreiden lauma juoksee analyysissa. Ok, ehkä se oli trendi. Mutta kun meillä ei ollut aikaa olla trenditietoisia psykiatrian karvalakkipuolella, niin suhde omaan hoitoon muotoutui sangen asialliseksi.
Mutta se on myös vimmatun mielenkiintoista. Haluaisin ne kaikki miksi minä- ihmiset kuunneltaviksi!
Ajattelen nyt suojautumiskeinojen kautta: Yleensä tapahtuu regressio. Siis ihminen perääntyy edellisiin suojiin. Minä olen paha, jotta Jumala säilyisi hyvänä. Tai Jumalahan nyt myrkyn lykkäsi.
Tai miksei, hän alkaa kuin havahtua ja kysellä kuka ja mikä tämä hänen Itsestäänselvyytensä oikeastaan on. Mihin tässä on sitouduttu ja mihin ei.
Mikä silloin oli lähtökohta? Oliko se todella naiivi oletus, että ihmistä ei saa silittää vastakarvaan?
Siis kyseessä olisi lapsenomainen usko, joka on muuta kuin lapsenusko? Siionin virsi tulee mieleeni: jos lienen joskus uskonut, se kaikki on nyt mennyt. Toinen säkeistö alkaa: ei lapsellinen uskoni tuo koetusta kestä. SV 272.
Vai vajottiinko sille ainoastaan siksi, että juuri regressio on toisinaan ihmiselle välttämätön välivaihe.
Vai paljastuuko taantuma vievän tyypillisesti kohtaan, jossa Jumalan ei voi kuvitellakaan kiinnostuvan ihmisestä. Tämän kehitysvaiheen suhteellisen suuri kypsyneisyys jää tavallisesti kuulijan ärtymyksen jalkoihin. Se tulkitaan -- ehkä koulutuksen puutteessta, ehkä kyllästymisestä johtuen, ehkä vastatransferenssiongelman takia, ---- suoraan jonkin edellisen vaiheen variantiksi. Jokin siinä kuitenkin on vähän oudosti. Ja niin jää huomaamatta, että tässähän on vaarana kokonaan muu. Tämä kyselijä on liukumassa irralleen, sillä hän on kuin olisi naimisissa täysin piittaamattoman henkilön kanssa ja jo niin tottunut tilanteeseen, että voisi erotakin, ellei jokin pitäisi muodollisesti yhdessä. Lapset ehkä. Siinä on tavallisin syy. Mutta kaikki yhteisyys on kuollut.
Tämä Jumala siis ei ole ihmisestä kiinnostunut, ja johdatusjutut olivat ihmisten evankelikalisia keinoja joilla saatiin epävarma nuori huijattua mukaan seurakunnan nuorisotoimintaan. No, ilmankos. Hyvä tietää --- joskin merkillinen syvä yksinäisyys ja surullisuus jää kumppaniksi.
Ehkä Jumala itse ottaa ja ravistelee perusteellisesti. Lopulta on kauhuissaan ja jakaa täydellisesti seurapuhujan sanat, ja Herra on vielä kerran armahtanut lastansa oikukasta. Ollaan toden edessä, ja armossa on enemmän kuin tarpeeksi.
Mutta tuo lämpimän pesän löytänyt kristitty josta viimeksi lainasin Fowleria saattaa joutua jatkamaan matkaa. Jossakin muodossa toisten hengelliset kodit ovat yhtä hyviä, vaikka minut tuotiin tähän. On lepopaikka suloinen, mutta se ei ole Herättäjäyhdistys.
Ihminen tuo oman elämänkertomuksensa, miksei vaikka koko oman kansansa vaiheet tarkasteltaviksi Jumalan eteen. Saatetaan kokea kääntymys tai kääntymys pois. Välivaiheiden tuskaisuutta huojentaa kääntymys ilman muuta, jos koetaan kääntymys uskoon päin. Arvelen ihmisiä helpottavan että nämä vaiheet ovat väistämättömiä, ja niille on kautta historian löydetty ilmauksia, nyt niistä ollaan usein vieraannuttu. Tarvittaisiin kieli joka puhuisi 2000-luvun ihmiselle, ei jotta hän kääntyisi ajattelemasn kuten minä, vasn jotta hän ymmärtäisi ettei häntä ole kohdannut mikään tavaton paha, hylkäys, tai että häntä vedätettiin lähtökohtaisesti. Siis, hän kohtasi lumoavan hurmurin ensitreffeillä alttarilla.
No, ja mitä sitten jos "lepopaikka suloinen"ei olekaan h-y?
Kyllähän se on, jos ihminen sen tunnisti omakseen kuin vastasyntynyt oman äitinsä maidon. Muttei se ole mitenkään itse pyhyys, paras, tai edes ainoa tapa kohdata Jumala.
Jollekin se on osa suvun kulttuuria. Siitä huolimatta sen ei tarvitse vastata yksi yhteen omia syvimpiä ajatuksia Jumalasta.
Taivas auttakoon, mutta Herättäjäyhdistykseen voi jäädä kanssakulkijaksi. Täytyy voida jäädä vaikka usko kehittyisi edelleen siitä vaiheesta, jossa se merkitsi kerrassaan kaikkea. Pyhistä pyhintä, puhtaista puhtainta. Idealisoitua maailmaa, joka oli jo lähellä epätodellisia unelmia. Voiko kirjoitus olla "herätyäjähenkinen" vaikka se ei hehkuta körttiläisyyttä? Pahoin pelkään, että ei. Pyytäisin että erotetaan hehkutus ja henki.
Ihminen kasvaa ulos kaikesta ihmisten rakentamasta. Täytyy kasvaa. Jumala ei katso tuolla puolen sitä, miten pitkälle kasvoimme, hän ottaa jokaisen pois ajallaan ja tietää, mitä tekee. Hän ottaa vastasn vain syntisen, kuolevaisen ihmisen, ja näkee kuinka kerran tuli ja sovitti koko maailman itsensä kanssa.
Vaikka hieman hypin näiden vaiheiden ylitse, niin hypin nyt vähäsen. Tympäisee kyllä se kreikka jo. Kun seminaari päättyi ja kaikki se puntarointi ja miettiminen päättyi oli alkuun huojentavaa lukea jotain joka nyt vain on näin eikä millään toisella tavalla. Ei enää, toinen puolikin, se epävarma ja rakenteleva ja etsivä ja kyselevä kaipaa suuresti tilaa.
Viimeistä vaihetta johon ihninen voi kasvaa kuvaa Fowlerilla "yleisinhimillinen usko" , Hyrckillä "Parantaja - Jumala" ja minulla identificatio Christi.
Lapsen kehittyessä hän ensi vaiheessa muodostaa introjektin joka on vähän työläs selitettävä. Se menee jokseenkin niin, että kun äiti sanoo, että sinullahan on ihan hyvä takki, minä sitten kuljen ilman. Siis aikuisena. Seuraavana vaiheena on imitaatio, jäljittely. Sen jälkeen lapsi sulattaa äidin piirteet ja pitää sen, mikä hyvää on. Tai äiti tässä merkityksessä on hoitava ympäristö, josta tärkein samastumiskohde on tietenkin se johon suuntautuvat voimakkaat tunteet.
Docens sai minut koukkuun herättämällä myötätunnon jota tuskin kestin. Itkin niin että aloin käyttää nenäliinoina kylpypyyhkeitä. Lopulta käärin hänet pakettiin, paiskasin kustantajalle ja kuvittelin pääseväni hänestä eroon. Tapahtui juuri päinvastaista, nyt piti lisäksi miettiä kuinka korjata kelvoton kirja.
Olen alkanut suhtautua joustavasti siihen että lähestyvät Mariaa ja pyhimyksiään rk- kirkossa. Heissä on jokin häivähdys joka on Kristusta, enkä oikein tiedä, voiko Jeesukseen samastua ihan helposti. Docensillakin oli ihanteensa: Luther.
Jotakin Kristuksesta ehkä meihin pääsee tarttumasn, mitä sitten muutoin olimmekaan, jos " hyvin paljon, ja tarkoitan nyt, mahdollisimman huolellisesti kuunnellen vietämme aikaa hänen seurassaan, lukien hänestä... ". Docens toteaa vankilassa että hän on tullut sellaiseen tulokseen että se on hyvin tärkeätä.
Sittenhän on hyvä juuri se, että Siionin Virret on niin tavattoman kristosentrinen kirja.
Nuo viimeiset ovat niitä, jotka uskovat lujasti yhden ihmisen mahdollisuuksiin, jos seurakunta murenee heidön ympäriltään he eivät suinkaan pysähdy. He ovat täysin omistautuneita mikä ei merkitse fanatismia. Omistautuminen näkyy kaikessa mihin he täydessä tämänpuoleisuudessa ryhtyvät, ei yhden asian liikkeeseen heittäytymisenä. Ja heidän uskonsa on jokin hyvin pysyvä olotila: "Jos elämme, me elämme herralle ja jos kuolemme, me kuolemme herralle.
Minä en suinkaan aio lopettaa jos ei mitään kuulu, vaan puserran että kävisin tentissä.
Eilinen oli erikoinen. Katselin Leipzigin Matteus-passion, luin sanat. Käännös oli hyvä. On hyvä kerran saada nähdä Jeesus Kristus, kaiken sen jälkeen, mitä hän koki.
Voi kun ne lähettäisivät minulle kaikki miksi-minä-ihmisensä!
-
En ole vielä kokonaan lukenut tätä Mari Saikkosen pro gradu-työtä. Tallennan sen tähän tarkasteltavaksi tässäkin teodikea-asiassa, sillä Jeesuksen Pyhä Teresa, Avilan Teresa potii mm Saatanaa, ja pahan valtaa ihmisessä.
Löydettyäni omimman sielullisen olentoni, kristityn ja mystiikkaan taipuvaisen rukoilijan, haluan osallistua oppineiden keskusteluun oppimattomana naisena.
Ekumenian nimissä ei tarvitse välittää kirjaimellisesti satoja vuosia sitten vallineista katolisista näkemyksistä.
Paljon ohjaavaa olen mystikoilta saanut. Olen kokenut myös vaikutusta. Tämä on minun matkantekoa körttiläisenä.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/40080/jumalant.pdf?sequence=1
-
Ekumenian nimissä ei tarvitse välittää kirjaimellisesti satoja vuosia sitten vallineista katolisista näkemyksistä.
Paljon ohjaavaa olen mystikoilta saanut. Olen kokenut myös vaikutusta. Tämä on minun matkantekoa körttiläisenä.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/40080/jumalant.pdf?sequence=1
1500-luvun mystikot ja sitä varhaisemmat ovat loogisesti meidän luterilaista kirkkoa. Ei siihen tarvitse mitään ekumeenista sälää. :icon_wink:
-
Ei ole miestä eikä naista, orjaa eikä vapaata oppinutta eikä oppimatonta ja niin poispäin. Ei ninuakaan ole opetettu, opiskelin itse. Jokainen lahja on annettu, ei yksilölle vaan yhteisön hyväksi, seurakunnalle. Myös lukuhalu.
Tai no. Taisin etsiä itse opettajia ellen ymmärtänyt, ja avoimessa yliopistossa voi opiskella kuka haluaa yleisen teologian perusteita ellei lopulta löydä opettajia, ja sittemmin aineopintoja ja etsiä muista kuin lähimmästä kursseja , joita voi ainakin yrittää :icon_sad: seurata.
Tuo on sikäli kiitollisuudella vastaanotettu, että eräs niistä joilta kyselin kaikenlaista oli itse kiinnostunut mystikoista ja lainasi kirjojaan, hän myös neuvoi osallistumasn retriittiin, kirjojen joukossa ei ollut Avilan Teresasta yhtään. Stinnisseniä, Mortonia ja Nouwenia ja Ristin Johannesta, siis huom. kaikki miehiä, esimerkiksi, ja useat tältä ajalta.
Mutta se on kovin pitkä.
Pitkiähän nämä kertomukset ovat tällä siivulla, silti ajattelin että takuulla tuosta voisit tuoda jotakin joka merkitsi Sinulle eniten.
Jotenkin väsyn siihen että minua nimitetään "oppineeksi" koska todelliset oppineet ovat vielä melko lailla kaukana, ja keräilen niitä mitä ovat pudotelleet matkansa varrelle. Niin käy tämän tästä, olen vähän joka paikassa jotenkin liikaviisas toisten miekestä, ja voin kai sanoa että se tuntuu vieraalta.
Tietenkin oli järkevää tehdä jotain hyödyllistä ja itselle ominaista kun kerran ei ollut aina työkykyinen. Eikä toimintakykyinen. Jos olisi taiteellisia lahjoja olisin varmaan käyttänyt aikani kehittämällä niitä, mutta jotenkin jäin kiinni asioiden ja ajatusten jäljittämiseen. Jos olisin ollut terve, minulla olisi perhe ja olisi mennyt kaiketi aika sen kaitsennassa. Jos olisin terve niin kai olisin työssä ja niin edelleen ja osaisin paljon vähästä, mutta toiset rakennetaan kuljeskelijoiksi ja kivien kääntelijöiksi jo äidin kohdussa.
Olisiko tarkoitettu, että luen ja opiskelen? Ja kehitän vähin erin taitoa sanoa suomeksi asioita, jotka alkuun ilmaistiin kapulakielisemmin? :kahvi:
Jokaisella on tehtävänsä ja lahjansa. En tiedä sopiiko niitä vertailla :kahvi:
-
Ovatko kaikessa onnistuneet ihmiset hauraampia kuin ne, jotka ovat tottuneet siihen, että 'shit happens'? Eilisillä illallisilla eräs pöytäkumppani kertoi järkytyksestään, kun oli kuullut komean, sekä urheilussa että liike-elämässä huikeasti menestyneen ihmisen itsemurhasta. En tiedä, miten paljon hän liioitteli tai karsi kertomusta, mutta tulin ajatelleeksi, että pienikin takaisku voi olla sellaiselle sietämätön, jolle se on ensimmäinen ja ainoa. Kohtalon kampituksiin tottunut oppinee yleensä myös kompuroimaan jaloilleen.
-
Leena, kunnioita lääkärin koulutustasi. Olet sillä minuakin kaksi kertaa lujasti auttanut.
Lisäksi kiinnostukseni teologian niihin alueisiin jotka koen vain ' oppineille' annetun, ja tuntemuksesi musiikin teknillisistä jutuista, saa kirjoittamaan; Oppineille.
Teitä on täällä monia muitakin. Me naiset olemme kai saaneet tehtäväksemme k i r j o i t t a a.
Luen tuota Saikkosen teksiä ihmetellen. Mystikkonaiset olivat minulle enemmän kuin hebreaa, ennen kuin juhani neuvoi kristillisä mystikoita lukemaan. Siinä aukeni minulle
Jumala-yhteys aivan erilaisena, ei-kirjallisena, mutta Raamattu silti Sanan puheena. Ei kylläkään kaikilta osin.
Samoin kummasteluni eräistä kokemuksista joihin olen viitannut, mutta en niitä aivan näin käsittänyt.
Kiinnostus ortodokseihin, Hollantiin, uniin ja muutamiin näkyihin saivat nimen. Mystiikka.
Sitä ovat annetut runot, ei kaikki, myös niiden pois ottaminen ja kirjoittamisen avautuminen toisiin suuntiin. Ovat annettuja tehtäviä.
Ihmeellisin on arvioimisen ja erottamisen ja tuntemisen lahja. Sanon sen näin.
Rukouskin on saanut uudet kuviot . Meidän Mestarimme johtaa elämääni.
Hän tuntee meidät kaikki, nimeltä ja sielultamme.
-
Ovatko kaikessa onnistuneet ihmiset hauraampia kuin ne, jotka ovat tottuneet siihen, että 'shit happens'? Eilisillä illallisilla eräs pöytäkumppani kertoi järkytyksestään, kun oli kuullut komean, sekä urheilussa että liike-elämässä huikeasti menestyneen ihmisen itsemurhasta. En tiedä, miten paljon hän liioitteli tai karsi kertomusta, mutta tulin ajatelleeksi, että pienikin takaisku voi olla sellaiselle sietämätön, jolle se on ensimmäinen ja ainoa. Kohtalon kampituksiin tottunut oppinee yleensä myös kompuroimaan jaloilleen.
vrt. saksalaiskoneen pilotti.
-
Ovatko kaikessa onnistuneet ihmiset hauraampia kuin ne, jotka ovat tottuneet siihen, että 'shit happens'? Eilisillä illallisilla eräs pöytäkumppani kertoi järkytyksestään, kun oli kuullut komean, sekä urheilussa että liike-elämässä huikeasti menestyneen ihmisen itsemurhasta. En tiedä, miten paljon hän liioitteli tai karsi kertomusta, mutta tulin ajatelleeksi, että pienikin takaisku voi olla sellaiselle sietämätön, jolle se on ensimmäinen ja ainoa. Kohtalon kampituksiin tottunut oppinee yleensä myös kompuroimaan jaloilleen.
Ehkä siinä juuri tekee mieli karistaa yltään kaikenlainen vieraskoreudeksi koettu, eli kiitos Riitta-mummi. Kyllä saamaansa oppia pitää voida kiitollisuudella kunnioittaa, mutta vain koska sen avulla voi ehkä auttaa toisia.
Muuten herää kova halu olla pelkästään Leena. Mitä enemmän oppii, sitä vähemmän tietää tietävänsä. Eli ainoa merkitys saattaa toteutua suhteessa toisiin ihmisiin, muutoin valtaisi mielen tolkuton epätoivo, turhautuminen ja kateus niitä kohtaan jotka kiipeävät korkeammalla. Ja kärsimättömyys kun ei kerry meriittiä. Niin arvelen.
Itse suuri ilo jokaisesta uudesta polun päästä on sittenkin suurinta. Olin yhdellä Jopin (Lönnqvist) luennolla johtajuudesta ja itsejohtamisesta ja hän siinä mainitsi yhtäkkiä että nykyään on parempaa jos tietää vähästä paljon eli monialaisuus on out, ja katsoi suoraan minua, minä meinasin viitata ja kysyä mihin hän sitten panee ne ihmiset jotka ovat monialaisia. On kuitenkin vain yksi elämä. Se on niin hauras ja äkkiä menetetetty, ettei sitä kannata haaskata sen miettimiseen mikä on kulloinkin muotia.
Silloin tulee fiilis että älkää sanoko miksikään muuksi. Adjektiivit ovat ikäviä.
-
Monialaisuus on itsensä etsimistä. Sitten kun saa sen löytää alkaa suuntautuminen siihen
mihin ontarkoitettu. Se on vapauttavaa ja voimannuttavaa.
Tämä tie on pitkä ja mutkallinen. Moni ei jaksa kuin aloittaa. Siihen tyytyminen tietää sielun köyhyyttä.
Etsikää itseänne Jumalan edessä vihollisen hyökkäyksistä välittämättä. Kristus on Auttaja ja
Valo tiettämme. Hänen voimansa on suurempi kuin pahuuden voimat.
Ortodoksien opetus Jeesuksen rukouksesta toimi kohdallani. Sanoivat, että kun siihen tottuu ei ole sen jälkeen enää entisensä.
-
1500-luvun mystikot ja sitä varhaisemmat ovat loogisesti meidän luterilaista kirkkoa. Ei siihen tarvitse mitään ekumeenista sälää. :icon_wink:
Katolisilla näkemyksillä tarkoitin 1500-luvun naisen asemaa miehen edessä ja nunnan asemaa rippi-isän edessä.
Pahinta oli inkvisition määräilyt kuka sai kirjoittaa ja mitä. Teresan ensimmäinen kirja oli julkaisematta kauan.
Kuuliaisuuskysymys on minulle vain kuuliaisuutta Jumalaa ja maallista lakia kohtaan.
Luther mainittiin tutkielman alussa. Olen lukenut vasta n. 50 sivua. Lähes jokaisessa kappaleessa on ollut omakohtaista kokemusta muistuttavia asioita esillä.
-
Monialaisuus on itsensä etsimistä. Sitten kun saa sen löytää alkaa suuntautuminen siihen
mihin ontarkoitettu.
Ehkä siinä mielessä kuin tarkoitan itse, niin nuorena kyllä. Ei sitten kuusissakymmenissä :kahvi:
Osui vain kohdalle että aloitin soluista ja viruisista siitä kiinnostuin ihmiseen ja sitten ihmismieleen ja edelleen ajatteluun ja teologiaan.
Usko saa kasvaa Jumalan hallussa.
Mutta putoan aiheesta näin itsestäni jaarittelemalla.
Poikkean lyhyesti siinä, mitä löysin Docensin runoista, eli niitähän ei kirjoitettu julkaistavaksi, hän vain purki sydäntään, ja varmaan ne korvasivat musiikkia edes hieman. Ne ovat useimmin puhetta Jumalasta ja Jumalalle, ja Jumala pysyy siinä Parantajan hahmossa niissä. Se on sikäli merkityksellistä, että sitä mukaa kun kärsimys syvenee, näkyy Parantajassa jokin uusi piirre.
Olen kohta 12 vuotta mietiskellyt onko ihmisen luvallista luottaa, ettei häntä viskele kohtalo, vaan Jumalan hyvä johdatus.
Useasti kallistun tuon viskelyn kannalle, koska tulin siitä vakuutetuksi ihmeen pysyvästi, ja todetaan nyt että vakuuttelijana oli körttipappi. Maailmassa tapahtuu paljon sellaista mitä Jumala tuskin sietää, saati tahtoo, epäilen. Siitä huolimatta olen nyt siis pitkähkön aikaa haeskellut, missä näyttäytyy Jumalan kaikkivaltias hyvyys myös yksittäisen henkilön elämässä?
Ajattelen Docensin löytöä "jolla tullaan ihmiseksi ja tullaan kristityksi" . Ja on, kuin olisin kuin hyvin lähellä nähdä. Tai kuin pian tulisin tietämään uutta.
Noilla sanoilla on minulle ja myös niille tuumailuilleni jotka ovat hieman kai kauempaa katselevia, ja mene ja tiedä vaikka jo enemmänkin niin, tavattoman arvokas merkitys.
Metanoia siis näkee "Jumalan kärsimykset maailmassa" ja tällä kohdin tapahtuu jotakin, joka muuttaa näkemykset ja kokemistavan, niin teodikea todella ratkeaa, arvelen uskaltavani jo sanoa, sitä ei enää ole!
Siinä on jokin "pimeän syvyyden aarre" ihmiseltä, joka odotti kaiken aikaa vain missä ja kuinka hänet teloitetaan, joka lisäksi kantoi huolta ja syyllisyyttäkin siitä että oli kiinnittänyt itseensä 18 vuotta nuoremma tytön, joka kuin liian monta kertaa oli liian lähellä sittenkin pelastua.
"Kristityt ovat Jumalan luona hänen hädässään".
Siihen päättyy etsintä ja kyseleminen. Se että kaikkinainen kokeminen ei pääty, ei ole mitään tavatonta.
-
Sitä ajattelen nyt Paavalin tarkoittaneen tällä: Elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.
Ei täällä kaikki tapahdu Jumalan tahdosta eikä läheskään kaikki mitä teemme itse. Mutta Hän pitää siinä kaikessa meitä käsissään, ja siinä on kaikesta kärsimyksestä huolimatta läsnä kaikkivaltius ja hyvyys.
Siten läsnä on ylösnousemus ja elämä samalla, kuin Getsemane, luopuminen ja kuolema.
Se on ilman muuta tutuista sanoista huolimatta myös puettavissa sellaiseen ilmaisuun ja yhdistettävissä ihmisen kasvuun ja ehkä lopulliseen ihmisenä elämisen arvostamiseen
että on täydellisen käsitettävää tämän päivän ihmiselle.
Docens :026: halusi kirjoittaa "tämänpuolisesta" tulkinnasta muttei sitten ennättänyt.
Seitsemisen vuotta minä olen tuuminut mitä hän mahtoi suunnitella jatkoksi. Leena kirjoittaa! :icon_biggrin:
-
Luettuani, ja vielä hiukan ' märehdittyäni, tuota linkittämääni pro gradua, annan sen yhtäläisten kokemus- ihmeiden nyt sulaa rauhassa. Pää tyhjeni, sydän täyttyi. Jotain suurta ja suloista olen saanut runsaan vuoden aikana. Pohjustusta Herra on tehnyt koko ikäni, en ollut ymmärtänyt.
Viime vuoden pääsiäisetä tämän vuotiseen paljon on täytetty, kokonaisuus hahmottuu, oma tehtäväni seurakunnassa on saanut jatkumoa.
Itsessäni olen vajaa ja syntinen, mutta Herran valo näyttää tietä. Mitä edessä päin on, en tiedä vielä, mutta odotan. Tapahtukoon Sinun tahtosi.
-
Mielenkiintoinen oli Avilan Teresan ymmärrys kun hän puhuu ihmisen muuttumisesta tietyllä tavoin ' ei miehenksi eikä naiseksi ' kun hän pääsee yhdentymään Jumalaan.
Saikkosen tutkielmassa se on moneen kertaan sanottu. Hämmästyin löydöstäni, olenhan kirjoittanutkin omista miesmäisistä ilmentymistäni, kuten tietystä voimasta ja rohkeudesta jotka ovat melko poikkeavia muuten maallisesta olemuksestani.
En kuitenkaan ole homo- tai lesbo-seksuaali, kaikkea muuta. Olin kuten Teresakin turhamainen, pinnallisiin kuvioihin ihastunut, mutta sekin on muuttunut koruttomuudeksi ja yksinkertaisista asioista nauttivuudeksi.
Nyt ymmärrän täyden muutoksen suhteessa erilaisuuksiin ihmisissä. Entinen uskovainen
minussa otti mallia ' opettajistaan'. Hyväksyi h e i d ä n ajatusmaailmansa, lainlukunsa ja tuomionsa.
En ymmärtänyt miksi tapahtui muutos kun löysin itseni körttiläisyyden parissa.
Nyt omat ajatukseni ovat rakkaudelliset, voivat olla joskus voimakkaan vastenmielisetkin
kun koen väärää hengellisyyttä. Näin toimii Jumala ihmisessä kun Hänelle annetaan tila puhdistetussa sielussa.
Kun lasken Teresan kirjoituksista pois katolisen kirkon luostari- ja rippi-isä käytännöt ilmentymineen, on lähes kaikki hyväksyttävää ja oikeaa. Vuosisatakin vaikuttaa, mutta muuten Teresan ajatukset 500 vuotta sitten ovat ikuiset.
Näin kohdallani. Kokonaisuus alkaa hahmottua.
-
Kun on 'ei mies eikä nainen', on varmaankin ihminen. Yhtä hyvin voisi kai sanoa, että on 'mies ja nainen'. Minusta on tärkeä pohtia, mitä tarkoittaa se, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen 'mieheksi ja naiseksi', ei siis 'joko mieheksi tai naiseksi'.
Onko yhteys Jumalaan omiaan rakentamaan yhteyttä itseen, ihmisyyden eri puolien välille? Uskoisin näin olevan. Pettyminen Jumalan kaikkivoipaan hyvyyteen uhkaa näin ajatellen myös ihmisen omaa eheyttä. Voi se näinkin olla. Elämä ei ole minulle ollut näin kova koulu, mutta joillekin on. Ehkä olen päässyt joissakin asioissa helpolla siksi, ettei muinusta olisi koviin paikkoihin ollutkaan.
-
Nyt kun pääsiäinenkin kaikkine kauhufaktoineen on ohi, niin tohon penan ristin ottamiseen tai sen kokoon, niin itte oon useasti valinnut ottaa sen kevyemmän ristin, vaikka oisin voinut esimerkiksi töissä useasti ottaa raskaamman ja enempi vastuuta yms.
Ristinkantajista Löytty on tehnyt jonkun laulun,,muistaako kukaan?
-
Ristin kantaminen on Jumalan koulutusta. Ei se ole pahaksi , jälkeenpäin sen vasta ymmärtää.
Pahempaa on jos Jumalan vastustaja, Saatana, saa houkuteltua meitä sen pois heittämiseen.
Eikö teodikea tutkikin pahan olemusta. Sen erottaminen on välillä vaikeaa, niin ovelasti se osaa houkutella, tai kauhuillaan peloitella. Aina ei ole kysymys omista virheistä tai sairauksista, vaan taistelusta sielujemme puolesta.
-
Nyt kun pääsiäinenkin kaikkine kauhufaktoineen on ohi, niin tohon penan ristin ottamiseen tai sen kokoon, niin itte oon useasti valinnut ottaa sen kevyemmän ristin, vaikka oisin voinut esimerkiksi töissä useasti ottaa raskaamman ja enempi vastuuta yms.
Ristinkantajista Löytty on tehnyt jonkun laulun,,muistaako kukaan?
Muistanpa hyvinkin tuon hienon laulun. Nuottivihkonen kotimökillä jemmassa, taisi olla
juuri tuon niminen sekin.
-
https://www.youtube.com/watch?v=pFb9o-2WmdU
Jep, tässäpä tämä Ristinkantajat....heh...melkeinpä osaan tämän itsekin... :023:
-
:039: :039:
Oii kiitos :)
-
Ristin kantaminen on Jumalan koulutusta. Ei se ole pahaksi , jälkeenpäin sen vasta ymmärtää.
Pahempaa on jos Jumalan vastustaja, Saatana, saa houkuteltua meitä sen pois heittämiseen.
Eikö teodikea tutkikin pahan olemusta. Sen erottaminen on välillä vaikeaa, niin ovelasti se osaa houkutella, tai kauhuillaan peloitella. Aina ei ole kysymys omista virheistä tai sairauksista, vaan taistelusta sielujemme puolesta.
Teodikea ei tutki pahan olemusta eikä pahuutta.
Teodikeaksi nimitetään sitä ihmisen kysymystä: Jos Jumala kerran on kaikkivaltias ja hyvä, miksei hän poista pahuutta maailmasta?
Olen sen kyllä tänne kirjoittanut, olisiko alkuun.
-
Tarkennettakoon, että tahdoin oikeastaan jatkaa tutkittuani erilaisia jumalakäsityksiä. Pohjana oli Matti Hyrckin väitöskirja "Mielen kuvat Jumalasta".
Väitöskirjahan on ainoastaan tutkijakoulutuksen opinnäytetyö. Sillä osoitetaan, että on saanut opastusta ainakin yhden tieteellisen menetelmän käyttöön, ja usein saadaan jonkinlaisia tuloksiakin. Väitöskirjalla on aina rajoituksensa, koska se ei ole sen kummoisempi. Hyrckiä piti omaan tutkielmaankin hieman täydennellä. Kokosin Erik H. Eriksonilta ja Joyce McDougallilta jotain hyvin perusjuttua, ja sain siitä sen asteikkoni vähän paremmin pelittämään.
Siitä puuttuu vielä Fowlerilta löytynyt ihmiselle ominainen mielen dynaamisuus eli joustavuus, joskus taannutaan ja toisinaan sitten taas edetään. :kahvi:
Muita uskon kehitykseen yms asiaan liittyvää on tutkittu mutta esimerkiksi Fowler oli minun tutkielmaani varten liian monitahoinen ja hieman sotkuinen, enkä kyllä tekisi ihan omia mittareita vielä.
Kun tutkimusaineistona oli jumalakäsityksen kypsyys ja pysyvyys Docensin runoissa, ja kun niissä näyttäytyi se kypsin ja koko ajan vielä kuin parempaan pystyvänä, vaikka runot kirjoitettiin keskellä kärsimystä, kävi siten, että kiinnostuin saman tien jumalakäsityksen suhteesta tuohon teodikean ongelmaksikin nimitettyyn aiheeseen. Kun Docensia se hyvin vähän jaksaa kiinnostaa.
Sitten tietty kiinnosti katsella, mitä toiset tutkijat ovat selvitelleet ihmisen uskon kehityksestä.
Kyllä sitä tutkia voi ja saa tutkia, ja on uurastettu lujastikin. Se merkitsee, oikein alkeviivauksen kera, ihan toista, kuin että tutkisi Jumalaa, tai hyvää, tai pahaa.
Sitä ainoastaan kuinka ihminen tuntee ja kokee ja ajattelee. :kahvi:
-
Teodikea ei tutki pahan olemusta eikä pahuutta.
Teodikeaksi nimitetään sitä ihmisen kysymystä: Jos Jumala kerran on kaikkivaltias ja hyvä, miksei hän poista pahuutta maailmasta?
Olen sen kyllä tänne kirjoittanut, olisiko alkuun.
Kiitos Leena tästä. Mulle ainakin selvensi koko termin merkityksen.
En ole jaksanut aiheeseen paneutua. Silloin tällöin täällä vaan tullut esille mielenkiintoisia
kommentteja ja keskusteluja.
Miksi Jumala sallii kaikkea pahaa tapahtuvan maailmassa...on kyllä varsin yleinen
keskustelun aihe palstoilla.
Olen taipuvainen ajattelemaan vaan niin että Jumala sallii syntiselle ihmiselle valinnan ja
toiminnan mahdollisuuden.
Jumala on myös antanut pelastuksen mahdollisuuden.
-
Kiitos Leena tästä. Mulle ainakin selvensi koko termin merkityksen.
En ole jaksanut aiheeseen paneutua. Silloin tällöin täällä vaan tullut esille mielenkiintoisia
kommentteja ja keskusteluja.
Miksi Jumala sallii kaikkea pahaa tapahtuvan maailmassa...on kyllä varsin yleinen
keskustelun aihe palstoilla.
Olen taipuvainen ajattelemaan vaan niin että Jumala sallii syntiselle ihmiselle valinnan ja
toiminnan mahdollisuuden.
Jumala on myös antanut pelastuksen mahdollisuuden.
Niin. Muuan sivujuonne tietty lieneekin, kuinka Jumala estääkään? Suurin osa on ihmisen aiheuttamaa. Koska me emme ole robotteja, koska me niin helposti eri motiivein olemme valmiita pahaan emmekä hyvään, kostoon emmekä anteeksiantoon, ahneuteen emmekä kohtuullisuuteen, pitkämielisyyteen vihassa emme rakkaudessa...
Olen useasti kirjoittanut tänne, etten tiedä kumpi aamulla katsoo peilistä, natsi vai natsin uhri.
Uhriksi joutuminen, olipa syynä sitten sairaus, luonnonkatastrofi, rohkeus vastustaa väärämielisyyttä tai kansanmurhaa, välinpitämättömyyttä, onnettomuutta, johtaa kärsimykseen. Kärsimys puolestaan herättää kysymyksiä, miksi Jumala ei estänyt tätä. Tai miksi minulle piti tapahtua.. Minun lapselleni, isälleni, puolisolleni?
Onko sillä jokin korrelaatio jumalakäsityksen kypsyyteen? Vaikka?
Moni otti kantaa hätäisemmin kuin oikeastaan halusin, :kahvi: mutten tahtonut sanoa että odottakaas nyt vähän, en minä vuodattele mitään yksityiskärsimystarinaa tänne. Ja täytyy antaa kommentoida! Ei se poukkoilu voi hajottaa ajatusta, tai sitten täytyy kirjoittaa ihan omaa blogia. Oli parempikin, että sain katsottua pysyykö ajatus koossa näin. Ja keskenhän tämä on. :kahvi:
sain mukavan taukopaikan Paavalin sanoista, joita en oikeastaan ole ennen ihan ymmärtänyt.
Mutta toivon voivani liittää uskonkehityksen ihmisen mielen kehitykseen kehittämättä uusia teorioita ---- ja siten että juuri kun ihminen törmää tuohon " miksi" - kysymykseen,,näen todella siinä olevan kohdan jonka kuulolla kenties olisi mahdollista auttaa tervehtymään muutenkin. "Terve mieli, terve usko" on erään kirjan nimi. Kävisikö näinkin: Tervehtynyt usko, terve mieli? En tiedä!
Suurin kysymys kuitenkin koskee tuota, missä ihminen "ei enää näe omiaan, vaan Jumalan kärsimykset maailmassa".
-
Onko yhteys Jumalaan omiaan rakentamaan yhteyttä itseen, ihmisyyden eri puolien välille? Uskoisin näin olevan. Pettyminen Jumalan kaikkivoipaan hyvyyteen uhkaa näin ajatellen myös ihmisen omaa eheyttä. Voi se näinkin olla.
Sepä juuri on eräs kysymyksistäni. Oikeastaan työhypoteesi. Mutta taustalla saattaa olla myös maaperä joka on ravinnut uskoa ja edesauttanut sen kehitystä, tarjonnut tietoa ja tukenut terveellä tavalla luottamusta sillä "elämä on vaikeaa aivan kaikille ja aivan alusta alkaen" (Winnicott).
Siten johtopäätös saattaisi olla, että tällä elämänalueella lapsen jättäminen vaille kaikkea opastusta merkitsisi suoranaista riistoa. Tai niin, myös yhtäläisesti vanhemmat joiden usko on jäänyt kypsymättömäksi mutta jotka pitävät omaa tapaansa ainoana oikeana (ominaisesti, muuten) edellyttävät lastensa omaksuvan yksi yhteen ne heidän juttunsa.
Itselleni sopi sellainen tarjollapito. Ilman aamuhartautta koulupäivä lähti nurinpäin käyntiin, siksi ysin aamut olivat huonoja minulle. Aika pienenä mutta lukutaitoisena sain hyvin toimitetun Lastenraamatun. Sain käydä kirkossa kun kerran tahdoin. Ja meillä siteerattiin Vuorisaarnaa. :003: olen vakavissani. Vasta aikuisena tajusin kuinka iso juttu oli ettei seuraavana aamuna eilistä enää ollut. Ei ollut tarpeen edes olla huolissaan siitä että joku alkaisi hutkia menneillä rötöstelyillä.
-
Olen useasti kirjoittanut tänne, etten tiedä kumpi aamulla katsoo peilistä, natsi vai natsin uhri.
Natsi ei voi olla yksin. Kansallisuuskiihko on yksi tyhmyyden tapa tiivistyä joukossa. Uhrit ovat yksin. Kun uhrit löytävät tarpeeksi kaltaisiaan, syntyy tukiryhmiä ja vastarintaliikkeitä. Se onkin iso kysymys, miten vapautusrintama välttyy muodostumasta sortavaksi valtakoneistoksi, kun se on saavuttanut tavoitteensa.
-
Olen taipuvainen ajattelemaan vaan niin että Jumala sallii syntiselle ihmiselle valinnan ja
toiminnan mahdollisuuden.
Jumala on myös antanut pelastuksen mahdollisuuden.
Minä olen taipuvainen ihmettelemään, miksi Kaikkivaltias loi synnin. Ilman synnin luomista ei olisi syntiä eikä myöskään syntisiä.
-
Synnin olemus oli Paratiisissa ennen kuin Adam ja Eeva lankesivat sen houkutuksiin. Se ilmaantui kaiken tiedon puusta käärmeenä houkuttelemaan ensimmäisiä ihmisiä tottelemattomuuteen.
Ennen kuin mitään meille näkyvää luotiin oli Jumalan joukoissa tapahtunut jotakin joka sai Luciferin lankeamaan. Siitä Raamatun mukaan alkoi viha Jumalan ja Saatanan välillä.
Tämä on Vanhan Testamentin suurpiirteistä kertomaa. Se on salaisuus.
Raamatussa ei muuta kerrota kuin Luciferin ihastumisesta omaan kauneuteensa.
Hän oli ' kuin jumala' omasta mielestään. Hän tuli synniksi. Jumala ei luonut syntiä.
Ei rahakaan itsessään ole kuin kaupan väline, mutta siihen rakastuvat ja sitä ahnehtivat syyllistyvät syntiin.
-
Jesajan kirjassa pilkataan Babylonin kuningasta ja Hesekielin kirjassa Tyyron kuningasta. Nämä kirjoitukset ovat antaneet aiheen kertomukselle paholaisen lankeemukselle. Nimi Lucifer on peräisin Jesajan latinalaisesta versiosta. Alun perin lienee viestinä ollut ehdottoman vallan ja satumaisten rikkauksien katoavaisuus.
-
Hesekeliä mukaellen kirjoitin. Mistä olet lukenut tästä satumaisen vallan ja rikkauksien asiasta. ?
Eräät diktaattorit ilmentävät juuri tätä.
-
Ennen kuin mitään meille näkyvää luotiin oli Jumalan joukoissa tapahtunut jotakin joka sai Luciferin lankeamaan. Siitä Raamatun mukaan alkoi viha Jumalan ja Saatanan välillä.
Eikö Jumala luonut Luciferia? Jos loi, miksi loi lankeavaksi? Jos ei luonut, miksi Häntä kutsutaan Kaikkivaltiaaksi?
-
En halua tietää. Nämä ovat niin suuria salaisuuksia, että jääkööt uskon varaan.
-
Jumalan olemus ja ajatukset ovat jotain muuta kuin ihmisen olemukset ja ajatukset.
Raamatussa meille aika paljon tuodaan esille sellaisia asioita mitä meidän on syytä miettiä,
tutkia rukoillen Jumalan edessä.
Mulla ainakin tulee mieleen, armahda minua syntistä ihmistä.
Itselläni on elämän murheita ja huolia ihan tarpeeksi, jokaiselle päivälle riittää oma vaivansa.
Meille on luvattu myös voimia päiviemme mukaan.
Olen kyllä taipuvainen ajattelemaan ja kantamaan murhetta sellaisista asioista mistä ei
tarvitsisi, vaan ne voisi jättää Jumalan hoitoon. Toisaalta myös "unohdan" sellaista mistä olen
vastuussa ja tulisi hoitaa.
-
En halua tietää. Nämä ovat niin suuria salaisuuksia, että jääkööt uskon varaan.
Niin. Mutta siitä seuraa melko johdonmukaisesti, että kaikki uskoon kuuluva jääköön uskon varaan. Silti sananselittäjiä riittää: Jeesus ajatteli näin ja toimi noin -- miksi se olisi yhtään vähemmän salaista ja ihmismielelle tavoittamatonta kuin peruskysymys?
-
Hesekeliä mukaellen kirjoitin. Mistä olet lukenut tästä satumaisen vallan ja rikkauksien asiasta. ?
Eräät diktaattorit ilmentävät juuri tätä.
Tähän tämä on kirjoitettu: "Ihminen, viritä valitusvirsi Tyroksen kuninkaasta, sano hänelle: Näin sanoo Herra Jumala: -- Sinä olit täydellisistä täydellisin, täynnä viisautta, itse kauneus. Olit Eedenissä, Jumalan puutarhassa, ja sinua koristivat kalliit kivet, karneolit, topaasit ja kalsedonit, krysoliitit, onyksit, jaspikset, safiirit, turkoosit ja smaragdit. Pukusi oli kullalla kirjailtu. Jo syntyessäsi oli kaikki valmiina. Kerubiksi minä sinut tein, sädehtiväksi vartijaenkeliksi, sinä olit pyhällä vuorella, käyskentelit välkehtivien kivien keskellä. Moitteen sijaa ei sinussa ollut siitä päivästä, jona sinut loin, siihen päivään, jolloin lankesit pahaan. Kun kävit kauppaa kaikkialla, sinä tulit yhä röyhkeämmäksi ja sorruit syntiin. Niin minä suistin sinut pyhältä vuorelta, syöksin sinut, vartijakerubini, välkehtivien kivien keskeltä. Kauneutesi houkutti sinut korskeuteen, loistosi sokaisemana haaskasit viisautesi. Nyt olen syössyt sinut alas, jättänyt kuninkaiden katseltavaksi ja pilkattavaksi. Sinä teit kaupoissasi vääryyttä, monin synnein sinä saastutit pyhäkkösi. Siksi minä sytytin keskellesi tulen, ja se poltti sinut, minä tein sinusta tomua ja tuhkaa kaikkien nähden. Kaikki kansat, jotka tunsivat sinut, kauhistuvat nyt kohtaloasi. Sinä olet kammottava varoitus. Sinä olet iäksi poissa."
-
Tähän tämä on kirjoitettu: "Ihminen, viritä valitusvirsi Tyroksen kuninkaasta, sano hänelle: Näin sanoo Herra Jumala: -- Sinä olit täydellisistä täydellisin, täynnä viisautta, itse kauneus. Olit Eedenissä, Jumalan puutarhassa, ja sinua koristivat kalliit kivet, karneolit, topaasit ja kalsedonit, krysoliitit, onyksit, jaspikset, safiirit, turkoosit ja smaragdit. Pukusi oli kullalla kirjailtu. Jo syntyessäsi oli kaikki valmiina. Kerubiksi minä sinut tein, sädehtiväksi vartijaenkeliksi, sinä olit pyhällä vuorella, käyskentelit välkehtivien kivien keskellä. Moitteen sijaa ei sinussa ollut siitä päivästä, jona sinut loin, siihen päivään, jolloin lankesit pahaan. Kun kävit kauppaa kaikkialla, sinä tulit yhä röyhkeämmäksi ja sorruit syntiin. Niin minä suistin sinut pyhältä vuorelta, syöksin sinut, vartijakerubini, välkehtivien kivien keskeltä. Kauneutesi houkutti sinut korskeuteen, loistosi sokaisemana haaskasit viisautesi. Nyt olen syössyt sinut alas, jättänyt kuninkaiden katseltavaksi ja pilkattavaksi. Sinä teit kaupoissasi vääryyttä, monin synnein sinä saastutit pyhäkkösi. Siksi minä sytytin keskellesi tulen, ja se poltti sinut, minä tein sinusta tomua ja tuhkaa kaikkien nähden. Kaikki kansat, jotka tunsivat sinut, kauhistuvat nyt kohtaloasi. Sinä olet kammottava varoitus. Sinä olet iäksi poissa."
Niin. Tämä on hyvä ja hieno lainaus, ja tässä on jotakin sangen freudilaista. Vanhempi kadehtii lastaan, luomaansa, ja tuhoaa tämän sen sijaan että sanoisi: "Tuu rakas pois sieltä, se on paha paikka." Menettelytavasta on arkisia ja maallisiakin esimerkkejä, ikävä kyllä.
-
Niin. Tämä on hyvä ja hieno lainaus, ja tässä on jotakin sangen freudilaista. Vanhempi kadehtii lastaan, luomaansa, ja tuhoaa tämän sen sijaan että sanoisi: "Tuu rakas pois sieltä, se on paha paikka." Menettelytavasta on arkisia ja maallisiakin esimerkkejä, ikävä kyllä.
Mikä tässä katkelmassa on ironiaa? Tarkoitetaanko oikeaa Eedenin puutarhaa tai todella pyhää vuorta vai Tyroksen kuninkaan itselleen istuttamaa puistoa ja jumalilleen pyhittämää temppelikukkulaa? Ovatko jalokivet todella arvokkaita vai välkehtivätkö ne vain koreasti?
-
Olen lukenut tuota tekstiä melko symbolisenä, Jumalan puheena kyllä. Ironianakin, mutta en profetiana tämän maailman ajan hirmuhallitsijoista. Jesajalla ja raamatunkääntäjillä on varmaan osuutensa.
Thomas ?
Ei kyllä paljon puutu etteivät monet ' tsaarit' , hitlerit ja mussolinit myös tällaisia.
-
Mikä tässä katkelmassa on ironiaa? Tarkoitetaanko oikeaa Eedenin puutarhaa tai todella pyhää vuorta vai Tyroksen kuninkaan itselleen istuttamaa puistoa ja jumalilleen pyhittämää temppelikukkulaa? Ovatko jalokivet todella arvokkaita vai välkehtivätkö ne vain koreasti?
En tiedä. En maininnut sanaa ironia. Kerro.
(Jalokivien arvokkuus lienee sangen suhteelllista sekin. Ja kenties myös pyhyys.)
-
En tiedä. En maininnut sanaa ironia. Kerro.
(Jalokivien arvokkuus lienee sangen suhteelllista sekin. Ja kenties myös pyhyys.)
Mielestäni tekstin 'freudilaisuus' riippuu siitä, ymmärtääkö tämän ironiana vai aitona ihailuna.
-
Mielestäni tekstin 'freudilaisuus' riippuu siitä, ymmärtääkö tämän ironiana vai aitona ihailuna.
"Siksi minä sytytin keskellesi tulen, ja se poltti sinut, minä tein sinusta tomua ja tuhkaa kaikkien nähden. Kaikki kansat, jotka tunsivat sinut, kauhistuvat nyt kohtaloasi. Sinä olet kammottava varoitus. Sinä olet iäksi poissa."
Ilmeisesti olen lukutaidoton, koska en näe tuossa aitoa ihailua tai ironiaa vaan silkkaa tuhoamisvimmaa ja katkeraa kostonhalua.
Jokin lieventävä selitys löytyy kenties Lähi-idän kansojen värikkäistä kielikuvista ja dramaattisista metaforista, mutta valitettavasti käytäntö on viime aikoina osoittanut, että julma tuhoaminen on myös konkreettista.
-
Minä olen taipuvainen ihmettelemään, miksi Kaikkivaltias loi synnin. Ilman synnin luomista ei olisi syntiä eikä myöskään syntisiä.
Minä kun etsin sitä "maallista tulkintaa" johon Docens omansa päätti näillä sanoilla: " Tästä kai alkanee maallinen tulkinta" palaan kohta pikaa sinne, kuinka itse tuosta ajattelen, eli ihmisen kasvuun.
Tuumin että jos olisimme luotuja muuksi kuin ihmisiksi jotka kasvavat hyvin hitaasti vaikeiden haasteiden kautta kysyisin samaa. Mutta jo siitä varhaisimmasta ongelmasta, luottaako vai eikö, itää tuhoavuus, kateus, ainakin nämä kaksi joihin meillä on valmius.
Simojoki Bros. matkustivat Herättäjäjuhlilta samalla bussilla kotiinpäin ja jompi kumpi sanoi: Raamattu on seimi, johon Jeesus-lapsi pantiin nukkumaan.
Mutta ei tämä vielä kerro muuta kuin että ihminen tarvitsi pelastajan ja myös voidaan pelastaa, niin miltä? Itseltään? Miten sitten? Että viimeisin askel kehityksen polulla olisikin, ei identifikaatio-samaa-sukupuolta-olevasn- vanhempaan ja sarja muuta blaaablaaaata vaan ---- minä mietin ja jatkan! Sitä mitä oli se metanoia, tuleminen kristityksi --- ja ihmiseksi.
Onko synti jotakin joka on luotu?
Kuinka me olemme mitä olemme?
Minä myös palaan tuohon mitä Pena kirjoitti ryhmän identiteetin astumisesta kaiken sen paikalle, mikä meissä tavoittelee, kaipaa ja etsii Jumalan hyvyyttä. Joku sanoo että se korvaa omatunnon, koska on niin paljon helpompaa ja usein turvaa jopa hengen, kun omaksuu sen mitä ryhmä tarjoaa.... Ja silti minä olisin itse se natsi! Jokin minut sai pelkäämään niin, että hellitin otteeni paremmasta.
Viha? Pelko? Halu tuhota joku jolla on paremmin? Kateus? Mahdottomuus seistä yksin oikean puolella?
Jokainen näkee tällaista pienessä ja suuressa.
Johan tämä on eskarissa näkyvillä sanoo sisar. Hän opiskelee myös kuin minä mutta paremmin jatkoa omille opinnoilleen.
Tähän löytyy tietty sivupolku: Onko siis oltava kristitty? Entä muissa uskontokunnissa, kuinka käy?
Jätin tämän kulkematta tällä kertaa, sillä minut asetettiin tähän kontekstiin. Kaivan siitä, missä seison enkä juoksentele siellä täällä.... Jos nyt tuntisin tämän. Ja minä uskon, että kyseessä ovat historialliset todet tapahtumat. Kristus nousi kuolleista siis.
Eikös Docensilla ja Leenalla olekin hauskaa? :kahvi:
Voi sentään, jatkakaa!
-
Muiden uskontojen jumalat ovat erilaisia kuin Herra, ainoa yksi Jumala. Ne vaativat uhreja, käskevät jopa tappamaan.
Meidän kristittyjen Jumala sanoo, Älä tapa. Hän antoi uhrin itseltään, Ainoan Poikansa.
Herraa ei tarvitse lepytellä, eikä pelätä. Häntä kunnioitetaan Luojana ja Lunastajana ja Henkeä ohjaajana.
Eikö tässä ole syytä olla kristitty. Ja kaikki muu meille annetaan Hänen armostaan.
Onko paha luotu vai syntynyt, ei vaivaa minua. Sen tiedän, että se o n.
-
Muiden uskontojen jumalat ovat erilaisia kuin Herra, ainoa yksi Jumala. Ne vaativat uhreja, käskevät jopa tappamaan.
Meidän kristittyjen Jumala sanoo, Älä tapa. Hän antoi uhrin itseltään, Ainoan Poikansa.
Minun Raamatussani lukee, Matteuksen evakeliumissa: "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan."
Ehkä luen väärin tai väärää Raamattua.
Tajuan, hyvin hämärästi, että kyse on kielikuvista, mutta siitä seuraa jatkopohdinta: onko armokin vain kielikuva? Jos ei ole, millä perusteella juuri se ei ole?
-
Vertauksena minä pidän näitä Jeesuksen sanoja. Samoin kuin hän sanoi. Ette te ole minun äitini ja veljeni. Omalle lihalliselle äidilleen , veljelleen ja opetuslapsilleen !
Minunkin tyttäreni ovat käyneet sotaa minua vastaan. On sodittu puolin ja toisin. Miekkaa on käytetty vain symbolisesti. Tässä ilmenee paha koti-oloissa hyvin monilla.
" Profeetta ei ole mitään kotimaassa ".
Armo on kokemusperäinen, ja silti fakta.
-
Vanhassa testamentissa on kaameitakin tappamiskäskyjä Jumalan sanoina. Jotkut selittävätkin tappamiskiellon tarkoittavan murhaa eikä ihmisen surmaamista yleensä.
"Näin on Herra Sebaot puhunut: 'Olen päättänyt rangaista amalekilaisia, koska he asettuivat israelilaisten tielle, kun nämä tulivat Egyptistä. Mene siis nyt ja kukista amalekilaiset. Julista heidät ja heidän omaisuutensa Herralle kuuluvaksi uhriksi. Älä sääli heitä vaan tapa kaikki, miehet ja naiset, lapset ja imeväiset, härät ja lampaat, kamelit ja aasit.'"
-
Vertauksena minä pidän näitä Jeesuksen sanoja. Samoin kuin hän sanoi. Ette te ole minun äitini ja veljeni. Omalle lihalliselle äidilleen , veljelleen ja opetuslapsilleen !
Minunkin tyttäreni ovat käyneet sotaa minua vastaan. On sodittu puolin ja toisin. Miekkaa on käytetty vain symbolisesti. Tässä ilmenee paha koti-oloissa hyvin monilla.
" Profeetta ei ole mitään kotimaassa ".
Armo on kokemusperäinen, ja silti fakta.
Minä en ole sotinut tyttäreni kanssa, edes vertauskuvalllisesti. Kinat ovat koskeneet lähinnä joidenkin tekstien tulkintoja, ja tytär on lähes aina ollut oikeammassa, perustellut paremmin.
Armosta ei ole kokemusta. En pidä sitä faktana vaan vertauskuvana jostakin, ehkä toiveesta.
-
Vanhassa testamentissa on kaameitakin tappamiskäskyjä Jumalan sanoina. Jotkut selittävätkin tappamiskiellon tarkoittavan murhaa eikä ihmisen surmaamista yleensä.
Jotkut selittävät, toiset kysyvät: miksi jotkin kaameat käskyt selitetään pois, hälvennetään symboliikan usvaan? Miksi kivat neuvot otetaan kirjaimellisesti?
-
Jotkut selittävät, toiset kysyvät: miksi jotkin kaameat käskyt selitetään pois, hälvennetään symboliikan usvaan? Miksi kivat neuvot otetaan kirjaimellisesti?
Ehkä tässäkin on teodikea-ahdistuksen siemen. Puhutaan kai korvasyyhystä, kun poimitaan julistuksesta vai itselle sopivat makupalat. Jumala on myös kiivas eikä sitä kannata unohtaa.
-
Ehkä tässäkin on teodikea-ahdistuksen siemen. Puhutaan kai korvasyyhystä, kun poimitaan julistuksesta vai itselle sopivat makupalat. Jumala on myös kiivas eikä sitä kannata unohtaa.
Niin. Ja vihaa pahuutta. Joskus ajattelen, kuinka äkkiä olemme kuin pahuuden saaliina. Joku vaikka kadehtii sillä tavalla josta Melanie Klein sanoo, että se on tuhoavaa:
"Kateus on vihainen tunne, joka voi hyvin ainoastaan nähdessään kärsimystä. "
Tällaisesta nousevat halut tuhota toiselta onni, menestys, ilo, rauha, ja jos ajatteleekin että menköön menestys, on vaikeampaa kun tai jos joutuu näkemään toisen mielenrauhan, ilon ja onnen ja onnistumisen ilon tuhoavaa käyttäytymistä. Niin vähän tarvitaan; väärä todistus lähimmäisestä saattaa riittää!
Siinä sitä jo onkin.
Tuolla kohdin sopiikin rukous, ettei joutuisi kiusaukseen.
Samoin, että kasvaisi kohti anteekdiantoa, sillä jos joku nyt sattuisi vaikka itseä noin kadehtimaan niin tuhoaahan hän elämäänsä sillä en minä ole ainoa.... Ja mitä se hänelle on?
Tuossa näyttäytyy Jumalan voima, turva ja varjelus, sillä nimittäin, että Hän voi varjella sisäistä tyyneyttä, rauhaa ja iloa auttamalla erottamaan tärkeät vähemmän tärkeistä.
Keskellä kamalia pronomineja.... :icon_eek:
-
Suuttua saa ja joskus pitääkin, mutta viha on pahasta.
-
Suuttua saa ja joskus pitääkin, mutta viha on pahasta.
Minusta tuo on hiukan sanahelinää.
Minulle passaa mainiosti, että joku vihaa minua (voin karttaa vihaajaa, jos näen vihan merkit), mutta äkillisiä raivareita kavahdan ja peljästyn.
-
Minulle passaa mainiosti, että joku vihaa minua (voin karttaa vihaajaa, jos näen vihan merkit), mutta äkillisiä raivareita kavahdan ja peljästyn.
Sen verran on kokemusta vihamiehistä (sana ei sisällä genusinformaatiota), että olen eri kannalla. Kiihtymyksen tilassa sanotut sanat ja erilaiset muut typeryydet aina kestää, koska ne ovat hetkellisiä. En ole niihin itsekään syytön. Viha on vähän eri asia, ja sen aiheuttamat vahingot ja vauriot havaitsee ehkä vasta pitkän ajan kuluttua - esim. kummastelevina kysymyksinä ja oudoksuvina katseina.
Mt
-
Lisää sanahelinää. Hän joka menettää malttinsa häviää pelin.
-
Minulle passaa mainiosti, että joku vihaa minua (voin karttaa vihaajaa, jos näen vihan merkit), mutta äkillisiä raivareita kavahdan ja peljästyn.
Passaako sekin, että vihaat jotakin toista? Entäs, jos vihaat itseäsi?
Raivareiden kavahtaminen on oikein ja autuaallista. Pelästymisessäkään ei ole mitään hävettävää.
-
Passaako sekin, että vihaat jotakin toista? Entäs, jos vihaat itseäsi?
Raivareiden kavahtaminen on oikein ja autuaallista. Pelästymisessäkään ei ole mitään hävettävää.
Kyllä joskus säikähdän odottamatonta raivonpuuskaa mutta harvemmin enää. Pelottavampaa on todella kestoviha, jossa tuo toinen saa perusteltua itselleen mistä syystä minua (siis yleistäkää tämä) sopiikin kohdella siten että se vahingoittaa. Näin syntyy mahdollisesti vakaviakin haittoja.
Niistä irrottautuminen ei ole aivan helppoa! Siis, sisäisen rohkeuden, rauhan ja ilon löytyminen, ja tällä kohdalla näyttäytyy Jumalan kaikkivaltius ja hyvyys. Niitä ei ihan aina mistään muualta revitä. Hän ei pysäytä tuota toista, koska tuo toinen ei ole mikään robotti, ei anna jäädä auton alle ja kuolla tai muuta mikä täällä maallisesti varjelisi hänet, kuka nyt kulloinkin joutuu toisen kenkkuilusta kärsimään
Turha kai sanoa, että keljusti olisi käynyt siten itsellenikin.
Vihaajaa on tosin toisinaan mahdollista kaihtaa, aktiivista kiusantekijää tai pahanpuhujaa, mutta koululuokassa ei pääse pakoon.... Eikä aina työpaikassaankaan. Kaverit saa valita, työtovereita jo esimerkiksi ei saa.
-
Jos me vaellamme valossa, niin meillä on yhteys keskenämme...
Jumala on valo. hänessä e i ole pimeyden häivää.
http://www.evl.fi/raamattu/1992/1Joh.1.html
Jos Jumalassa ei ole pimeyden häivää, hän ei tee pahuuden tekoja. Ankara hän on syntiä, ei syntisiä kohtaan.
Häneltä kuulemme totuuden itsestämme, joskus myös toisista ja armollisuus on silloin osamme.
-
Passaako sekin, että vihaat jotakin toista? .
En tietääkseni vihaa ketään. Siis tietääkseni, näissä hyvin rajallisen tietämyksen rajoissa. Miten viha ilmenee, jotta se on oikea vihaa? En toivo enkä tahallani tee kenellekään pahaa. Vahingossa olen satuttanut mm. kaveriani, kun intouduimme taidottomina jumppaamaan ja kärrynpyöräkinttuni osui häneen. Onneksi ei mitään mennyt rikki.
Onko sureminen jonkinlaista verhottua vihaa? Sitäkin mietin. Ja annosteltua, ehdollista armoa.
-
Viha jotakin ihmistä kohtaan ei ole kokemuspiirissäni myöskään. Vastenmielissys on, ja pettymys ja katkeruus.
Vastenmielisyys ei ole mielestäni vihaa, se on vain oma tunne. Viha ottaa aseita käyttöönsä.
Sodanjulistus annetaan selvästi. Aseet kaivetaan esiin. Niitä on monenlaisia, kuten julkinen halveksiminen, juonittelu, olettamisien väittäminen todeksi, anteeksiantamattomuus, köyhien sortaminen tietoisesti. Puhumattakaan murhista, tai valhein jatkettuun sotimiseen ilman sodanjulistusta.
Kateus on pikkuvihaa toisen omistamien asioiden tähden.
Sureminen ei ole vihaa. Kun se jatkuu jatkumistaan se voi olla epäuskoa Jumalan mahdollisuuksia kohtaan tai vaikea luonteen vamma.
Ikävä, sääli ja kaipaus koettelevat muuta kuin jumalasuhdetta.
Rukous kaikenlaisten tekojen puolesta, itsensä ja maailman on paranta ajallaan. :049:
-
Viha jotakin ihmistä kohtaan ei ole kokemuspiirissäni myöskään. Vastenmielissys on, ja pettymys ja katkeruus.
Vastenmielisyys ei ole mielestäni vihaa, se on vain oma tunne. Viha ottaa aseita käyttöönsä.
Sodanjulistus annetaan selvästi. Aseet kaivetaan esiin. Niitä on monenlaisia, kuten julkinen halveksiminen, juonittelu, olettamisien väittäminen todeksi, anteeksiantamattomuus, köyhien sortaminen tietoisesti. Puhumattakaan murhista, tai valhein jatkettuun sotimiseen ilman sodanjulistusta.
Kateus on pikkuvihaa toisen omistamien asioiden tähden.
Sureminen ei ole vihaa. Kun se jatkuu jatkumistaan se voi olla epäuskoa Jumalan mahdollisuuksia kohtaan tai vaikea luonteen vamma.
Ikävä, sääli ja kaipaus koettelevat muuta kuin jumalasuhdetta.
Rukous kaikenlaisten tekojen puolesta, itsensä ja maailman on paranta ajallaan. :049:
Niin. Ehkä muut osaavat erottaa ja eritellä tunteet toisistaan kirkkaasti. Minun kokemukseni mukaan surussa on ainakin ripaus vihaa ja vihassa ripaus surua. Samoin pettymyksessä ja katkeruudessa.
Toisaalta: ehkä epäuskossa voi olla uskoa.
-
Olen kyllä kuullut tutun papinkin sanovan: Olin vihainen Jumalalle !
Suruharson takana saattaa piillä vihaa: Miksi, miksi !!
Sellaisen vihan kun hoitaa anteeksipyynnöllä, se muuttuu, saattaa muuttua, ajanoloon kaipuuksi.
Liputan edelleen rukoilemisen puolesta.
-
Olen kyllä kuullut tutun papinkin sanovan: Olin vihainen Jumalalle !
Suruharson takana saattaa piillä vihaa: Miksi, miksi !!
Sellaisen vihan kun hoitaa anteeksipyynnöllä, se muuttuu, saattaa muuttua, ajanoloon kaipuuksi.
Liputan edelleen rukoilemisen puolesta.
´
Kaipuu se vasta karseinta onkin.
Oleen rukoillut ikäni, ei mitään havaittavaa vastausta. Usko on hiutunut.
-
Olen kiintynyt epäuskon koettelemuksissa pieneen paikkaan Raamatussa: Herra, minä uskon. Auta epäuskossani !
Jeesun sanoi: Kaikki on mahdollista sille joka uskoo. Sinapinsiemen riittää kasvattamaan suuren puun.
-
Jeesun sanoi: Kaikki on mahdollista sille joka uskoo. Sinapinsiemen riittää kasvattamaan suuren puun.
Paitsi ettei siemen ole pieni eikä kasvata puuta.
http://www.yrttitarha.fi/kanta/sinapit/kansanperinne.html
-
olla vihainen Jumalalle. Niinpä. Muuan fiksu pappi jonka erehdyksiin petyin tolkuttumasti enkä ikinä muista mitä hyvää hän teki :003: suorastaan neuvoi. Hän tunsi minut jo hieman paremmin ja tietenkin käsityi jotain sellaista mitä tapahtui. Jotain oli vinossa, sanoi. Vinossa kun en pui nyrkkiä kohti taivasta ja huuda, p*********n p**********n Jumala mitä Sinä päästit minulle tapahtumaan, ja arveli että kotiseudun pietismi kielsi sen.
Ehei, vaan minun Jumalani oli siirtynyt pohtimaan versumeita eli kyseessä oli olettaakseni jotakin mitä voisi kutsua agnostisismin tai ateismin temporaaliseksi eli jonkin aikaa kestäväksi vaiheeksi, joten mitä järkee. Puida nyrkillä ilmakehää?
..............
Me puhumme melko paljon tyyliin "minä uskon" "minä ainakin koen" "minä kannatan" "minusta ainakin" ja useimmat taitavat samanaijaisesti vakuutella kuinka minä pieni huokaava ja kaipaava en mahda mitään, en mitään.... Eli mitenkäs se taas menikään.
Mahdollisesti edes syvimpiä kokemuksiamme emme saa emmekä voi valita --- aina, koska siellä, mahdollisesti, syvimmässä osassa ihnistä, jossakin johon ei ylety, on --- ja tämän se viisas pappi sanoi viisaasti, minä lainaan: Sieltä meitä ohjaillaan. Kirjaimelleen näin.
Kyllä vain, surussa on vihaa ja vihassa surua. Ei sitä tarvitse pelätä. Sitten taas, jos sureminen ei ihmiselle ole helppoa, kehittyy masennus, masennuksessa on katkeruutta ja katkeruudessa masennusta!
En oikein pidä uudissanoista ja "surutyö" on älyttömin. Ihmiset ovat hakeneet sairaslomaa ilmoittamalla että "surutyö äidin kuolemasta on tekemättä" eli mikä heitä estää tekemästä työtä ja mihin työhön he sairauslomalla siis aikovat ryhtyä? Tuo on täyttä hölynpölyä. Tai kenties jonkun ihmisen johtopäätös ja omaperäinen diagnoosi.
Surun tarkoituksena on hitaasti irrottaa tunnesiteet. Alkuun on koko ajan kamalaa, sitten yhä harvemmin ja lopulta enää harvoin tulee kamala ikävän vihlaisu sanoi viisas lankoni. Ja lopulta sitä vain muistelee.
Jos on erottu vihassa, pitkässä ja sitkeässä, jossa on pettymystä ja kaunaa, tilanne on mutkallisempi. Mitä perinpohjaisempi katkeruus sitä syvempi viha. En voi enää koskaan edes antaa takaisin. Välejä ei ikinä saada kuntoon. Hän ei koskaan tule ja sano: Alan vähitellen ymmärtää mitä sinulle tein, voitko antaa anteeksi!
Siinä lienee ydin. Siinä jokin joka altistaa masennukselle. Se koskee myös eläviä ihmisiä joilla ei ole aikomustakaan toimia noin. Tai kykyä. Tai he kääntävät keskustelun nurinpäin: "Sinä syyllistät minua!"
Ainoakaan ihmissuhde ei ole täydellinen, mutta tässä on hyvä syy kiirehtiä sopimaan matkatovetinsa kanssa, jun vuelä ollaan molemmat tiellä. Ellei hän halua, no, ovi on auki enkä voi tehdä enempää.
Docens yhdistää siinä "ominaisuuksienvaihtorunossaan" asioita näin:
Sinussa on valoa, minussa pimeyttä
Sinussa on kärsivällisyys, minussa on katkeruutta --- ja paljon muuta, mutta siis kärsivällisyys oli lääke katkeruutta vastaan. Tällä kohdin liputan itsekin rukouksen puolesta koska en voi muuta.
Vihaisuuskin kai saa olla mutten jäisi ns tuleen makaamaan. Eli se on aikansa ja siihen väsyy ja siitä haluaa eroon. Vielä yökeempi tunne on katkeruus.
Tai niin. Mitä tunteista.
Jos nämä juurtuvat pysyviksi elämännäkemyksiksi joista ei enää vapaudu kevyellä päätöksellä, ei minullakaan taida olla kuin Jumala auttajaksi enkä tiedä miten saada apua muutoin kuin rukoilemalla.,
On ollut kamalaa! On!
Monella on kamalaa.
Vanhemmilla oli, kun en ollut terve selvästikään eikä kukaan auttanut heitä. Enintään ehdoteltiin kaikkea tyyliin "tehkää lisää lapsia niin esikoinen rauhoittuu". Katin villat. Ä
Docensilla oli vankikassa aivan kamalaa, oli! Minä itkin kylpypyyhkeisiin kun kävin sitä läpi. Ja halusin muuttaa historian ja ampua Hitlerin itse.
Ja Elinalla oli, kun syöpä vain levisi. Ja toisella Elinalla kun ALS todettiin.
Voiko siitä huolimatta olla onnellinen, voi, kyllä vain.
Tästä on vain vaikeaa puhua objektiivisesti koska toisen tie on silmiltäni salattu. Niin muuten omanikin, tai ei sitä ikinä tiedä mitä eteen tulee. Taakse ei tule kuin jälkiä. :003: Ja peilinsirpaleita sanoo Docens. Jos yksikin niistä heijastaa jotain Totuudesta, niin hyvä on.
-
Yksi juttu vielä.
Kateus on kaikkea muuta kuin pikkuvihaa.
Kateudesta nousee halu tuhota onni siltä onnettomalta jolla on jotakin, mikä minulta puuttuu tai minusta siis kortit jaettiin epäreilusti.
Kateutta saattaa tietty liittyä ihailuunkin, tyyliä voi kun minäkin osaisin ja voi kun jaksaisin, olisin yhtä sinnikäs mutta jollain tapaa se ei kuin ole kateutta! On kyseessä jokin toinen tunnekokemus, haikailuhaikeus tai jotain, joka unohtuu oitis kun on tyyliä taas kotona. Tarja sai kurssitutkinnosta kiitettävän, vautsi, niitähän ei periaatteessa anneta, voi hurja, voi itku voi kun osaiskin... Ja juttu on ohi kun on erkaannuttu ja lähdetty kukin tahoillemme.
Joukossa oli eräs neiti Kateus. Hän sanoi: juu mutta alhaisimnalla mahdollisella pistemäärällä.
Eli eikun viemään onnistumisen ja ihailun iloa.
Vaarallisempaakin tapahtuu.
Viha iskee puhtaalla veitsellä, kateus myrkytetyllä.
-
Muistaakseni lukion psykologian tunnilla kysyttiin, kumpaa kannattaa juosta karkuun, naama punaisena kiukkuansa huutavaa vai kalpeana äänettömästi kulmat kurtussa tuijottavaa. Jälkimmäinen on vaarallisempi, hän on valmis hyökkäämään ja taistelemaan. Ajattelen, että kiukun ja vihan ero olisi juuri tämä. Höyryt on hyvä päästää pihalle, mutta kenenkään kimppuun ei pidä käydä.
Itsepuolustus ja varsinkin heikomman puolustaminen on toinen juttu.
-
Muistaakseni lukion psykologian tunnilla kysyttiin, kumpaa kannattaa juosta karkuun, naama punaisena kiukkuansa huutavaa vai kalpeana äänettömästi kulmat kurtussa tuijottavaa. Jälkimmäinen on vaarallisempi, hän on valmis hyökkäämään ja taistelemaan.
Niinkö? Olen tuijotellut kalpeana äänettömästi kulmat kurtussa, mutta se johtui vain siitä, että koetin pysyä tajuissani. Hyökkäys ei ollut mielessä, eikä se olisi onnistunutkaan.
Minä pötkisin pakoon punanaamaa, koska hän on jo alkanut taistella. Kalpeanaama kurttukulma tuijottaja saattaa olla likinäköinen ja ajatuksissaan.
Eniten kavahdan kuitenkin piiloaggressiivisia.
-
Leena ja Pena tykittävät ammatillisesti, kokemuksellisesti ja sydämellä ymmärtävästi. Kiitos !
Tämä on kristillistä keskustelua elämän kipykysymyksistä parhaimmillaan.
Jos olisi paljon krst. ammattilaisia meitä neuvomassa, eläisimme parempaa elämää.
terv. yst. ' höyryveturi ' R-m
-
Minä pötkisin pakoon punanaamaa, koska hän on jo alkanut taistella.
Taistelijan lihakset tarvitsevat happea. Niinpä veri ei kierräkään pinnassa punoittamassa. Rähiseminen ei ole taistelemista.
-
Kun Leena kirjoitti kateudesta vihana, aloin oikein ajatella asiaa. Onhan niitä esimerkkejä vaikka kuinka. Kain tappoi Abelin, vihasi jo kohdussa veljeään. Eräät nilsiäläiset murhasivat Paavo Ruotsalaisen Juhani-pojan. Muistin myös kateus-murhan Matin suvun historiassa. Naapuri kadehti miehen hevosta ja kun olivat toinen punainen ja älykäs, toinen valkoinen ja ahne, tapatti viattoman punikkina Kuhmoisissa tai Länkipohjassa. Olen vain sivusta kuunnellut näistä.
Itse olen kohdannut vain tavallisia pikku- kateellisia.
Leena on oikeassa.
-
Moni on oikeassa.
Naapuri esitteli tänään uutta avoautoaan. Se on hieno, hän vaikutti onnelliselta, onnittelin. Minä ajattelin ystävän lapsen hylkäämää fillaria, jonka saan mahdollisesti korjattuna lainaan, jos korjaaminen onnistuu (ja uskon sen onnistuvan). Näin jo unta, että maalaan sen vanhanroosanpunaiseksi, mutta ehkä tyydyn laittamaan siihen pinkin nauhan. Ja ajattelin kiitollisena fillarin korjaajaa ja entistä omistajaa, lainalasta.
Pelkään rähisijöitä. Heidän lyöntinsä satuttavat, joskus tainnuttavat ja toisinaan tappavat. Hylätyn fillarin omistajan äiti sai turpiinsa tuntemattomalta räyhäävältä punanaamaiselta keskellä katua, kotikulmillaan, päiväsaikaan, paha aivotärskähdys, aivoverenvuoto ja muita runnelmia. Hän selvisi hengissä mutta säikähtyi loppuiäksi. Oheissäikähdyn, koetan karttaa räyhääjiä.
-
Kun Leena kirjoitti kateudesta vihana, aloin oikein ajatella asiaa. Onhan niitä esimerkkejä vaikka kuinka. Kain tappoi Abelin, vihasi jo kohdussa veljeään. Eräät nilsiäläiset murhasivat Paavo Ruotsalaisen Juhani-pojan. Muistin myös kateus-murhan Matin suvun historiassa. Naapuri kadehti miehen hevosta ja kun olivat toinen punainen ja älykäs, toinen valkoinen ja ahne, tapatti viattoman punikkina Kuhmoisissa tai Länkipohjassa. Olen vain sivusta kuunnellut näistä.
Itse olen kohdannut vain tavallisia pikku- kateellisia.
Leena on oikeassa.
Kiitos. Minä en ole niin viisas vaan opin sen ajatuksen muualta, Melanie Kleinin kirjasta Kateus ja kiitollisuus, oikein niin että selkäpiitä karmi ja ymmärsin mihin kateus kykenee. Ensi kertaa jo erikoistumisaikasn Envy and Gratitude nimisenä.
Kateellinen ei ole oikein kiitollinen, tai mitä kateellisempi sitä vaikeammin on kiitollinen mistään. On se kaikki nähty livenäkin. Kirja kyllä kannattaa lukea. Se on ohut ja helppotajuinen.
-
"Tavallisia pikku-kateellisia" en taida tunteakaan, sellaisia tosin tunnen, joiden itsehillintä pitää ainakin vielä toistaiseksi.
-
Tai siis. Mieleni tekee muuta kuin kääntää kreikkaa. Minä siis oikeastaan ajattelen, että ihmisen mielessä on pörräämässä kaiket ajat erilaisia tarpeita ja tunteita. Toisilla kateus pääsee pinnalle, toisinaan jollakin kostonhalu ihan himona. Että tämä häiritsee heidän onnellista sisäistä oloaan ja rauhaansa ja noin.
Koska päässä todella pörrää kaikenlaista on siellä myös tavallisesti kykyä kiitollisuuteen, onnellisuutta, tyytyväisyyttä ja siinä lähestytään jo kysymystä, saako paha hajottava hyvän rakentavan sijasta minusta otteen ja hallinnan
Ja siinä lähestytään toisesta päästä sitä että elämä jakaa erilaiset kortit jo kohtuun, toisesta, että ristiinnaulitun Jumalan Pojan näkeminen saattaa osaltaan tyrmistyttää. Terve tyrmistys on kuin ylimääräinen ässä hihaan tai jotain....
Minä jatkan kääntämistä >:(. Joskus saatte lukea älykkäämpää textiä vakuutan. Toivon ainakin :icon_biggrin:
-
Naisvaltaisilla aloilla, miksei miesporukoissakin eri lailla kylläkin, takanapäin puhutaan toisten varallisuudesta, palkoista, miehistä, autoista, hiuksista, meikeistä, lasten kouluista, hienoista tuttavuuksista ym. ym esiintyy mielestäni pikkuvihaa johtuen pikkukateellisuuksista. :icon_cool:
-
Naisvaltaisilla aloilla, miksei miesporukoissakin eri lailla kylläkin, takanapäin puhutaan toisten varallisuudesta, palkoista, miehistä, autoista, hiuksista, meikeistä, lasten kouluista, hienoista tuttavuuksista ym. ym esiintyy mielestäni pikkuvihaa johtuen pikkukateellisuuksista. :icon_cool:
No se oli nappiin eli sellaista kuin olisi hyttysparvessa. Mietin että mitä olisi olla kahvihuoneessa nusta laatikko ja sitten kerran vuodessa purku. Inhosin istua siellä mutta siellä oli mikro ja se keitin eli söin eväitä. Mutra ne voisi syödä ja voikin omassa huoneessa. Sanon että niin pitkään kuin on kahvihuoneita ei kyllä tarvita lisäresursseja terveydenhuollolle. Siellä kehitellään yleensä vain jotain jolla menee homma surkeaksi. Siis tyyli meillä-on-hirvee-pomo-karseet-potilaat-vaaditaan liikaa- tääon niin väärin- ootteko-muuten-kuulleet-tiedättekö muuten että- jos se häipyis tää olis paratiisi- jos kun vaihtuis- olis -mutta- ei - ikinä-mitään-kaikki-aina.....
Erikoistumissairaalassa ei ollu kahvihuoneita.
Tultiin hyvin toimeen ilman.
Tarina on tosi.
Kyllä joskus kerron minkä takia.... Ikävä todeta mutta siis naiset!
-
Toisaalta... Jos ajattelemme että on pikkukateellisia, kun vain vaikka vähän varastavat työnantajan aikaa, tai vain pikkuisen puhuvat pahaa takana, niin kuin ainakin pikkukateelliset niin ehkä me olemme ihan vain pikkusyntisiä. Ei ole tässä viime päivinä tapettu ketään eikä täältä löydy kätkettyjä cd-soittimiakaan, ei ole varastettu televisioita... :003:
Ja jos nyt vaikka juoruista syntyi sitten ongelmia niin se on sen vika joka uskoi. :003:
-
Onko työpaikan kateellinen kahvituntijuoruilu syy vai seuraus? Aiheuttaako se ilmapiirin myrkyttymistä vai onko se oire siitä? Luulen, että yhteisöt, jossa työtä, vastuuta ja etuuksia jaetaan epätasaisesti, ovat herkempiä epäluuloille, kateudelle ja juonittelulle kuin sellaiset, joissa yhteistyö ja vastuun jakaminen ovat jokapäiväistä arkea. Usein lienee kysymys toiminnan rakenteista eikä mistään tarkoituksellisista suosikkijärjestelmistä. Joskus on toki harkittua riistoa ja ilkeyttäkin.
-
Ai täällä puhutaankin mieliaiheestani kateudesta. No, en ehdi nyt lukea, mutta palaan asiaan. Luulin, että puhutaan teodikeasta, ja se on minulle liian vaikeatajuinen aihe. Kateutta taas ymmärrän hyvinkin.
-
Onko työpaikan kateellinen kahvituntijuoruilu syy vai seuraus? Aiheuttaako se ilmapiirin myrkyttymistä vai onko se oire siitä? Luulen, että yhteisöt, jossa työtä, vastuuta ja etuuksia jaetaan epätasaisesti, ovat herkempiä epäluuloille, kateudelle ja juonittelulle kuin sellaiset, joissa yhteistyö ja vastuun jakaminen ovat jokapäiväistä arkea. Usein lienee kysymys toiminnan rakenteista eikä mistään tarkoituksellisista suosikkijärjestelmistä. Joskus on toki harkittua riistoa ja ilkeyttäkin.
Ei ainoossa tuntemassani sellasta suosikkisysteemiä tunneta, kun ei ole.
Mutta taitaa olla tosi että nainen. :003: voi surua :003: on tietyn kehityksellisen lapsuuden väärinkäsityksensä johdosta valmiimpi kateuteen kuin mies. On tietty vanhoja miesammatteja joissa saa nainenkin menestyä mutta hän saa olla semmonen pikkuisen ns. fallinen eli tietynasteisesti tietyltä kehitysvaiheeltaan kuin, tuota, semmonen ettei siitä äkkiä huomaa että on yksineuvoinen, eli neuvoja saisi löytyä monern lähtöön eikä ole paha jos on vähän pelottavakin :003:
Tämä on tietysti vain yksi väite jonka voi helposti kumota nutta tulkaa ja tehkää.
Tämä on kyllä teodikeaa siltä kulmalta että kuin ihminen tuottaa kärsimystä itte ja sitten vikistään Jumalalle.
-
Jatketaan tutkimista osassa kaksi